Luku 7: "Minä" vai "me"?

=========================================================================

"Rae! Neljä minuuttia!"

"No worries, Drew!"

Ykköskanavan reportaasistudiolla oli käynnissä uskomaton häslinki. Ei moista ollut koettu koskaan, ei edes viime kesänä, kun - no, kaikki tietävät jo, mitä silloin tapahtui ja miksi aika moni toimittaja oli elämänsä suurimmassa pyörityksessä. Tänä iltana vain kaikki oli edennyt jotenkin hitaammin kuin normaalisti. Raella iski joku kummallinen lukihäiriökohtaus, kun hän harjoitteli juontoaan. Maskeeraajalta loppui puuteri juuri pahimpaan mahdolliseen aikaan. Yksi päästudion kattolampuista alkoi morsettaa itsekseen, ja paikalle oli ollut pakko kutsua sähköasentaja. Ja nyt vielä tämä viimeisin murhe. Toivottavasti viimeinen sinä iltana.

"Oletko varma. Rae?"

"Olen", Ykköskanavan tähtireportteri nyökkäsi assistentilleen ja uskotulleen, ja painoi huuliaan lujasti toisiaan vasten. "Tein jo päätökseni. Matkustan pääkallonpaikalle huomenna."

"Se voi olla vaarallista."

"Niin voi. Mutta vaaran ei saa antaa estää reportaasien tekemistä ja uutisten välittämistä yleisölle. Aleppossakin on ollut toimittajia. Ja Etelä-Sudanissa. Luuletko, etteivät he tienneet, että laittavat terveytensä alttiiksi sen puolesta, että totuus tulee läpi? Sitä paitsi, Kaupunki ei ole mikään sotatanner, jossa pommit putoilevat päivittäin. Ainakaan vielä. Eikä sinun tarvitse tulla, jos -"

"Kolme!"

Assistentti Lexi tuhahti ja nappasi Raen turkoosinsinisestä mekosta pari irtohiusta. "Totta kai minä tulen! Autan sinua, mitä ikinä teetkään, tai minne ikinä menetkään. Heittäydyn vaikka sinun ja luodin väliin, jos tarve vaatii."

"Älä ole hölmö. On hirvittävän pieni todennäköisyys, että meitä osoitellaan siellä aseilla, tai muutenkaan uhkaillaan. Tehdään vain työmme, tehdään muutama juttu muutamana päivänä, ja tullaan sitten kotiin. Kansa tarvitsee ne sanat. Ne kuvat. Lexi."

"Rae."

Tauko.

"Kaksi minuuttia!"

"En voisi kuvitella parempaa assaria kuin sinä."

"Ja sinä olet maailman paras reportteri. Ja ystävä. Mennään huomenna Kaupunkiin. Tehdään niin huikeat reportaasit, ettei sellaisia ole tässä maassa ennen nähty."

He halasivat pikaisesti. Maskeeraaja tuli hölkäten tarkistamaan, ettei Raen maski ollut pettänyt. Ohjaaja huusi viimeistä minuuttia. Rae siirtyi päästudion kirkkaiden ja välkkymättömien valojen alle kolmen kameran eteen valmiiksi. Lexi näytti peukaloa varjojen rajalta. Rae sinkosi tälle hymyn.

Ohjaaja Drew Calderas laski sekunnit kymmenestä viiteen, näytti sekunnit neljästä nollaan sormillaan. Oli Rae Norringin tähtihetken aika. Silloin asunnoissa ympäri maan television orjat juhlivat korkeimmin jumalatartaan.

=========================================================================

Kaupungissa oli yksi rakennus ylitse muiden. Kirjaimellisesti. Sen tasainen, pilvistä katsottuna hieman kuunsirpin mallinen katto kohosi korkeammalle kuin mikään muu ihmisen rakentama, ja ympäristössään kaikki muut rakennelmat näyttivät aivan nukkekodeilta. Niin ylivertainen oli sen rakennuksen mahtavuus ja voima. Kaupunkilaisilla oli ollut sille parikin eri nimeä aikaisemmin, mutta ne molemmat oli jo käytännössä unohdettu. Nyt kaikki tunsivat sen vain yhdellä nimellä, joka kuvasi sen rautaista asemaa erinomaisesti: Niitti.

