Luku 8: Elinkautistuomio

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"On joku elokuun päivä. Sää on jotain, kello on jotain. Minun nimeni on jotain jotain. Olen pahoillani, mutta aikaa sellaisille turhanpäiväisille hömpötyksille kuin syöminen tai juominen ei nyt ole. Nyt on tosi kyseessä. Totinen tosi. Yhteinen vihollisemme on ylittänyt rajoja kaikkialla ympärillämme, rajoja, jotka sille on asetettu ja jotka se itse on hyväksynyt. Tällainen kehityskulku osoittaa, että jos Nyrkkiallianssi joskus noudattikin jonkinlaisia poliittisia ja moraalisia lakeja, tai edes hyvää makua, viimeistään nyt ne on unohdettu täydellisesti. Siltä poppoolta voi jatkossa odottaa aivan mitä vain. Aivan - mitä - vain, enkä käytä tässä nyt liioittelua tehokeinona. Muistaakseni kehotin viimeksi kaikkia valmistautumaan kaikkeen. Tuolloin muutoksen tuulet tuoksuivat jo ilmassa. Olin silloin myöhässä. Käänne oli jo tapahtunut, meidän kaikkien selkien ja tietoisuuksien takana vipua oli siirretty uuteen asentoon.

Hyvät kuulijat. Kirkupartio oli viime yönä jälleen liikkeellä. En missään tapauksessa haluaisi kertoa teille, mitä he tekivät, mutta en näe muutakaan vaihtoehtoa. Käynnissä on jo täysi sota, jossa on vain yksi osapuoli. Muistakaa mitä tapahtui Barcelonassa, Turussa... Kaupungin tapahtumat eivät ole kytköksissä niihin, sillä anarkistit eivät ole mitään terroristeja. Mutta kuitenkin kytköksiä löytyy siinä mielessä, että ilmiö on samankaltainen. Rikolliset kylvävät tuhoa, väkivaltaa, kuolemaa tilanteessa, jossa heillä ei ole vertaista vastustajaa. Rintamalinjan toinen puoli on pakko täyttää, tai muuten rakas kotimme vajoaa dystooppiseen diktatuuriin. Eikä vain meidän koti. Kehitys leviää, laajentuu ensin muihin tämän maan suuriin kaupunkeihin, ja ennen pitkää kaikkiin maailman metropoleihin. Rikolliset alkavat hallita maapalloa. Ihastuttava tulevaisuudenkuva, eikö totta?

Ja nyt te tuumitte, että tuo kaveri pelaa vain aikaa, eikä edes aio sanoa, mitä viime yönä tapahtui. Totta kai minä pelaan aikaa! Tapahtuma oli niin sairas, vaikka samanlaisia tapahtuu joka päivä jossain maailman kolkassa. On se karsean sairas silti. Nimittäin, Kirkupartio - tai luultavasti sen osa, en usko, että esimerkiksi al-Hoaqqa otti siihen osaa - hyökkäsi Hallituksen yhden jäsenen kimppuun tämän kotitalon porraskäytävässä. He olivat selvästi tarkkailleet kyseistä poliitikkoa, Yesenia Garzaa, pidemmän aikaa, sillä he tiesivät minuutin tarkkuudella, milloin hän lähtee työpaikalleen. Kello oli tässä vaiheessa jotain puoli kuuden ja kuuden välissä. Kirkupartio ei vaivautunut ryöstämään Garzaa, sillä kukkaro, korut ja puhelin säilyivät. Sen sijaan he tekivät jotain paljon pahempaa. He rikkoivat puolustuskyvyttömän naisen seksuaalisen koskemattomuuden.

Kuvitelkaa! Tai, parempi, että ette kuvittele. Minäkin yritän tässä koko ajan olla kuvittelematta. Eivätkä he tehneet sitä suinkaan oman mielihyvänsä maksimoimiseksi. Ehei. Kirkupartioon valitut hirviöt ovat rahan, väkivallan ja lihallisen nautinnon yläpuolella. He tekivät siitä varoituksen Hallitukselle. Kuinka paljon tässä nyt on kulunut aikaa siitä, kun Allianssi julisti voittaneensa sodan Kaupungin hallinnasta? Reilusti alle kuunkierto. Raiskaus on ultimaattinen osoitus siitä, ettei Crowahl itsekään usko voittonsa vielä ratkenneen. Ja se on hyvä uutinen meille. Jäljellä on koloja, joihin voimme iskeä omat kiilamme, kunhan aika kypsyy.

Ja nyt, emme sano: 'Viemärilinnaan' kunnianosoituksena Hallituksen suoraselkäisille sotureille, sekä Yesenia Garzan toipumista toivoen. Sanomme: 'Kaupungintaloon'!"

"Kaupungintaloon!" kaksi miesääntä sanoi yhteen ääneen.

Radiotaajuuden otti pienen tauon jälkeen hallintaan Las Ketchupin The Ketchup Song.

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Viileä, vapaa ilma tuntuu kasvoilla ja ympäri kehoa hyvältä vain hetken. Sisällä, varjoisassa, tuulettomassa ja tunkkaisessa tilassa oleskellessa tulee usein tarve päästä ulos, mutta ulos päästyään huomaa pian, että kaipaakin jo takaisin sisälle. Henri meni Viemärilinnan päärakennuksen ulkopuolelle sen jälkeen, kun oli tiskannut omat astiansa Finnan vastaväitteistä piittaamatta. Keittolevyjen ja uunien sekä tietenkin sanojenvaihdon synnyttämä lämpö oli kasvanut sietämättömäksi. Hän halusi keuhkoihinsa välillä jotakin vähemmän intensiivistä, joten hän istui lähelle oviaukkoa hienoisesti kostealle soramaalle.

Keskipäivällä sinisten muurien keskellä on vaikea kuvitella, että ulkona kaupungilla on käynnissä sota. Ihmiset kävelevät kaduilla normaalin oloisesti, töistä töihin, kaupasta kauppaan, huvin vuoksi. Lapset nauravat. Elämä näyttää normaalin tasapainoiselta. Sitä se onkin päivisin, ajattelee Henri. Öisin taas... Henri ajatteli aiemmin haluavansa joskus osallistua Johnnyn kanssa ruoanhakumatkoille aamuyön tunteina. Sen tekeminen vain vaatisi, että hän uskaltautuisi liikkumaan kaupungilla hämärinä tunteina. Mieluummin hän käyttäisi ne tunnit nukkumiseen, niin että on varmasti valppaana auringon valvoessa taivaalla.

