Luku 9: Kaupungin kummitus

=========================================================================

"En usko tätä! En vain usko tätä! Kuuluisa Rae Norring meidän pikku kaupungissa!"

"Hys! Se alkaa ihan kohta, haluan kuulla."

"Mitä sinä siinä hyssyttelet. Tiedän, että olet tästä vähintään yhtä innoissaan. Ja sitä paitsi, kuunteletko sinä ylipäätään Raen raportteja, vai katseletko vain?"

"Hah hah. Tosi hauskaa. Nauran. Nauran katketakseni."

Tunnusmusiikki. Television ruudulle pomppasi viininpunaiseen pitkään takkiin pukeutunut nainen, jonka paksua, tumma tukkaa tuulen tuiverrus tempoi. Nainen piteli mikrofonia kasvojensa edessä ja katsoi intensiivisesti suoraan kameraan. David Laughton haukkoi henkeä.

"Rakkaat katsojat, hyvää iltaa! Uutisreportaasi toimitetaan poikkeuksellisesti tänään täältä kentältä, ja aivan perustellusta syystä. Nimittäin, takanani kohoavassa Kaupungintalossa koettiin aiemmin päivällä vielä tätäkin lähetystä suurempi mediatapahtuma. En aio selostaa sen sisältöä teille, vaan sen sijaan aloitamme nyt näyttämällä siitä pätkiä teille. Näin siis tapahtui vain pari tuntia sitten, vain parinkymmenen metrin päässä tästä pisteestä."

Nainen hävisi. Ruudulla lähti pyörimään elokuvatraileria muistuttava, taitavasti leikattu sarja lyhyitä videoklippejä, taustamusiikki vain puuttui.

"Tervetuloa! Kerron heti alkuun, että emme vastaa tänään kysymyksiin."

Siirtymä.

"Hallitus on luvannut Kaupungin asukkaille, ja koko maalle, että taistelu anarkistijärjestöjen kukistamiseksi jatkuu niin kauan kuin henki molemmilla puolilla rintamaa vielä pihisee. No, meidän puolellamme hengitys ei ole pelkkää pihinää. Se on voimakasta ja syvää. Me emme vain hengitä. Me huudamme, ja me huudamme kovempaa kuin yksikään vastustajistamme."

Seuraava siirtymä.

"Me lupasimme myös kertoa teille heti, kun tiedämme enemmän niistä konkreettisista keinoista, joilla aiomme hyökätä Nyrkkiallianssin - ja kaikkien vastaavien ryhmittymien kimppuun. Tänään meillä on kerrottavaa. Tietenkään emme voi paljastaa yksityiskohtia, sillä voimme odottaa myös Crowahlin kätyreineen näkevän tämän myöhemmin tänään."

Nauhoitus jatkui, kuvakulma vain vaihtui.

"Siksipä sanomme näin: suunnitelma on luotu. Toimintaa varten on luotu kehys, jonka kaikki Hallituksen jäsenet ovat hyväksyneet. Tätä me yritämme. Ja me onnistumme. Mutta onnistuminen vaatii sitä, että koko Kaupunki on meidän tukenamme. Pyydämme kansalaisia pysymään rauhallisina ja välttämään oman käden oikeuteen turvautumista. Pysykää edelleen valppaina, vaan älkää pelätkö. Turvallisuus - ja rauha - palaavat keskuuteemme sitä nopeammin, mitä paremmin pelaamme yhteen tulevina päivinä, kenties tulevina viikkoina."

Siirtymä, kuva tarkensi puheenjohtaja Shankarin vakaviin kasvoihin.

"Pysykää valppaina, vaan älkää pelätkö."

Siirtymä, nyt kuvassa ei näkynyt enää juuri muuta kuin Kathleen Shankarin tummat silmät ja niitä ympäröivät juonteet.

"Ja me onnistumme."

Rae Norring otti jälleen ruudun haltuun. Kamera oli säädetty niin, että kuvasta rajautui pois kaikki reportterin vatsasta alaspäin.