Niitissä oli 39 kerrosta ja huoneita ja käytäviä enemmän kuin jaksoi laskea. Suurin osa kerroksista ja huoneista ja käytävistä oli jäänyt tyhjilleen jo yli vuosi sitten, kun paikan aiemmat käyttäjät pakenivat kirkuen karkuun. Kirkuen, hmm. Vain ylimmissä kerroksissa sekä pohjakerroksessa elämä jatkui. Pohjakerros, suuri ja korkeakattoinen aula, toimi lähinnä vartiointia varten. Yksi sotilaspartio miehitti sitä jatkuvasti. Katutasossa oli kyllä myös erinomainen keittiö, jonka kylmähuoneessa ja kuivakomeroissa säilytettiin muonavaroja ruokkimaan alati kasvavaa suiden määrää. Määrän kasvu oli samaan aikaan siunaus ja kirous. Oli voimaannuttavaa saada riveihin uutta verta, mutta samalla se merkitsi resurssikulujen kasvua. Jokohan linnunpojat pian oppisivat hankkimaan oman ruokansa?

Neljä kattoa lähintä kerrosta oli enemmän tai vähemmän aktiivisessa käytössä. Neljänneksi ylin kerros oli harjoittelu- ja varastotiloina, loput kolme lähinnä asuintiloina. Jess asui toiseksi ylimmässä, hänellä oli kokonainen käytävänpätkä itsellään, etteivät miehet häiritsisi hänen herkkää untaan. Tai häiritsisi muutenkaan. Omar lymyili samassa kerroksessa, mutta häneen saattoi luottaa kuin peruskallion kilpeen. Kaikkein ylin kerros oli varattu vain ja ainoastaan yhden miehen käytettäväksi. No, hän kaipasi tilaa. Ennen kaikkea, hän kaipasi arvovaltaa omiensa joukossa, ikuista paikkaa alaistensa yläpuolella. Oleskelu ja nukkuminen muiden kanssa samassa tasossa olisi ollut iljettävää. Vastenmielistä. Häpeällistä.

Ylimmän kerroksen valtiaalla, Niitin kruununjalokivellä, rakennuksen vallanneen Nyrkkiallianssin itseoikeutetulla johtajalla oli nimikin. Nimi, jonka hän oli saanut rakkaalta äitimuoriltaan, mutta jonka hän oli hylännyt noustuaan anarkistiliigan nuolenkärjeksi. Siitä eteenpäin hän oli vaatinut muita kutsumaan itseään Hoover Crowahliksi, myöhemmin johtaja Crowahliksi. Hän olisi halunnut ottaa itselleen jonkun iskevän tittelin, muttei ollut löytänyt sellaista. Perinteiset kuninkaat, keisarit ja presidentit eivät maistuneet suussa hyviltä, ja armeijan piiristä tulevat komentaja ja kenraali oli jo varattu toiselle miehelle. Etniset arvonimet, kuten sulttaani ja emiiri, olisivat viestittäneet ulkopuolelle väärää kuvaa hänen ja koko Nyrkkiallianssin ideologiasta. He kun olivat luomassa aivan omaa ideologiaansa.