Paljon hehkutettu aurinko pilkistää nyt pilvimaton rispaantuneesta kohdasta, ikään kuin nikkaa silmää lapsilleen, jotka maapallon kehdossa värisevät kylmästä ja pelosta. Pelkoon ei ole syytä. Älkää itkekö.

Henristä Ihmiskunnan pohjasakka on muuttumassa koko ajan hienommaksi ja miellyttävämmäksi ryhmäksi. Hän sai Anatoliasta ja Elliestä pelkästään positiivisen ensivaikutelman. Anatolia on sellainen pirteäluontoinen, ehkä noin kolmekymppinen nainen. Vähän naiivi, mutta ihmiset Henrin mielestä ovat useimmiten liian vähän naiiveja, tai ainakin huolehtivat, etteivät vaikuta naiiveilta ulospäin. Sen sijaan Ellie... Finna oli oikeassa: Ellien huumori todella on hienovaraisen purevaa. Kuivaa, tummahkoa, sellaista suomalaisen ilosuoneen sujuvasti sykähtävää laatua. Henri alkaa virnuilla itsekseen.

Tovin rutalahtelainen vain istuu paikoillaan, katselee rakennustyömaan raunioita, sinisiä aitoja ympärillään ja taivaan kupua yllään. Nauttii siitä, kun saa oikein tosissaan hautautua omiin mietteisiinsä, räpiköidä ajatusten virrassa niin, että pää hädin tuskin pysyy pinnalla. Sitten hän kuulee, että joku muukin on tulossa pois seinien välistä. Kevyet, hitaat askeleet lähestyvät ja pysähtyvät Henrin vierelle. Henri nostaa katseensa ja löytää ensimmäisenä sitruunajäätelön väriset, revityt farkut ja heti perään violetin takin, jonka alla on monivärinen printtipaita. Kädet on työnnetty syvälle takin taskuihin. Viimeisenä löytyvät kasvot, kulmikkaat naisen kasvot oljenvaaleiden hiusten välissä.

"Hei, Laat! Etkö ollutkin Laat? Voinko liittyä seuraan?" Anatolia hymyilee leveästi kuin Finna, joskaan ei aivan yhtä valloittavasti.

"Yeah, sure", Henri sanoo. Anatolia istuu häntä vastapäätä sivuttain, oikea poski hänen takanaan kohoavaa rakennusta päin.

"Hmh, meidän esittelyt meni silloin aikaisemmin aika nopeasti", nainen toteaa, vilkaisee Henriä viimeisen sanan kohdalla. "Minä olen Anatolia Tyshko. Transsukupuolinen. Kolmekymmentäviisi vuotta vanha keho, parikymppinen mieli. Ja sinkku edelleen", Anatolia pyörittää päätään nauraen samalla viileästi. Henrin korvia ja kasvoja alkaa kuumottaa. Hän unohti. Ei nainen, eikä mies. Jotain muuta. Toivottavasti iho ei pahasti ala punottaa. "Minä olen Laat Dovahkiin", Henri sanoo. Kuumotus pahenee.

"Erikoinen mutta oikein hieno nimi", Anatolia kehuu. "Missä päin maailmaa sellaisia nimiä annetaan lapsille?"

"No... rehellisesti sanottuna niin... ei tässä maailmassa. Mutta... voin kertoa, että olen Suomesta."

"Aa, Suomesta? Mahtavaa! Yksi parhaista lomamatkamuistoistani on nimenomaan Suomesta. Olimme vanhempieni ja siskojeni kanssa Helsingissä. Se kaupunki vaikutti paljon suvaitsevammalta kuin kotikaupunkini Groznyi, jopa silloin 90-luvun alussa. Neuvostoliitto oli juuri kaatunut, joten se oli aika spesiaalia. Toki värikkäitä ja tyttömäisiä vaatteita käyttävä, kasvoiltaan poikamainen Anatoli sai kaduilla katseita, mutta katseet eivät satuta, jos niiden ei anna satuttaa."

Henri ei ihan odottanut sellaista. Hän ei tarkkaan tiedä, missä Groznyi sijaitsee, mutta epäilee, että jossakin entisessä neuvostotasavallassa. Sen hän kuitenkin tietää, miten jyrkästi monessa Itä-Euroopan maassa seksuaalivähemmistöihin suhtaudutaan.

"No... mikäs sinun kaupunkisi on?"

Henri rykäisee. Tuo on aika hyvä kysymys. "Öh", hän ei tohdi katsoa Anatoliaa silmiin, "jos olen rehellinen, niin... en oikeastaan tiedä. Tarkoitan, että... synnyin pienessä kylässä... mutta en enää tunne sitä omakseni. Nykyään asun isommassa kaupungissa, mutta vain, koska opiskelen siellä."

"Eli sinun kaupunkisi on siellä, missä sinäkin. Missä koskaan oletkaan."

"No joo, tavallaan."

"Ooh, olen kateellinen sinulle", Anatolia taivuttaa päätään taakse, sulkee silmänsä pariksi sekunniksi, silmäluomet näön suojaksi. "Minäkin haluaisin osata pitää kaikkia paikkoja kotinani, joissa käyn. Esimerkiksi täällä olen ollut nyt jo yli kuukauden, ja edelleen kaipaan Groznyiin monta kertaa päivässä."

Ei se minullekaan mitään helppoa ole, Henri jättää sanomatta, kun ei vaan pysty. "Miksi olet täällä? Miten pääsit tänne? Jos saan -"

"Samalla lailla kuin sinäkin, kai."

Henrin hermot virittyvät. Hän ei edelleenkään tiedä, mistä Milla kaivoi sen Pohjasakan esittelybannerin päivänvaloon. Ehkä Anatolia tietää. "Löysitkö sellaisen... mikä se nyt on... bannerin, tai jonkun... netistä...?" hän kysyy ja vähän hengästyy.

"Joo, joo", myöntelee Anatolia, "mutta älä kysy mistä. En mieluusti haluaisi puhua siitä. Se sivusto linkittyy menneisyyteeni vaan ei nykyisyyteeni. Se siitä."

Jahas. Henri painaa päätä alas pettymyksestä. "Minä en edes tiedä, mistä omani löytyi."