"Tässä sitä ollaan. Puheenjohtaja Shankar puhui muustakin kuin mitä tässä näytettiin, minkä lisäksi kaikki Hallituksen jäsenet saivat vuorollaan sanoa sanottavansa. Tärkein oli kuitenkin tiivistettynä näihin pariin minuuttiin: Hallitus alkaa vihdoin ja viimein toimia. Ainakin, mikäli luotamme heidän sanaansa. Ja, Luoja meitä varjelkoon, mihin muuhun me voisimme tässä luottaakaan? Poliisi ja armeija ovat poissa laskuista vastaamassa kansallisesta turvallisuudesta. Pienten kaupunkilaisten tukena ja turvana ovat jäljellä enää vain kaupunkilaiset itse - sekä Hallitus Kathleen Shankarin johdolla.

"Mutta älkää suinkaan unohtako Ykköskanavan Uutisreportaasia. Mekin olemme teidän puolella. Tuotamme lähetyksiä vastaanottimiinne päivittäin, siihen saakka, kunnes meidät pakotetaan lähtemään, tai päätämme itse lähteä. Tarinat porukkamme muutaman päivän visiitistä ovat liioiteltuja. Jos palaamme etelään viikon sisään, on Hallituksemme todella osoittautunut jokaikisen sille myönnetyn äänestyslipukkeen arvoiseksi."

"Hän sanoi 'Hallituksemme'. Rae on meikäläisiä", kuiskasi Priscilla Laughton.

"Ai koko viikon, vai? Pitäisikö meidän mennä joku päivä katsomaan Raeta paikan päälle?" David Laughton intoili ja kohensi asentoaan sohvalla.

"Joo, mukava pikku perheretki. Jotain koko perheelle."

"No mitä? Olisihan se nyt hienoa."

"Niin olisi. Katsella jostain puskista, kun Rae puhuu kameralle, mitään ei kuulu, mutta kuolanoro näkyy roikkumassa erään suupielestä."

"Hiljaa! Tämä ohjelma ei kestä edes puolta tuntia! Ettekö te pysty olemaan hiljaa sen aikaa, jumankauta?"

Eric Laughton ei puhunut usein. Kun hän puhui, hän puhui täydellisen puhdasta asiaa.

=========================================================================

Edellinen yö oli taas vaikea, joskin eri syystä kuin se yksi aiemmin. Tällä kertaa Henri ei meinannut saada nukuttua ollenkaan. Hyvä puoli siinä oli se, että ainakaan painajaisunet eivät päässeet vaivaamaan. Huonona puolena kehoon jäi majailemaan kipuileva väsymys ja sen mukanaan tuoma tokkurainen olo. Sinä aamuna Henri lähti Kotikadulta varhain, niin varhain, että Jody Sykes poistui ovesta vain muutamia minuutteja hänen edellään.

Kaupungissa satoi, juuri ja juuri sitä sateeksi saattoi kutsua. Harmaa maisema näyttäytyi entistäkin harmaampana, kuin vesiverho olisi tyystin kätkenyt kaikki värit maailmasta. Oli viileäkin, pipo päässä ei ollut ollenkaan liikaa. Jos ei olisi ollut niin märkää, olisi voinut olla miellyttävää tallustella asfaltoituja ja hiekkapolkuja pitkin siihen kellonaikaan. Nyt se oli pelkästään inhottavaa. Takki liimaantui paitaan ja paita ihoon. Myssystä huolimatta pää ei täysin säilynyt kuivana, kuin eivät taskuun tungetut kädetkään. Taival Viemärilinnalle tuntui pidemmältä kuin kertaakaan aiemmin.

Sade on loppujen lopuksi pieni juttu. Henri unohtaa sen aika lailla heti, kun pistää päänsä jo tutuksi tulleesta ovettomasta aukosta läpi ja saa silmänsä tottumaan vielä paria astetta hämärämpään ilmanalaan. Siitä ei kestä montaakaan sekuntia, kun hän jo tajuaa, että kaikki ei ole aivan kohdillaan.

Bolivia ei ole vieläkään hyökännyt päälle. Sitä vallatonta hauvaa ei näy, ei kuulu. Kukaan ei tule tervehtimään. Aivan kuin koko paikka olisi tyhjentynyt elävistä olennoista. Johtuuko tämä kaikki vain siitä, että Henri on niin paljon aikaisemmin liikkeellä kuin muina päivinä? Alitajunnasta käsin ääni toitottaa, että jostain muusta on kyse. Jostain epämiellyttävästä.