Nyrkkiallianssi oli täynnä kieroilijoita, aivottomia muskelimasoja, rahanahneita pösilöitä ja muita viemärirottien sukulaisia. Crowahl luotti heistä täysin vain kahteen: Omar al-Hoaqqaan, komentajaansa ja kenraaliinsa, Kirkupartionsa käskyttäjään. Kirkupartio toimi Allianssin hyökkäysosastona. Sen ensiarvoisena tehtävänä oli herättää pelkoa kaupunkilaisten keskellä, luoda kaduille kauhun tasapaino, joka mahdollisti heidän pikku järjestönsä kitkattoman toiminnan; ja Francesca Leoniin, naiseen, johon hän oli petollisesti ja petollisen äkkipikaisesti rakastunut. Mitä tehdä voisit toisin? Jess oli uskomattoman kaunis, lämpöinen ja päättäväinen nainen. Mallityttöseksi hän oli myös voimakas, vaan ei niin voimakas, että olisi pärjännyt ulkona sairaassa ja väkivaltaisessa maailmassa yksinään. Jess tarvitsi Crowahlia ja joutui myös maksamaan siitä, luonnollisesti. Niin oli hyvä. Kuului Allianssiin toki muitakin naisia, mutta Jess oli erityinen. Siinä, missä muut typykät olivat Crowahlin alaisten vapaassa käytössä, Jessiin johtaja ei sallinut kenenkään koskevan.

Sitten, Niittiä asutti myös useampikin raharössi. Crowahlilla oli hankaluuksia muistaa kenenkään heistä nimeä, paitsi sen yhden. Mies huokaisi. Xi Michael, Michael Xi, miten päin vain. Kiinalaistaustainen, Amerikassa pitkään muhinut ja kypsynyt mies omisti enemmän kuin kukaan koko Kaupungissa. Luultavasti enemmän kuin kukaan koko maassa. Crowahl oli useasti tiedustellut, mistä mahakkaan kaverin rahat olivat peräisin, mutta aina hän vain vastasi sanalla: bisneksistä. Ja ongelma ei ollut siinä, etteikö Xi olisi puhunut kovin hyvää englantia. Crowahl arveli, että rahasamponsa taustalla piili jotakin todella hämärää, joiden ei missään tapauksessa toivonut kolahtavan Nyrkkiallianssin nilkkaan. Joka tapauksessa, Xin mammona istui siihen kolmijakoon raa'an voiman ja jumalaisen kauneuden kanssa täydellisesti.

Jokaisella Allianssin jäsenellä oli jokin järjestöä eteenpäin vievä tai järjestön agendaa ja ideologiaa edistävä tehtävä. Väkivallan airuiden muodostama Kirkupartio laajeni, minkä lisäksi yksittäisiä "kauhunherättäjiä" ilmoittautui mukaan joukkueeseen vähän väliä. Useimpien naisten tehtävänä oli vain olla haluttavia itsejään, mistä Niittiin kootut ehostusvälineiden arsenaalit pitivät kyllä huolen. Toki oli siellä kauniimman sukupuolen edustajia muissakin rooleissa. Kolmannen ison ryhmän muodostivat sikarikkaat pamput. He saivat pitää päänsä vain niin kauan kuin suostuivat jakamaan omastaan Nyrkkiallianssin käyttöön siinä määrin kuin tarpeellista oli. Crowahl henkilökohtaisesti inhosi kapitalistista eliittiä, vaan miten retkue tyhjätaskuja ikinä voisi pitää kokonaista kaupunkia otteessaan? Realiteetit oli vain pakko hyväksyä.

Aamunkoiton ensimmäisessä valossa Kaupungin olemuksessa oli jotakin kuninkaallista. Ohut sumulautta kellui katujen yllä hitaasti eteenpäin, pilvien lomasta siilautuva auringon hajavalo sai aerosolimaiseen muotoon muuntautuneen veden hehkumaan. Niitin ylimmän kerroksen suuresta maisemaikkunasta pystyi melkein kuvittelemaan ajoradalla ohitse lipuvan kuninkaan saattueen, tai vaihtoehtoisesti mahtavat ritarit taistelemaan keskenään turnajaisissa. Jalkakäytävillä rahvas hurrasi, taputti, nautti joka solullaan johtajansa ylväistä kädenheilautuksista tai avohaavasta purskahtavasta verestä. Hoover Crowahl katseli valtakuntaansa todellisen monarkin elkein niin pitkään, kunnes sumu oli hälvennyt ja vienyt haavekuvat mennessään. Hänen huoneistonsa oveen koputettiin. Hän tajusi olevansa edelleen alushoususillaan, mutta välittikö hän? Ja paskat.