"Huh?"

"Joku muu löysi sen minulle."

"Uh-huh."

Hetkeen kumpikaan ei puhu mitään. Takin alla Henri tuntee, miten käsivarsien ihokarvat sojottavat pystyssä. Sormet alkavat jo uhkaavasti muuttua Anatolian pusakan värisiksi, vasemman nimettömän pää jo kermajäätelön valkeaksi. Hän palelee, muttei kehtaa sanoa sitä henkilölle metrin päässä itsestään. Hän naksuttelee niveliään. Ääni kuuluu jokaisesta sormesta, varpaasta ja niskanikamasta pelottavan helposti.

Henri koettaa pitää värinän poissa äänestään: "Luulen, että menen tapaamaan Ellietä."

"Miksi?" Anatolia ei silmää Henriä vaan Viemärilinnan itälaitaa.

"Samasta syystä kuin sinä tulit minun luokseni. Luulisin."

Nyt Anatolia katsoo Henriä ja hymyilee hampaat välkkyen. Sitten hän pyörittää päätään. "Ei maksa vaivaa", hän sanoo.

"Miksei?"

"Ei, kun tyttö on sellaisessa tilassa kuin nyt. Rynnännyt matkoihinsa. Saat pahimmassa tapauksessa nyrkin silmääsi, jos menet liian lähelle."

"Tunnetko hänet?"

"En kovin hyvin. Ellieen ei ole helppo tutustua."

"Eli et tiedä, kuka tämä... Edith on?"

"En. Tiedän vain, että Ellie tuntee hänet mielenterveyskeskuksesta, jossa he olivat samaan aikaan."

Ihmiskunnan pohjasakka saattaa näyttäytyä Henrin mielessä hienojen ihmisten muodostamana ryhmänä. Silti, hänen on pakko myöntää, että ovathan he vain aikamoisia kahjoja. Ainakin puolet heistä on hyödyntänyt jossakin vaiheessa mielenterveyspalveluita, luultavasti loputkin. Ajatus on samaan aikaan kotoisa ja ahdistava. Tämäkö on viitekehykseni? Henri ajattelee. No, on heillä sentään muitakin yhtäläisyyksiä kuin sirpaleinen mieli. Maailmanparannushalukkuus, esimerkiksi. Ja tietysti tunne syrjäytymisestä yhteiskunnassa. Sitä vaan ihminen 2010-luvulla helposti leimataan pöpipääksi, jos nyt vähän ajattelee laatikon ulkopuolelta ja pyrkii tekemään asioita toisella tavalla.

Aivan pian päästää Anatolia Henrin piinasta: hän hieroo käsivarsiaan takin läpi ja ilmoittaa, että täällä on aivan hemmetin kylmä. Henri hymähtää, samalla kun Anatolia nousee ja kävelee betoniseinään jätetystä aukosta sisälle. Henri seuraa muutama sekunti jäljessä. Hänellä ei ole halua seurata Anatoliaa sen pidemmälle. Mutta minne sitten mennä? Tovin hän seuraa, miten Bolivia hyökkää Anatolian kimppuun. Taustalla Finna nauraa, Johnnyn rientäessä pitelemään villiä koiraansa. Henri siirtyy varjojen turvin syvemmälle rakennuksen pohjakerroksen kätköihin. Ennen kuin oikeastaan tajuaakaan sitä, seisoo hän Danielin kammion edustalla.

Vaikka kuinka Henri yrittää häiritä näyttöruutua tiiviisti tuijottavaa miestä kohteliaasti, tämä hätkähtää silti. Pahoittelujen jälkeen hän kysyy, olisiko Danielilla antaa hänen vuokranantajansa puhelinnumero. Daniel raapii sivusiiliään sormenpäillään. "Muistaakseni annoin ne sinulle jo eilen", hän mutisee. Ja silloin Henri muistaa sen lapun. Hän alkaa rapsuttaa omaa kaaliaan, ärtyneenä itselleen ja omalle hajamielisyydelleen. Danielin ei kuitenkaan tarvitse montaa kertaa hiirtään naksauttaa, kun rouva Sykesin kännykkänumero löytyy. Hän luettelee sen, Henri kirjoittaa ylös puhelimeensa.

Henri siirtyy kammion ulkopuolelle puhumaan. Puhelimeen puhuminen stressaa, joskin syystä tai toisesta vähemmän kuin yleensä. Kenttä vaikuttaa kehnolta, elektronisesti johdetut sanat ilmenevät kaiuttimesta enemmän tai vähemmän repaleisina: "Jody...kes."

"Hello, it's Henri Suihko!" esittäytymisten perään Henri mainitsee, ettei ole vielä saanut omia avaimia Kotikadun (sitä nimeä hän on alkanut käyttää siitä kadunpatkästä, jonka varrella Sykesien tiilikoti sijaitsee) asuntoon. Rouva Sykes pyytelee vuolaasti anteeksi. Avaimet kuulemma olisivat olleet valmiina Henrin vain napata mukaansa, mutta niistä vain oli unohdettu mainita uudelle omistajalleen. Henri vakuuttaa, ettei mitään pahaa ole päässyt käymään ja kysyy sitten perään, milloin rouva Sykes tulee kotiin.

"Isaac tulee ensin, jos pääsee normaalisti töistä. Hän pääsee kahdelta ja on aivan varmasti ennen kolmea kotona. Saatko aikasi kulumaan?"

"Saan, varmasti. Kiitos", Henri sanoo, jolloin puhelu etenee pitkälliseen päättelyvaiheeseen. Lopulta moikat vaihdetaan, ja yhteys katkaistaan. LG:n kellon numerot näyttävät 12:48. Pari tuntia jäljellä. Henri huikkaa Danielille ovenraosta, että tilanne on kunnossa. Ja kiittää, tietenkin.

Viemärilinnassa tuskin mikään on muuttunut, eikä Henri vieläkään oikein tiedä, mitä tehdä jaloillaan tai minne ruhonsa tunkisi. Ensin hän huomaa askeltensa johtavan Caudillon patjan vieritse. Pohjasakan johtaja havaitsee liikkeen, muttei sano mitään. Patjan jälkeen tulee keittiö, jossa Fionnuala istuu lattialla ja joogaa (tai jotain) silmät kiinni, eikä taida edes huomata saaneensa hetkellistä seuraa. Henri kokeilee hellanlevyjä; mikään niistä ei ole enää lämmin. Eikä uuninluukku. Joka toinen hänen sormistaan on vetäytynyt valkoiseksi, eikä nyt ole vielä edes syyskuu.