Lopulta Henri havaitsee liikettä varjoissa rakennusraunion keskivaiheilla. Se on Caudillo. Caudillo nousee hitaasti pystyyn. Hän katsoo suoraan Henriin, vaikka ei näe. Muutos näkyy myös miehen kasvoilla, joilta puuttuu ovela hymynkare ja tutunomainen salaperäisyys kokonaan. Henri kysyy ääni paksuna: "What's going on?"

"Laat, sori, en odottanut sinua näin aikaisin", sanoo Caudillo ja venyttelee jäseniään vähän miten sattuu. "Olen täällä kaksin Danielin kanssa."

"Missä muut ovat?" Kun läsnä on Henrin lisäksi vain yksi ihminen, puhuminen on paljon vapautuneempaa kuin muutoin. Se on uskomatonta. Pohjasakan johtaja kohauttaa olkiaan.

"Ellien menemisistä ei ota selkoa, se tulee jos tulee. Finna on hankkinut flunssan, ei ole tulossa tänään. Ja... Johnny ja Anatolia on hakemassa ruokaa. Itse asiassa... olen vähän huolissani heistä."

Sieltä se tuli. Henri yrittää katseellaan sanoa, että: "Jatka nyt, hyvä mies."

Caudillo jatkaa: "Heidän olisi pitänyt jo tulla. He lähtivät tästä pitkästi yli tunti sitten. Johnny sanoi, ettei varmasti mene tuntiakaan. Johnny on jo niin kokenut kulkija Kaupungin kaduilla, että luotan häneen."

"No...", Henri koluaa sanaista arkkuaan hiki hatussa, "oletko yrittänyt soittaa heille... tai muuten ottaa yhteyttä?"

"Me emme soita. Puhelinta voidaan liian helposti salakuunnella. Käytämme yhteydenpitoon vain nettiradiota."

"Kai sitäkin voidaan kuunnella, vai -"

"Totta kai. Mutta se on paljon varmempi. On epätodennäköistä, että kukaan korkea-arvoinen anarkistityyppi kuuntelisi kanavaa, jonka nimi on Favorite Color: Brown. Siis, kenen lempiväri muka on ruskea?"

Ei kai kenenkään. Mutta Henrin kehossa kipinöi. Hän haluaisi tehdä jotain. Caudillo sanoo, että mitään muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Jos Johnnya ja Anatoliaa ei puoleen päivään mennessä näkyisi, radion kautta annettaisiin hätätiedote, ja iltapäivällä voitaisiin jalkautua kadulle etsintätöihin. Niinpä he odottavat. Caudillo manaa, kuinka tällainen sattui pahimpaan mahdolliseen aikaan. Henri ei ole varma, mihin mies viittaa.

Kahdessadasneljäskymmenesensimmäinen päivä. Kahdeksas kuukausi. Neljäs vuosi. Kaduilla oli aikaa seurata ajan kulumista. Pystyi hyppimään kiveltä toiselle, juoksemaan kilpaa kellon viisareiden kanssa ikuisen tikityksen säestyksellä. Siellä ajalla ei ollut niin suurta merkitystä kuin seinien sisäpuolella, ja niillä käytävillä, jotka yhdistivät seiniä toisiinsa. Aikataulut puuttuivat. Ne sai luoda alusta saakka itse. Se oli sitä vapautta. Oikeastaan kaduilla ajan saattoi välillä nähdä melkein pysähtyvän, kunnes valon määrä taas alkoi kasvaa tai vähetä, ja todellisuus palasi.

Siitä oli nyt 1 185 päivää, tai hieman alle kolmekymmentäyhdeksän kuukautta, tai kolme pilkku kaksikymmentäviisi vuotta, kun Julia Piguet karkasi kotoaan. Ei se kyllä mikään koti ollut, mistä hän karkasi. Ennemminkin vankila. Hänet oli pelastettu alkoholisti-isän ja heikon ja takertuvan äidin kynsistä vuosia aiemmin ja sijoitettu lastensuojelulaitokseen. Sanassa lastensuojelulaitos oli kaksi relevanttia sanaa ja yksi korusana. Se oli yksi helvetillinen laitos, josta pääsi pois, kun tuli täysi-ikäiseksi. Mutta suojelua sieltä ei kyllä juurikaan saanut. No, seinät ja katto suojasivat kylmältä ja pahoilta sediltä ja tädeiltä, ja ruoka piti mitenkuten hengissä... Muutoin paikka henki sellaista välinpitämättömyyttä, että olo oli kuin olisi ollut yksi suurkennelin tuhannesta asukkaasta.