"Ovi on auki!" Crowahl huudahti rouheasti, meni asuntonsa päätilan perälle suuren hyllykön luo ja nosti liki puolimetrisen viskipullon käsiensä varaan. Samalla, kun ovi avattiin ja askelten ääni siirtyi käytävästä huoneiston puolelle, Nyrkkiallianssin johtaja pullautti korkin pullosta ja kallisti siitä muutaman kulauksen verran kristallilasin täytteeksi.

"Leader Crowahl?"

Crowahl kääntyi jälleen. Hän laski putelin maahan huomatessaan, kenet oli saanut varhaiseksi vieraakseen. Hän kohotti tulijalle viskimaljaa ja sanoi lempeästi: "Jess! Onpa hienoa nähdä sinut! Näytät huikealta, kuten aina. Mutta, etkö muista, kun pyysin sinua kutsumaan minua Hooveriksi? Johtajaa sanovat vain alaiseni, etkä sinä kuulu heihin."

"Hoover. Anteeksi." Jess hymyili ujosti, katseli itämaistyylistä kokolattiamattoa nilkkasukkiin työnnettyjen, sirojen varpaidensa alla. Sukkien lisäksi hänellä vaikutti olevan yllään vain turkoosinsininen yöpaita, joka ulottui olkapäiltä niukin naukin peittämään kriittiset alueet.

"Ääh, älä turhaan!" Crowahl viskasi vapaata kättään ilmaan ja otti lasista ensihörpyn. "Ymmärrän, että olet uusi täällä, ja opettelet vasta. Sitä paitsi, en minä oikeasti välitä, millä nimellä minua kutsut. Kunhan kutsut, nyt ja ikuisesti. Mutta oliko sinulla jotakin asiaa, babe, kun näin varhaiseksi lintuseksi ryhdyit?"

Jess sulki oven hellästi. Sitten hän käveli peremmälle huoneistoon, etsi katseellaan selvästi istumapaikkaa. Crowahl osoitti petaamatonta sänkyään. Nainen istui sille, risti jalkansa. Crowahl huolestui: oliko jotain sattunut? Pian Jess kuitenkin hymyili taas, nyt vapautuneemmin. "Lupasit minulle sen esittelykierroksen jo monta päivää sitten", hän sanoi.

"Aah, totta, olen pahoillani, kun olen ollut tällainen juntti", Allianssin johtaja hieroi virheetöntä kaljuaan, korosti harmistuneisuuttaan. "Se kierros tehdään tänään, lupaan. Mutta ei ihan vielä. Kirkupartio on ollut taas yöllä liikkeellä, he varmaan vasta palailevat Niittiin näillä hetkillä..."

"Joo, näin - al-Hamarin - vilaukselta..."

"Al-Hoaqqan. Ahaa, niin, näethän. Miehet tarvitsevat unensa, ja olen myös aivan varma, ettei Michael ja muut setelin herrat ole vielä päässeet sängyistään ylös. Sinun pitää odottaa kärsivällisesti, rakas."

"Minä odotan. Mennäänkö aamupalalle?"

"Ai että mennäänkö? Totta helvetissä mennään!" Crowahl linkosi sanat ilmaan ja loput viskit yhdellä kertaa kitusiinsa. Hän kaappasi Jessin kainaloonsa, ja vieretysten he menivät hakemaan miehelle housut, ennen kuin poistuivat huoneistosta ylimmän kerroksen toiselle laidalle tankkaamaan.