"Laat Dovahkiin!"

Viimeisetkin veripisarat pakenevat raajojen ääripisteistä. Finnan silmät avautuvat. Henri hiippailee lähemmäksi Viemärilinnan ydintä, pyörittäen päätään, etsien huudon lähdettä. "Laat!" kuuluu uudelleen. Se on Caudillo. "Tulisitko nauhoittamaan kello kolmen uutislähetyksen meidän kanssa? Minun ja Danielin?"

Henri vastaa vasta, kun on riittävän lähellä Caudilloa. Häntä huimaa, hermoratoja kihelmöi kaikkialla päänahasta vyön alle. "Toki. Mutta joudun käymään kotona juuri ennen kolmea."

"Ei hätiä mitiä. Se on nauhoitus, kuten sanoin. Tehdään se vaikka saman tien."

"No, okei."

Niin he tekevätkin. Se on erikoista, se on vaikeaa. Henriä ei ole koskaan aiemmin haastateltu journalistisessa mielessä, varsinkaan englanniksi. Ainakin hän tietää, mitä ei missään tapauksessa tee, kun kello tulee kolme.

Haastattelu tulee ja menee, se siitä. Jälkikäteen on turha tulla kyselemään, mitä siinä kysyttiin tai vastattiin. Henri vaeltelee sumussa vähän aikaa sen jäljiltä, kunnes tekee päätöksen ja jättää Ihmiskunnan pohjasakan piilopaikan taas toviksi taakseen. Aika ei ole vielä kypsynyt mennä Kotikadulle, joten Henri jatkaa vaelteluaan kaupungilla, vilkuillen ympärilleen, varuillaan varpaillaan. Välikohtauksilta vältytään. Eivät he päivännäöllä mitään tekisi.

Tämän omien sanojen perusteella Finnaa ei haitannut seura meditointimaton läheisyydessä. Finna vakuutti, ettei hän luultavasti edes aistisi Anatolian läsnäoloa. Ei voi nähdä, ei tuntea, ei kuulla, ei haistaa. Kommentti ei tuntunut Anatoliasta erityisen mukavalta, mutta hän ei sanonut mitään. Hetken aikaa kylmällä betonilla polviaan halailtuaan ja Finnan utuisia kasvoja salavihkaisesti katseltuaan hänen ajatuksensa palaavat hetkeen, jolloin pääsi ensimmäistä kertaa kunnolla keskustelemaan tuon ainutlaatuisen naisen kanssa. Silloinkin oli pyllyn alla ollut betonia, yhtä kylmää, vaikka silloin oli eletty vielä täyttä kesää.

"Moi, Finna!"

"Ai moi, Anatolia! Millainen aamusi on ollut?"

"Noo, ihan hyvä, ei mitään erikoista." Anatolia istui Finnan viereen betoniharkolle, nosti nahkatakkinsa kaulusta ylemmäs tuulta vastaan ja vasemman reiden oikean päälle. Hän harkitsi sanojaan muutaman sykkivän sekunnin. Niiden aikana hän pelkäsi, että suupaltti Finna aloittaisi keskustelun jostain puolihuolimattomasta aiheesta, vaan ei onneksi aloittanut.

"Kuulin Caudillolta, että te olitte Johnnyn kanssa yhdessä jossain vaiheessa", Anatolia aloitti juttelusävyyn. Hän ei katsonut Finnaan vaan kauemmas, lähestulkoon toiseen ulottuvuuteen.

Hieman Anatoliaa nuoremman naisen katse siirtyi häneen. Vaikkei hän edelleenkään katsonut, hän saattoi kuvitella, miten tämän kulmat kurtistuivat ihmetyksestä. "Millaisessa yhteydessä se asia teillä tuli esille?" Finna penäsi.

"Öh, no, minä vaan kyselin Pohjasakan muista jäsenistä. Kysyin, miten te tutustuitte toisiinne ihan alussa ja... ja millaista teillä oli silloin, kun olitte vain te kolme ensimmäistä. Caudillo sen otti puheeksi, ei varmaan edes ajatellut sitä sen pidemmälle."

"No tottahan se meidän vastahakoinen johtaja haasteli." Finnaa ei aiheesta jutteleminen vaikuttanut hetkauttavan. Anatolia rohkeni vilkaista tätä syrjäkarein ja kuvitteli nähneensä jopa pehmeän hymyn tämän huulilla. "Me seurusteltiin Johnnyn kanssa hetki sen jälkeen, kun minä liityin mukaan remmiin. Miksi kysyt? Halusitko varmistaa, onko hän vapailla markkinoilla vai ei? Minun puolestani on."

Ilma tuntui pihisevän hallitsemattomasti ulos Anatolian keuhkoista. Jos vain hän tietäisi, miten lähellä kovaa ydintä hän liikuskelee, hän mietti vaihtaessaan reisiensä paikkoja keskenään. "Olen vain utelias. Miksi teidän suhde jäi niin lyhyeksi? Siis, te olette ilmeisesti edelleen ystäviä, tai ainakin viihdytte toistenne seurassa ja pystytte olemaan samassa tilassa ja samassa järjestössä ja..."

"Sinäpä sen sanoit. Me ystävystyttiin, kun kohdattiin ihan ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen me yritettiin seurusteluhommaa, mutta tajuttiin aika nopeasti molemmat, että me ollaan edelleen ystäviä. Pelkkiä ystäviä. No, siinä oli kaikenlaista, oma edellinen suhteeni oli päättynyt myrskynsilmässä jokunen kuukausi aiemmin, ja Johnnylla oli oma musertava sydänsurunsa. Molemmat etsi lohdutusta, luulisin. Mutta sitten me ymmärrettiin, että - hemmetti - eniten lohtua tuo Pohjasakka ja sen kolmen jäsenen muodostama tiivis liitto. Kun me tapettiin se seurustelusuhteen kuvatus Johnnyn kanssa, me puhuttiin varmaan kokonainen aamupäivä ja mietittiin tilannetta. Seurustelun jatkaminen olisi vahingoittanut Caudilloa ja meidän molempien suhdetta häneen. Välillä se olisi luultavasti ajanut kaiken sen edelle, mitä Pohjasakka edustaa. Kolmen ihmisen yhteys on kuitenkin voimakkaampi kuin kahden. Ei siihen romantiikkaa tarvita, että se voi olla rakkautta. Puhdasta rakkautta."