Julia vihasi kotiaan. Hän vihasi laitosta melkein yhtä paljon. Aluksi hän vihasi katujakin, mutta oppi ennen pitkää rakastamaan sitä elämää. Hän oli ollut melkein yhdeksän, kun hänet oli otettu huostaan. Hän oli hiljattain täyttänyt neljätoista, kun hän oli karannut "häkistä". Nyt hän oli seitsemäntoista ja erittäin tietoinen siitä, ettei olisi sietänyt laitosta kahdeksantoistavuotiaaksi saakka. Nyt häntä hymyilytti, kun hän ajatteli silloin tekemäänsä lähtöpäätöstä. Se oli paras päätös ikinä.

Ei se kyllä siltä silloin tuntunut. Hän oli aiemmin liikkunut kaduilla vain hyvin harvoin. Hänen vanhempiensa talo oli sijainnut Kaupungin pohjoisosassa aika harvaan asutulla seudulla, jossa rakennusten varjot olivat pitkät vain iltaisin ja aamuisin. Laitoksen mailta taas ei päässyt pois kuin kuvainnolliseen nyöriin kytkettynä, kun asukkeja vietiin leffaan, tai luontopolulle, tai mihin hyvänsä. Julia oli kuitenkin asunut Kaupungissa koko elämänsä, joten hän tiesi, miten liikenne siellä toimi ja missä jalankulkijat saivat luovia. Eipä siitä tiedosta paljon hyötyä ollut. Se auttoi vain olemaan jäämättä auton alle. Mutta sitä ei voinut syödä, se ei pitänyt lämpimänä öisin, eikä sillä voinut suojautua pahoja setiä ja tätejä ja muita olentoja vastaan, joilla oli pitkät hampaat ja terävät kynnet.

Muutokseen liittyi paljon uuden opettelua, ilman opettajaa, tietenkin. Julia huomasi olevansa mukautuvainen nuori nainen. Hän ei ollut sopeutunut aiempiin tiloihin, joihin hänet oli tungettu, mutta kaduilla tilana oli koko maailma, niin, että seinät olivat osa tilaa, eivätkä sen ulkorajoina. Se oli hänen paikkansa. Hän oli alusta saakka (no, okei, pari ensimmäistä viikkoa hän enimmäkseen itki nälän ja kylmän loitolle) valmis tekemään lujasti töitä selvitäkseen. Hän oppi löytämään ruokaa ihmisten ja ruokakauppojen roskakatoksista ja -lavoilta. Hän keräsi itselleen hylättyjä vaatteita. Hän kantoi mukanaan laitoksesta näpistämäänsä makuupussia, jonka ympärille rakensi vuoteensa ilta toisensa perään. Ravinto, kunnossa. Lämpö ja suoja, hoidettu.

Ylivoimaisesti vaikein haaste liittyi kamppailuun tilasta muiden ihmisten kanssa. Juliasta tuntui, että kaikki olivat häntä vastaan: tavallista elämää elävät kaupunkilaiset, virkavalta, jopa hänen kohtalotoverinsa pulloineen ja kiiluvine silmineen. Missä ikinä hän olikin, aina joku halusi häätää hänet sieltä. Kaupunkilaiset olivat huolissaan imagosta (rikkaruohot hiiteen!), virkavalta kylmistä laeista ja ohjesäännöistä (no kun siinä isossa kirjassa niin sanotaan) ja muut laitapuolen kulkijat omista oikeuksistaan (tää on mun penkki!!).

Yleensä Juliaa vastaan hyökättiin pelkillä sanoilla, eikä se alkujärkytyksen jälkeen enää niin kauheasti sattunut. Mutta se sattui, kun alettiin käydä käsiksi. Revittiin tukasta ja vaatteista, lyötiin, potkittiin. Kähmittiin, puristeltiin, siliteltiin kuin koiraa. Riisuttiin. Mentiin loppuun saakka. Sellaiseen oli mahdotonta tottua. Julia oli kuullut tarinoita, joissa naiset olivat selvinneet raiskaustilanteista ilman henkisiä kolhuja heittäytymällä täysin tahdottomiksi. Hän kokeili sitä kerran, lopputulos: pahempi kuin normaalisti. Sen jäljiltä hän vuosi verta monesta paikkaa kehoa ja oli aivan mustelmilla. Miehiä oli silloin kaksi. Melkein aina niitä oli vähintään kaksi. Eikä niitä kiinnostanut, että hän oli sataneljäkymmentä senttiä pitkä ja painoi ehkä kolmekymmentä kiloa. Voimankäytön määrä oli vakio.