Hän oli täydellisen vakuuttunut, että siitä yöstä tulisi pitkä ja uneton. Niin kuitenkin kävi, vähän kuin edellisyönä hotellissakin, että raskaan päivän synnyttämä uupumus oli lopulta Henri Suihkon keholle ja mielelle liikaa. Varmasti Isaac Sykesin tarjoamalla, tuhdilla päivälliselläkin oli osansa asiassa, kun Henri kuukahti ullakkohuoneessa sänkyyn ja nukahti epätavallisen nopeasti. Aamulla hänen suutaan kuivasi, ja iho oli kauttaaltaan hikikerroksen peittämä, mutta olosuhteisiin nähden hän voi hyvin. Ei edes muistanut nähneensä mitään ihmeellisiä unia. Millan kanssa käyty puhelinkeskustelukin häilyi mielessä mukavana ja iloisena hetkenä ajan virrassa. "Aamu on iltaa viisaampi" piti kuin pitikin paikkansa. Piti muistaa liittää se mielen mietelausekirjan puhtaalle sivulle, kun kerkeäisi.

Kun Henri laskeutui ullakolta kakkoskerrokseen, hänelle selvisi, että sekä rouva että herra Sykes olivat poistuneet. Pariskunnan siististi pedatulla vuoteella, kuin myös perinteisesti jääkaapin ovessa keittiössä, oli lappu, joka vahvisti, että asunnon omistajat olivat kumpikin lähteneet jo töihin. Lapussa kehotettiin myös tekemään aamupalaa. Henri ei turhia kursaillut noudattaessaan neuvoa ja humauttaessaan kulhon täyteen riisimuroja ja väsätessään muutaman paahtoleivän herra Sykesin erinomaisella reseptillä. Syömisen jälkeen hän odotti vajaan tunnin, ennen kuin kävi suihkussa ja muuten huolehti hygieniansa ja ulkonäkönsä säälliseen kuosiin.

Kun kello oli jo hieman yli kymmenen, hän avasi ulko-oven ja sujahti puutarhaan. Hmm, Henri mietti, kun ovi oli jo loksahtanut lukkoon, minulle ei annettu avaimia. Eikä puhelinnumeroita vaihdettu. No, jos hän tulisi kotiin riittävän myöhään, niin eiköhän ainakin toinen Sykeseistä olisi jo silloin paikalla.

Nyt Henri on jo aivan lähellä Viemärilinnaa. Hän ylittää tutuksi tulleen valtatien, kiertää rakennustyömaan pohjoispuolelle ja ylittää sinisen aidan tismalleen samasta kohtaa kuin kahdella edellisellä kerralla. Ihmisiä on jo liikkeellä aika paljon, mutta jokin on selvästi muuttunut, kun Henrin ei enää tarvitse kuluttaa minuuttikaupalla aikaa varmistaakseen, ettei hänen nähty keikkuvan aidalla. Työmaan puolella hiljaisuus laskeutuu. Ei tuule käytännössä ollenkaan, valkoiset pressut aavetalojen yllä pysyvät liikkumattomina. Henri kiirehtii askeleitaan aidan ja Viemärilinnan välillä. Hän koputtaa betoniin ovettomalla aukolla, muttei saa juuri minkäänlaista ääntä aikaiseksi. Onneksi joku silti huomaa hänet.

Terävä haukahdus. Läähätystä. Tassuttelun ääntä. Aivan pian Henrin ottavat vastaan ylöspäin ojennetut tassut, jotka viuhtovat edestakaisin, tavoitellen tarttumapintaa takin rintamuksesta. Virnistelevä Henri ottaa tassuista kiinni, tanssittaa Boliviaa hetken. Sitten hän kyykistyy ja vastaanottaa karvaisen, tuoksuvan halauksen. "Bolivia! Moi!" hän sanoo hiljaa kohti koiran luppakorvaa.

Bolivian omistaja hölkkää paikalle. "I'm sorry, Laat", Johnny pahoittelee ja hymyilee samaan aikaan. "Boli on taas kerran aivan liian innoissaan."

"Ei se mitään. Se on vaan kivaa...", Henri mumisee haukkupennun turkin lomasta. Tuntuu niin hyvältä painautua vasten nuorta mutta vahvalta tuntuvaa eläintä.

"Hyvä, että tulit. Tänään on hieno päivä", Johnny sanoo. "Suuri päivä Pohjasakalle."