Anatolian orastava into nuupahti pahemman kerran. Häntä harmitti ja ahdisti. Finnan arvomaailma ja maailmankatsomus kuulostivat kyllä niin hienon yleviltä, mutta yhdestä asiasta Anatolian oli pakko olla eri mieltä tämän kanssa. Ja se yksi asia oli nyt se kova ydin tässä. Hemmetti.

Välttääkseen äkkisukelluksen totuuden syvyyksiin hän sanoi: "Mainitsit Johnnyn 'sydänsurun'. Tiedätkö mitään siitä?"

"Vain sen, että hänellä on taustallaan pitkä parisuhde. Hyvin pitkä. Tietääkseni hän oli naimisissa, mutta eroon johtaneista syistä en osaa sanoa yhtään mitään. Johnny on avoin mieli, mutta tästä asiasta hän on ollut vaitonainen."

"Ja hän siis suhtautui yhtä hyvin teidän kahden eroon kuin sinä?"

"Ajan kanssa kyllä. Aluksi hän oli melkoisen tunteellinen vaahtokarkki, mutta se vaihe meni ohi. Nykyään hän jo veistää vitsiä koko jutusta."

"Ja sinä olet päättänyt pysytellä sinkkuna tästä eteenpäin, niinkö?" Anatolia suoritti henkisen loikan ja kääntyi harkon päällä niin, että saattoi katsoa Finnaan kääntämättä päätään melkein ollenkaan. Siinä hän oli, oljenkeltainen tukka tuulessa liehuen. Hän ei vieläkään järkähtänyt tai jäätynyt. Uskomaton nainen. "Tarkoitan, että ainakin sellaisen kuvan helposti sai, kun kuunteli äsken sanojasi. Useamman ihmisen yhteys vastaan kahden ihmisen parisuhde, ja muuta..."

"Ainakin toistaiseksi." Näiden sanojen myötä Finnan kasvoihin piirtyi määrätietoisuuden uria. "Juuri nyt on tärkeämpiäkin suhteita hellittävänä. Ihmiskunnan pohjasakka vyöryttää pilvistä muovatuilla panssarivaunuillaan äklöromantikkopariskuntien päältä niin että siirappi vain tursuaa."

Anatolia nauroi vapautuneesti riemusta, hurmeesta. Aah. "Entä sen jälkeen? Kun sekä kyyhkyläiset että Nyrkkiallianssi on jyrätty maan tomuun?"

"Sitten on aika uusi. Sitten katsotaan tulevaisuutta aivan toisin silmin. Niin maailman kuin omaakin tulevaisuutta."

Niinpä oli Anatolian jo nääntymään ehtineiden toiveiden kohtalona virota uudelleen.

Ennen kuin hänen mielensä sitä tajusikaan, Finnan silmät olivat avautuneet ja jääneet tarkastelemaan häntä. Lämmön jännittävä läikähdys teki hyväilevän vierailun hänen rintaansa, sillä myös noissa silmissä oli lämpöä. Riemuakin. Anatolia ei millään malttanut olla toivottamatta Finnaa takaisin kuolevaisten astraalitasolle.

Varttia vaille kolme Henri soittaa Sykesien ovikelloa, ja herra Sykes tulee avaamaan. Mies pyytää anteeksi, ja Henri sanoo, ettei ollut mitään ongelmaa. Jo eteisessä hänen kämmenelleen pudotetaan lenkki, jossa on kiinni yksinäinen, kiiltelevä metalliavain. "Pitäähän sinun saada tulla ja mennä halusi mukaan. Nyt tämä on kotisi yhtä paljon kuin meidänkin", herra Sykes painaa kätensä Henrin yläselkään ja ohjaa hänet keittiöön, jossa mehulasi ja iso piirakkapala odottavat. Tällä kertaa vastaan väittäminen ei vaikuta hyvältä idealta.

Loppupäivänä Henri ei lähde Sykesien talosta Kotikatua kauemmaksi. Hän yrittää tehdä kaikkea sitä mitä aina Jyväskylässäkin. Hän haluaa löytää intohimonsa kirjallisuuteen ja pelien maailmaan pikku tauon jälkeen, mutta huomaa sen odottamattoman vaikeaksi. Silti hän odottaa, että tuleva yö olisi edellisen tapaan aivan rauhallinen. Milla ei edes soittanut, ei laittanut pikkuveljensä ajatuksia sekaisin.

Yö ei ole rauhallinen. Ei toden totta. Henrillä menee pari tuntia nukahtaa, hän herää varmaan kuusi kertaa pimeiden tuntien aikana, näkee kolmea eri unta (toinen toistaan ahdistavampaa) ja lopulta luovuttaa lepäämisyritelmänsä jouduttuaan pienimuotoisen paniikkikohtauksen kouriin vähän ennen kahdeksaa.

"Voi hiton hiton hiton hiton hiton - hitto", Henri manaa kuiskaukset itselleen, makaa selällään sängyllä ja hieroo vimmatusti hämmästyttävän raskaita silmäluomiaan. Hän tietää olevansa edelleen kuolemanväsynyt, mutta vielä paremmin hän tietää, ettei unimoodi enää menisi päälle. Ehkä suihku piristäisi, ehkä huuhtelisi pois öiset varjot. Ehkä voisi syödä aamupalan, ehkei jääkimpale sitten enää mahtuisi vatsalaukkuun. No, toiveajattelua. Henri melkein antaa periksi ja päättää jäädä koko päiväksi sinne. Pohjasakan lounasajan tultua ja mentyä hän pyörtää pahat ajatuksensa ja lähtee suuntaamaan hylätylle rakennustyömaalle päin. Vieno hymy huulilla on pikemminkin kouristus kuin minkäänmoisen tunteen ilmiasu.

Viemärilinnan liepeille ehdittyään Henri sattuu näkemään tutunoloisen, tummasävyisen hahmon tulevan päinvastaisesta suunnasta. Aivan Ellie Breivikin näköinen henkilö kävelee sinisen aidan viertä lännestä itään. Henkilö pysähtyy, kääntää selkänsä vaivautumatta tarkistamaan, seuraako joku hänen liikkeitään. Henri kiihdyttää ja hölkkää Ellien kiinni.