Julia kokeili toistakin taktiikkaa. Hän lakkasi jossakin vaiheessa liikkumasta hämärän ja pimeän aikaan, mutta ei sekään tuonut toivottua turvaa. Miehet löysivät hänet silti. Ja jälleen kerran hän sai parkua kyynelkanavansa ruttuun ja käpertyä johonkin maailmanlopun kivenkoloon, jossa normaali ihminen ei olisi ikinä saanut unta, mutta jossa kivun ja väsymyksen valtaama nainen taintui ennemmin tai myöhemmin. Elämä oli silloin karua, vaan kaipasiko Julia laitokseen? No ei hitossa!

Olihan siinä opettelemista. Ajan kanssa oppi Julia Piguet kuitenkin välttelemään pahantahtoisia setiä - ja tätejä myös. Hän oppi kätkeytymään varjoihin, liikkumaan äänettömästi, tekeytymään viemärirotaksi, ellei peräti vieläkin pienemmäksi ja huomaamattomammaksi olennoksi, johon kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Tuo taito auttoi häntä sekä pysymään erossa vaikeuksista että hankkimaan paremmin ruokaa, vettä ja muita välttämättömyyksiä. Roskalavat eivät riittäneet, hän myös varasti osan, muttei koskaan jäänyt kiinni. Hänestä tuli haamu, ja siitä hän nautti enemmän kuin mistään aiemmin elämässään kokemastaan. Hän irrottautui yhteiskunnasta niin täydellisesti kuin vain keskellä suurkaupunkia oli suinkin mahdollista.

Vain sekoamista hän vähän pelkäsi, ettei kohta enää muistaisi miten puhutaan tai edes olevansa ihmislajin edustaja. Niinpä hän alkoi kuiskaamalla jutella itselleen, kirjoittaa suullaan päiväkirjaa, luettelemaan aakkosia, numeroita, keksimään omia loruja ja runoja hyödykseen ja myös huvikseen. Sekin oli hauskaa. Vuoden kaduilla vietetyn ajan jälkeen Julia ei enää kaivannut muunlaista elämää. Hän lakkasi oikeasta perheestä, opiskelusta ja työnteosta haaveilun. Yksinäisenä haamuna vaeltelu, paras työ ikinä.

Nyt Julia Piguet kyyhöttää musta viltti tiukasti yllään yhdellä Kaupungin lukuisista kujanpätkistä. Hän on selkä vasten mustaksi maalattua, metallista roskalavaa, jonka lukon tietää jonkun tulevan aivan pian avaamaan. Se lava on yksi niistä, joka avataan noin puoleksi tunniksi harva se aamu, jotta vähävaraiset saavat noutaa sieltä sinne heitettyjä elintarvikkeita. Kujan toisessa päässä on pieni lähikauppa, josta tuotteet ovat peräisin. Julia on opetellut, minä päivinä lukko on hetken aikaa auki. Hän on opetellut saman kaikista Kaupungin viidestätoista lavasta, jotka ovat kampanjassa mukana. Hänen vatsaansa kivistää nälästä. Hän ei ole syönyt kunnolla viikkokausiin. Olisipa siellä lihaa, hän haaveksii.

Kaupungissa sataa, eikä viereisen rakennuksen mitätön räystäs onnistu lainkaan suojaamaan Juliaa kastumiselta. Niinpä viltti hänen yllään on jo ihan märkä. Kohta se olisi läpimärkä, ja sitten tulisi kylmä. Jos se lukonavaajatyyppi ei kohta tule, niin on pakko luovuttaa. Julia ei aio antaa itsensä kastua. Nyt ei ole enää heinäkuu.

Lupaavia askelia. Nuori nainen kohottaa päätään. Hän jähmettyy taas liikkumattomaksi, käyttelee vahvinta aistiaan eli kuuloa. Joku tulee kujalle sen pohjoispäästä. Joku pysähtyy toiselle puolelle lavaa. Thanks, God. Vaan sitten Julia säikähtää. Aivan kuin askelia olisi ollut enemmän kuin mitä kaksi jalkaa pystyi ottamaan. Hän pidättää hengitystään.