"Halusin - puhua - sinulle - jo - eilen", Henri ei voi uskoa, miten raskaaksi kevyt hölkkääminen ja sosiaalisen kontaktin stressaaminen hänen hengityksensä teki. Ellie ei sano mitään tai edes hymähdä, kapuaa vain sinisen aidan yli ketterästi. Toiselta puolelta käsin hän sitten toteaa: "Jaa."

"Tarkoitan", Henri puhaltaa ja tekee oman ylityksensä, ennen kuin jatkaa virkkeen loppuun, "että - meidät esiteltiin - aika nopeasti - eilen."

"Niin."

En kai vain juuri löytänyt tyyppiä, joka on vielä vähäsanaisempi kuin minä? Ääh, en, puhuihan Ellie vaikka mitä eilen. "No, minä olen Laat Dovahkiin. Olen Suomesta."

"Tiedät jo minun nimeni, etkö vain?"

Tämä ei toimi, Henri ajattelee, ei turhautuneena vaan yllättyneenä. Ellie kun esiintyi paljon tätä vapautuneemmin Anatolian ja Finnan ja Caudillon seurassa. Nainen lähtee taas liikkeelle, Henri seuraa kannoilla.

"Totta. Olet Ellie Breivik. Öö... kun minä ilmoittauduin tänne, Caudillo pyysi minua keksimään itselleni nimen. Onko sinun nimesi... keksitty?"

"On. Ja ei. On ihan varmaa, että joku on sen keksinyt."

"Keksitkö sinä?"

"Keksin. Ja en."

"Aha", Henri ei jatka enää sitä rataa, hyppää pykälän verran sivuun, "no, mutta sitä en tiedä, mistä olet kotoisin."

Se toteamus saa naisen pysähtymään ja kiepauttamaan ympäri. Ellien kasvot ovat kiveä ja jäätä, eivät vihaiset tai edes ärtyneet, vaan järkähtämättömän ilmeettömät. Jännitys sävähtää pystysuorana aaltona Henrin läpi.

"En mielelläni puhu menneisyydestäni", Ellie Breivik murisee, "enkä utele muiden menneisyyksistä. Odotan sitä samaa muiltakin. Nyt asun tässä kaupungissa, ja se siitä."

Henri imeskelee huuliaan. Häntä harmittaa, että oli edennyt niin nopeasti, omien tapojensa vastaisesti. "Okei. Anteeksi", hän mumisee. Ellie ei tee minkäänlaista "anteeksipyyntö hyväksytty" -elettä, vaan kääntyy ainoastaan jatkaakseen korostetun voimallista etenemistä. Henri jättää häneen kunnioittavan ja ennen kaikkea turvallisen välimatkan.

Keskeneräisen asuinkerrostalon alaoviaukon jälkeen Bolivia on ensimmäinen, joka tervehtii saapujia. Ellie väistää koiraa taitavalla harhautuksella, joten bordercollie tuleekin tassut ojossa Henrin luo. Se avaa lukot ja solmut Henrin sisältä. Yön ja Ellien jättämät kirvelevät haavat kuroutuvat umpeen kohisten. Henri jopa nauraa vähän.

"Hyvä, kun tulitte", Finna tekee oman tervehdyksensä vähemmän hellästi tiskirätin heilautuksella. "Valitettavasti ruoka loppui."

Sekä Henri että Ellie sanovat, ettei olisi ollutkaan nälkä.

"No", jälleen kerran hyvin pirteä Fionnuala sanoo, "Ellie, kävitkö katsomassa Edithiä?"

"Kävin", napsauttaa Ellie. "Missä muut on?"

"Pomo ja Johnny meni ruokalevolle. Tiedät, missä Daniel on. Anatoliaa ei ole näkynyt."

"Hyvä. Kerron mieluummin vain teille kahdelle. Kertokaa te sitten muille."

"Ookei. Mutta miksi?"

"Minä vain haluan! Mennäänkö vaikka keittiöön?"

He menevät. Keittiönurkkaus ei ole ehkä sen lämpimämpi tai muutenkaan miellyttävämpi osa Viemärilinnaa kuin mikään muukaan, mutta ainakin siellä saa istua törkyisen lattian yläpuolella. Ellie istuu Finnan viereen, Henri toiselle puolelle halkeillutta pöytää, niin ettei asetelma ole kuin poliisikuulustelussa. Elliellä on mukanaan reppu, josta hän kaivaa muovipullon ja hörppää ison kulauksen. Kokista, arvaa Henri väristä. Hänenkin kurkkuaan alkaa kivistää janosta, muttei kehtaa kerjätä maistiaisia.

"No, miten Edith voi?" Finna huokaisee kysymyksen. Ellie vastaa hitaasti, pistää pullon ensin pois.

"Hän on ihan ok", Ellie toteaa värittömästi. "Sama vanha akka hän on edelleen. Omissa maailmoissaan. Viidakon kuningatar. Rouva Monimieli. Mitä näitä nyt on. Tuskin häntä päästetään remmeistä irti vielä pitkään aikaan. Yksi asia on kuitenkin eri tavalla kuin aiemmin."

"Mikä sitten? Liittyykö se meihin?"

"Joo. Kysyin häneltä eilen, että joko hän vihdoin tulee tapaamaan uusia kavereitaan. Ja hän sanoi, että joo."

"Vau, tuo on tosi hienoa kuulla. Taisitkin eilen sanoa -"

"Joojoo, niin sanoinkin. Mutta tämä käänne oli niin historiallinen, että päätin tulle tuomaan uutiset saman tien. Edith tulee tänne viikonloppuna heti syyskuun alussa."

"Super! Caudillo repeää taatusti liitoksistaan, kun saa kuulla. Eiköhän sitten, kun Edith on virallisesti osa meitä, niin pomokin alkaa vihdoin myöntyä, että meillä on porukka kasassa. Päästään suunnittelemaan vastaiskua Nyrkkiallianssin terrorille."

Finna näytti aivan kihisevän intoa. Henri oli näköjään saanut vähän vääristyneen kuvan naisesta äärimmäisyyksiin asti pasifistisena luonteena, joka piti hautajaiset kaikille löytämilleen kuolleille kärpäsille ja hyttysillekin.