"Onko siellä joku?"

Vittu! Julia jatkaa hengityksen pidättämistä, jännittää lihaksiaan ja rukoilee, että tunkeilijat menisivät pois. Vaan eivät he mene. Häneltä alkaa loppua happi.

"Tuo voisi olla ihminen. Katsotaan..."

Hitaat askelten äänet lähestyvät. Veri sykkii Julian kallon sisällä hädissään. Hänen on ihan kohta pakko hengittää, pakko liikkua, pakko tehdä jotakin. Askelten tassutus vaikenee taas.

"Se on. Mutta onpa pikkuinen ihminen. Taitaa olla pentu vasta."

"Ihan sama minulle. Kunhan sillä on tussu."

"Se ei kyllä liiku. Nukkuukohan se? Vai onko se kuollut?"

Julia kerää kaikki voimansa yhteen pisteeseen ja yrittää yllätystä loikkaamalla äkkiä pystyyn. Toinen miehistä ähkäisee hämmästyksestä. Julia viskaa viltin häntä kohti ja yrittää mennä hänestä ohi. Hänen jäsenensä ovat kylmän jähmettämät, ja hän kaatuu ja kolauttaa olkapäänsä kovaan betoniseinään. Parin sekunnin ajan hän makaa asfaltilla vatsallaan, kunnes kiepsahtaa ympäri ja katsoo ylös itkevää taivasta.

"Katso, ettei se karkaa!" toinen miehistä, se joka oli jäänyt taustalle, sihisee.

"Voisi minun puolestani karatakin. Katso nyt sitä, se on pikkulapsi vasta. Ja muutenkin pelkkää luuta ja nahkaa."

"Äläs nyt. Minä tykkään niistä mieluummin sellaisina."

"No hyi helvetti! Mikä sinua muka niissä kiinnostaa? Eihän niillä ole mitään, mistä ottaa kiinni."

"Mutta niillä on aukkoja. Mitä muuta sitä tarvitaan."

Julia sulkee silmänsä, yrittää sulkea ympäröivän maailman edes hetkeksi pois mielestään. Häntä oksettaa. Hän on jo kastunut, hänet on tuomittu pitkään yöhön, jonka pituuden määrittäisi se, kuinka iso nälkä näillä perkeleillä olisi. Pahimmillaan Julia näkisi aamunkoin vasta viikkojen päästä. Ellei hän sitten ottaisi oikotietä sitä ennen.

C'mon, idiootit, mitä te vielä odotatte? Housut kinttuihin! Niin ehkä se lukonavaajatyyppi ehtii tulla ja nähdä teidän paljaat perseenne.

Ruoanhakureissu keskikaupungilla saattoi maistua seikkailulta. Tosin, jos satoi, niin vähän turhan kosteaksi se seikkailuvoileipä pääsi ennen viimeistä haukkausta. Anatolia kuvitteli itsensä edelleen jonkun kuuluisan tutkimusmatkailijan saappaisiin, kun osallistui mestari-Johnnyn rinnalla aamun tunteina lounaan metsästykseen. Tänä aamuna satoi, ja hän olisi kaivannut vielä lierihattua päähänsä ohjaamaan pisarat jonnekin muualle kuin hiuksiinsa ja kasvoille.

Pitkään Anatolia oli varma, että vesisade olisi se jännittävin elementti heidän ja kanankoipien tai kaalinkerän tai piirakkapohjan välissä. Pitkään se olikin. Hän ja Johnny lähtivät liikkeelle Viemärilinnan kupeessa sijaitsevasta ihastuttavasta Puistosta ja suuntasivat kohti yhä Hallituksen hallinnassa säilyvää keskusta-aluetta. He kävelivät ääneti kaduilla, joilla lähinnä kuuli vain sateen kohinan ja ropinan ja veden lorinan, sekä ajoittain auton moottorin hurahduksen. Johnny tiesi, mihin he olivat menossa, kun taas Anatolialla oli vielä paljon oppimista siinä, minne kannatti milloinkin mennä, jos halusi saada vatsansa hiljenemään.

"Se on vähän kuin matikkaa", Johnny oli selittänyt. "Siihen liittyy kaava."