"Saanko kysyä?" Henri sanoo keskellä hiljaista hetkeä. "Millainen Edith on? Tai siis... niin. Onko hän mukava?"

Finnan katse Henrissä on utelias; Ellie taas virnistää ilkikurisesti. "Minun ei pitäisi vastata tuohon ollenkaan", Ellie sanoo ja rummuttaa pitkillä, neonvihreiksi maalatuilla kynsillään pöydän pintaa. "Sanon, että: joku tykkää, joku ei. Tee itse omat johtopäätöksesi. Kun tapaat Edithin, tiedät kyllä heti, kumpaan leiriin kuulut. Minä tykkään hänestä, koska hän on niin hullu."

"Mm. Minäkin luulen, että... että tulen tykkäämään hänestä. Minä... haluan todella kuulla lisää siitä... hänen maailmastaan."

Siitä Ellie kauhistuu. Tai esittää kauhistunutta. Naisen silmät pullistuvat, sormet hautaavat huulet alleen. "Ole sitten varovainen", hän kuiskaa. "Edithin valtakunnassa orjuus on laillista."

Henrin ihokarvat nousevat pystyyn. Ne eivät laskeudu edes silloin, kun Ellie Breivik päästää suustaan ryöpyn omaperäistä, äänekästä ja kirpeää naurua. Finna sukii hiuksiaan, taivuttelee kaulaansa vähän kuin ei olisi osannut päättää, millaisten tunteiden antaa paistaa läpi eleistään.

Taustalta kantautuu unista puhinaa. Henri katsoo naisten päiden välistä pimeyteen, jossa näkyy liikehdintää. "Täydellistä. Naurusi herätti pomon", Finna sanoo viileästi. He kolme odottavat hiljaa, että Pohjasakan johtaja on harhaillut tiensä keittiöön, tien, jonka hän varmasti aivan hyvin osaa ulkoa. "Morning, boss!"

"Mistä te puhutte?" Caudillo haukottelee, kun Finna tarttuu häntä käsivarresta ja ohjaa vapaaseen tuoliin Henrin viereen.

"Edith Bethesdasta", Finna kertoo ja jää seisomaan Caudillon "takapiruksi". "Ellie kertoi, että hän tulee tänne ensi viikon lopussa."

Caudillo katselee Ellieä näkemättömillä, hurjilla silmillään. Hän taitaa nostaa suupieliään. Kenties se on hymy. "Mainiota", hän tokaisee, "loistava uutinen."

"No, onko hän sitten se puuttuva palanen meidän palapelistä?" Finna kysyy.

"Luulen niin. Mutta odotetaan nyt vielä viimeinenkin viikko. Kuka tietää, vaikka me saataisiin joku uusi huipputyyppi mukaan Anatolian ja Laatin tapaan."

"Onko joku sitten ollut yhteydessä Danieliin?"

"Ei hän kerro. Pullauttaa tiedon ulos joskus yllättäen, jos jotain tiedotettavaa on."

"Niin. Mutta Laatista me saatiin tieto jo - joku pari viikkoa etukäteen."

"Hän tuli kaukaa. Kaupungissakin voi olla joku, joka on jo pitkään suunnitellut pyrkiä Pohjasakkaan. Tai muualla maassa."

"Minä tulin teidän riesaksi vähän niin kuin vahinkolapsi", tökkäisee Ellie väliin. Muut katsovat häntä. Hän kohauttaa teräviä olkapäitään ja lisää: "Nopeasti ja turhia koputtamatta." Finna naurahtaa.

"Nimenomaan", Caudillo kommentoi. "Samoin teki Daniel, enemmän tai vähemmän. Toivo elää."

Keskustelu siirtyy tästä toiseen aiheeseen kuin kuvainnollisena pudotuksena hautavajoamaan. Caudillo kiittää Finnaa ja Johnnya siitä tuesta, jota on näiltä vuosien aikana saanut. Kaksikko on kuulemma toiminut hänen silminään ansioituneesti. Hän jatkaa puhumalla siitä, mitä pirstoutuneilla silmillään näkee ja miten epäilee kuvaharhojen juontavan juurensa siihen ainoaan elinvuoteensa, jonka aikana vielä omisti toimivat silmät.

"Niitä alkoi tulla säännöllisesti sitten, kun menin kouluun", Caudillo kertoo. "Muistan pelänneeni kouluun menoa, varmaan sillä oli asian kanssa tekemistä. Kävin erityiskoulua, ja päivät oli aika lailla yhtä karmeita kuin yötkin. Kävin säännöllisesti lääkärillä ja psykiatrilla, ja kaikki sanoi, että aivoni tuottaa kuvajaisia niistä asioista, joita näin ollessani alle yhden."

"Mitä sinä sitten näit? Vai näetkö niitä edelleen?" Finna kysyy ja istuu taas betoniharkkotuolille.

"Toki näen. Mutta en ymmärrä niistä mitään. Muistan kyllä, että lapsena tunnistin jotain asioita. Edestakaisin liikkuvia asioita. Pyöreitä ja teräviä muotoja."

"Onko joku psykiatri tai vastaava pystynyt selittämään, mitä ne on?"

"Ei kai. En oikein muista. Enkä oikein tiedä haluaisinko edes, että minulle selitetään niitä."

"On kaksi asiaa, joita olen kieltänyt kaikkia valkotakkisia sanomasta", Ellie jälleen puuttuu keskusteluun aivan varoittamatta. Ja muiden katseet sivaltavat häneen. "Kohta yksi: minun eliniänodote. Kohta kaksi: 'Voin kirjoittaa sinulle eläkepaperit.'"

Rakennuksen kattopressuista romahtaa äänettömyyden palanen keskelle raakapuupöytää. Finna silmäilee Ellien suuntaan, Henri katselee vähän kiusaantuneena kuivia kämmenpohjiaan.

"Eläkepaperit?" Finna hymähtää levitellen käsivarsiaan niin, että kookkaan neuletakkinsa liepeet saavat siipimäiset muodot. "Mitä tarkoitat?"

Ellie sanoi Henrille aiemmin, ettei mielellään puhu menneisyydestään. Henri arvaa, ettei Ellie aio vastata uteluun. Vaan:

"Minulle on ehdotettu työkyvyttömyyseläkettä. Kaksi kertaa."

"Mitä?" Finna äimistelee. "Mutta sinähän olet tuskin yli kaksikymmentä. Mitä ne niin sanotut asiantuntijat oikein kuvittelee? Että haluat jättää melkein koko elämäsi väliin? Sairasta."

"Niinpä. Sitä sanoin jo sille ensimmäiselle lääkärille. Ja sitten, kun se yksi psykologi ehdotti samaa, sanoin sille suorat sanat ja käskin kirjoittamaan johonkin ylös, että tästä ei enää puhuta. Siis, mitä helvettiä? Olisihan se helppoa elämää, kun rahaa tulisi hautajaisiin saakka ilman, että tarvitsisi tehdä mitään. Mieluummin vaikka hyppäisin sillankaiteelta alas. Hyvin sanottu, Finna. Koko ensimmäinen ja ainoa elämäni jäisi väliin."

"Ja...", Finna vaikuttaa epävarmalta, eikä mikään ihme, Henri epäilee tulleensa juuri täysin mykäksi, "häiriösi on tähän syynä?"

"Tietty!" Ellie huudahtaa. "'Ellie skitsoaa. Ei siitä ole mihinkään. Sitä paitsi, se joka tapauksessa kuolee ihan kohta muutenkin. Näin vältytään turhilta ydinräjähdyksiltä ja ovien saranoiden uusimiselta.'"

"Osa skitsofreenikoista elää pitkän elämän", Caudillo muistuttaa. "Ja olen ihan varma, että melkein kaikki heistä on tavalla tai toisella hyödyllisiä ihmiskunnalle. Ainakin sinä olet, Ellie."

"Ihan sama." Ellie ravistaa päätään sateessa kastuneen koiran tapaan. "Tiedän, miltä sinusta tuntuu", Henri sanoo niin hiljaa, ettei usko kenenkään kuulevan sitä. Toisin käy. Ellie Breivik ainakin kuulee. "En usko", nainen tuhahtaa.

"No, yritin... itsemurhaa... kerran."

Henri osaa odottaa, että hänen kasvonsa vetävät muiden huomion itseensä, mutta silti sen tapahtuminen värähdyttää. Miksi minä noin sanoin, oi miksi?

"Sinäkö?" Ellie naurahtaa ilotta. "Älä viitsi."

Ehkä minun vain piti.

"Viitsinpä."

"En usko. Et sinä voisi... kaikista maailman ihmisistä... eei... oletko varma, ettei se ollut pelkkä märkä uni?"

Osoittaakseni Ellielle... jotain.

"Ei. Siis... ihan totta yritin."

"Okei. Sovitaan, että yritit. Miten se liittyy tähän keskusteluun?"

"Olin silloin samassa tilanteessa kuin sinä. Ajattelin, että elämäni on arvoton. Nolla. Halusin mieluummin hypätä alas sillalta kuin missata koko elämäni."

"Mutta... ehdottiko joku sinulle työkyvyttömyyseläkettä?"

"Ei. Oikeastaan... en edes tiennyt, että näin nuorena voi saada..."

"Ei se sitten ole sama asia. Mistä edes tiedät, että voisit saada saman tuomion?"

"Mm... minusta vain tuntuu siltä."

Se on omituista. Henri ei ole puhunut aiheesta edes Millan kanssa. Hän vältteli asian ruotimista silloin, kun löysi isosiskonsa kotoaan "kauhujen yön" jälkeen. Sitä, miksi hän yritti tappaa itsensä, hän ei halunnut miettiä itsekseenkään. Hillan lähdön myötä haave lähdöstä uusiutui. Mutta... oliko se silloin jotenkin erilainen haave? Se meni niin nopeasti ohi, että se taisi olla pelkkä impulssi, reaktio odottamattomaan tapahtumaan. Entä mitä nyt tapahtuu? Henri keskustelee elämästään kolmen ihmisen kanssa, joihin on vasta tutustumaisillaan.

"Oliko se kauan sitten? Et kai enää haaveksi itsesi vahingoittamisesta?" kysyy Finna kädet oikealla poskellaan ja kyynärpäät pöytälevyä vasten.

"Se oli talvella. Mutta en ole sen jälkeen tosissaan edes harkinnut", Henri sanoo. Hän saa osakseen helpottuneen oloisia ilmeitä. Ei tosin Ellieltä.

Finna jatkaa: "Minun ei ole koskaan tarvinnut ajatella tuollaisia. Mutta ymmärrän teitä molempia. Ette te todellakaan ole maailman ensimmäiset ihmiset, jotka on joutunut painimaan moisen mysteerin kanssa. Miksi elää? Mitä tehdä elämällään niin, että siitä tulee merkityksellistä? Monet sanovat, että jos on yksikin ihminen, joka jäisi kaipaamaan sinua, jos lähtisit, niin jää."

"Se onkin se hauska juttu", Ellie sanoo topakasti. "Minulla ei ole ketään, joka jäisi kaipaamaan."

"Hauska juttu ei ole se, mitä sanoit", Finna väittää vastaan, "vaan se, että jos haluat auttaa, maailmassa on aina - aina - ihmisiä, jotka kaipaavat sinua. Sen ei tarvitse olla ystävä tai sukulainen tai puoliso. Sinun ei edes tarvitse tietää sen nimeä."

Herranen aika, tuo nainenhan on oikeassa! Henri ei ole koskaan ajatellut sitä sillä tavalla. Tai onhan hän, tietyllä tavalla, huomaamattaan, haaveillessaan pääsevänsä päivänä muutamana ratkomaan maailman giganttisimpia ongelmia. Silti hän on aina ajatellut, että jos Millaa ei olisi, hän olisi kuollut jo ainakin kymmenen kertaa. Muutaman kerran oman käden kautta, pari kertaa suruun ja pari hulluuteen.

"Tämä on se, minkä takia Ihmiskunnan pohjasakka perustettiin", Caudillo hymyilee leveästi kuin olisi innoissaan pöytäseuralaistensa alhosta. "Tarjoamaan megafoni niille, joiden ääni hukkuu loputtomaan meteliin. Tehtävä niille, jotka näkevät elämänsä hyödyttömänä möhkäleenä. Ja tietysti foorumin puhua asioista luottamuksellisesti ilman raja-aitoja. Viimeinen on yhtä tärkeä kuin kaksi muutakin. Meillä kaikilla on varmaan patoumia erilaisten puheenaiheiden osalta mielessämme, niin puretaan niitä täällä Pohjasakassa aina sopivina hetkinä."