"Joopa joo. Minä olin koulussa surkea matikassa", Anatolia oli nurissut.

Mutta jossakin vaiheessa unohtuivat viimeisetkin matematiikanopettajan opit. Johnny jatkoi etenemistä vielä, kun Anatolia oli jo pysähtynyt. Anatolia sihahti: "Odota!" Mies jähmettyi toviksi, teki sitten piruetin ja katsoi kummallisesti Anatoliaa. "Mitä nyt?" hän kysyi.

Anatolia yritti terästää kuuloaan. Hän kirosi mielessään sadetta. He olivat saapuneet keskusta-alueen laidalle, paikkaan, jossa liikenne ei ollut erityisen vilkasta. Vain muutama jalankulkija hyödynsi sillä hetkellä samaa väylää heidän kanssaan.

"Kuulin jotain... outoa", Anatolia mumisi ja tuli Johnnyn vierelle. Hän kuulostelemalla kuulosteli. Johnny alkoi matkia häntä. "Vähän kuin -"

Seuraava ääni oli niin voimakas, ettei sitä voinut olla kuulematta sateen pauhusta huolimatta. Anatolian iholla jokaikinen karva nousi pystyyn, kun jostain läheltä kantautui karkea huudahdus miehen äänellä. Äänessä oli hänelle jotain henkilökohtaista. Se toi patoutuneita muistoja mieleen.

"Luulen, että joku on pulassa", Anatolia sanoi, vaikka ei oikeastaan tiennyt, mistä luulottelu oli peräisin. "Mutta missä? En ihan hahmota..."

"Se huuto tuli kai tuolta", Johnny tuumi osoittaen etusormellaan katukujan alkukohtaa muutaman metrin päässä heidän etuoikealla puolella. "Mistä tiedät, että joku on pulassa?"

"En tiedäkään", Anatolia liikkui jo puhuessaan, "mutta on vain sellainen tunne, että ehkä... Tule."

Anatolia johdatti kahden hengen retkikuntaa nyt. He tulivat kujan ja jalkakäytävän taitteeseen hiljaa hiipien. He menivät aivan kujaa etelän puolelta reunustavan tiilirakennuksen kylkeen kiinni. Anatolian pulssi kiihtyi, kun hän vilkaisi äärimmäisen varovasti kulman takaa kujalle.

"Mutta niillä on aukkoja. Mitä muuta sitä tarvitaan."

Anatolia veti päänsä äkkiä pois. Se on se huutaja, hän tiesi. Ja hän tiesi, että kujalla täytyi olla muitakin. Hänellä oli aavistus asetelmasta, ja mikäli aavistuksessa olisi mitään perää, pitäisi toimia nopeasti. Hän piti itseään spontaanina luonteena ja osasi mielestään tehdä nopeita päätöksiä. Jostain syystä tänä märkänä loppukesän aamuna järjenjuoksu vain oli pahasti hyytynyt.

"Ota sen käsistä kiinni. Ei se näytä olevan menossa mihinkään, mutta varmuuden vuoksi."

Oikein aavistettu. Shit. Viimeisin puheenvuoro oli tullut jostain vähän kauempaa ja eri äänellä kuin sitä edeltänyt. Hyökkääjiä oli ehkä vain kaksi. Anatolialla ja Johnnylla voisi olla mahdollisuus kampittaa heidät, paitsi, jos heillä oli aseita. Pohjasakkalaisilla ei ollut, ei tietenkään.

"Seuraa minua", Anatolia kuiskasi Johnnylle, joka muistutti kysymysmerkkiä tavallistakin erehdyttävämmin. "Seuraa nyt vaan, ja pelaa mukana. Tee niin kuin minä, äkkiä nyt. Tule."

Ja sitten mentiin. Anatolia valitsi käyttöönsä rehvakkaimmat osaamansa elkeet, vakuuttaakseen niin hyökkääjille kuin itselleenkin olevansa itsevarmalla päällä. Tuleeko se Johnny sieltä? Parempi olisi.

"Pistääkö se vastaan?"

"No, näethän itsekin, että ei. Tämä on helppo nakki. Minä voin tehdä sen ensin."

"Joo, ota sinä kermat pois kakun päältä, jos kerran maistuu."

"Meillekin maistuisi!"

Miehiä oli toden totta kaksi, ja heidän molempien olemus jäykistyi. Näky oli voimaannuttava, vaikka Anatolia oli toivonut, että nuo ihmishirviöt olisivat jo juosseet karkuun. Äh, hänen äänensä oli liian kimeä, olisi pitänyt antaa Johnnyn huutaa.

"Menkää pois!" seisova mies ruokkoamattomassa parrassaan ärjäisi. "Jos jäätte tai tulette yhtään lähemmäksi, niin jotain sattuu!"

"Niin muuten sattuu. Mutta ei häntä", Anatolia viittasi naiseen, tai oikeastaan tyttöön, ainakin hän oli kovin nuoren näköinen, jota toinen miehistä piteli aloillaan.

"Sitä te ette päätä", murisi seisova mies. "Hei!"

Anatolia oli ottanut ison askeleen eteenpäin. Seisova mies vei käden selkänsä taakse ja veti ilmeisesti vyön alle työnnetyn veitsen esiin. Se ei ollut mikään keittiöveitsi, vaan näytti kapeateräiseltä viidakkoveitseltä. Ei. Eijei.

"Mistä hemmetistä sinä tuollaisen olet pöllinyt?" Anatolia kysyi veitsestä.

"Ei kuulu sinulle. Jos et nyt ota kaveriasi mukaan ja häivy, niin pääset tuohon jonoon odottamaan. Vaikutat sellaiselta nartulta, että kaipaisit vähän koulutusta."

"Jätän väliin. Hei. Hei, sinä siellä maassa. Mitä kuuluu? Onko kaikki okei?"

Tyttö ei sanonut mitään, ei edes liikahtanut. Sen sijaan tätä pitelevä mies sanoi: "Lopettakaa jo. Me ei haluta satuttaa teitä."

"No miksi te sitten haluatte satuttaa häntä?"

Kumpikaan miehistä ei vastannut. Hyvä, heiltä alkoi palaa pinna kiinni, ja siitäkös Anatolia piti. Hän päätti vaihtaa taktiikkaa lennosta: "Nouse vaan ylös. Älä pelkää."

Tyttö ei vieläkään liikkunut. Olisi voinut luulla, että hän oli menettänyt tajunsa, mutta silmät liikkuivat ja silmäripset räpsyivät estääkseen vettä valumasta silmiin. "Lupaan, että nuo antavat sinun nousta vapaasti", Anatolia yritti lisää.

"Mitä sinä ämmä meidän puolesta lupailet?" seisova mies rähjäsi naama irvessä. "Heei, mitä sinä nyt?"

Siinä samassa maahan selälleen pakotettu tyttö oli pystyssä. Toinen mies piteli yhä hänestä kiinni, muttei estänyt häntä nousemasta. Miehen pää tärisi hiljaa, katse oli nauliutuneena tyttöön, kävi välillä kaverissa ja vilkaisi myös Anatoliaa ja Johnnya. Hän on hämmentynyt, Anatolia havainnoi. Uusi positiivinen merkki. "Hyvää työtä", hän kannusti tyttöä, joka näytti seisaallaan vieläkin pienemmältä ja heiveröisemmältä. "Nyt, kävele tänne meidän luokse. Tule vain."

"Et päästä sitä!" mies taustalla suorastaan kiljui.

"No, helvetti, luulitko, että päästäisin?" toinen laittoi vastaan.

"Äsken päästit sen ylös!"

"Se oli niin nopea, pääsi yllättämään. Ei pääse enää."

"Noniin", mies taustalla ilmoitti ja osoitti julkeasti veitsensä kärjellä Anatoliaa ja Johnnya, "viimeinen varoitus. Joko lähdette nyt tai lähdette ja saatte veritatuoinnit kotiin viemisiksi. Val... Jumalauta!"

"SE PISTI MINUA!"

Anatolia ei ollut aivan varma, mitä tyttö teki, mutta ilmeisesti hän löi jollain terävällä miestä, joka häntä piteli. Samassa tyttö otti terävän spurtin ja saavutti pohjasakkalaiset. Anatolia kiljaisi: "Ota hänet, Johnny! Mennään!"

"Ota ne kiinni!"

"Ota itse! Minä olen haavoittunut! Kuolen vielä tähän haavaan!"

"HEI!"

"Juokse, Johnny!"

"Odota, Anatolia! Hän rimpuilee! Please, älä rimpuile! Me viedään sinut turvaan, me luvataan!"