Henri suoristautuu lakkaamatta hellimästä Boliviaa. Hän katsoo Johnnya, joka on pukeutunut tänään tummansiniseen neuletakkiin ja niihin samoihin kankaisiin housuihin kuin eilenkin. "Ovatko he jo - tulleet?"

"Ketkä?"

"Sanoitte eilen, että -"

"Aa! Joo! Tarkoitan, eivät ole vielä tulleet. Luuletko oikeasti, että Ellie Breivik on tähän mennessä herännyt? Ja Anatolia Tyshko nyt on sellainen tuuliviiri. Mutta jää odottamaan, jääthän? Onko nälkä?"

"Sure. Ei vielä, söin juuri."

Henri seuraa Johnnya ja Boliviaa syvemmälle Viemärilinnan varjoihin. Hän miettii mustavalkokarvaista koiraa ja terävää haukkua, jonka tämä äsken päästi. Häntä ihmetyttää edelleen, miten Ihmiskunnan pohjasakka on pysynyt niin pitkään piilossa, ja miten nämä ihmiset uskaltavat luottaa onneensa väkivaltaryhmän hallitsemalla tienoolla. Hän itse on kovasti epävarma, kuinka pitkään hänen pokkansa kestäisi moisessa paineessa.

Johnnyn ohella Viemärilinnassa ovat paikalla niin Finna kuin Caudillokin. Caudillo makoilee selällään nuhjuisella patjalla "työpisteellään" suunnilleen keskellä puolimuotoisen rakennuksen aulaksi tarkoitettua tilaa. Fionnuala sen sijaan on pirteä itsensä; auringonkeltaiseen mekkoon pukeutunut nainen lakaisee kivilattiaa luudalla, jonka epäilemättä moneen kertaan rääkätyt harjakset osoittavat jokaiseen ilmansuuntaan. Hän tervehtii Henriä sydämelliseen sävyyn. Valo tarttuu Henriinkin, joka tekee tervehdyksensä heiluttamalla molempia käsiään ja tekemällä hämmentävän ilmeen. Finna iskee silmää, tai siltä se ainakin näyttää, pimeys ehkä hämää.

"Wanna give a hand?" kysyy Finna. Ai jaa? No ilman muuta.

"Yeah..."

"Voisit ravistella nuo peitot ja muut", Finna osoittaa kasaa petivaatteita ja muita tekstiilejä lähellä nuokkuvaa Caudilloa. "Ja Johnny. Pyyhi liesi ja pöytä, jooko?"

"Yes, mother."

Henri kaappaa syliinsä kaksi tunkkaiselta tuoksahtavaa peittoa, ohutta ja pussilakanasta poistettua. Ne mukanaan hän menee ulos. Hän ravistaa kumpaakin kymmenkunta kertaa, taittelee kankaat huolellisesti ja vie takaisin paikoilleen kootakseen niistä pienen pinon. Hän ottaa loput peitot ja myös yhden tyynyn seuraavalle kierrokselle. Tähän mennessä hän ei ole ehtinyt vielä auttaa Pohjasakkaa millään tavalla. On mahtavaa päästä viimein maksamaan takaisin sitä velkaa, jota on kertynyt viimeisen kuukauden ajalta.

Pussilakanoita puistellessaan näkee Henri syrjäsilmässä liikettä. Hän on varma, ettei siellä ole mitään pressua tai muuta elotonta, joka voisi liikkua. Kyse täytyy siis olla elävästä. Pulssin kiihtyessä hän katsoo tarkemmin ja vakuuttuu: se on ihminen. Sekunniksi hän jähmettyy, kunnes tajuaa pakittaa talon sisäpuolelle. "Johnny. Finna."

Finna kuulee Henrin pihisevät kutsut ensin. Naisen pitkänomaiset kasvot saavat välittömästi huolestuneen muodon. "Laat. Mitä nyt?"

"Joku - ylitti - aidan", sydämen raju hakkaaminen vaikeuttaa normaalia puhetta.

"Joku? Henkilö?"

"Joo. En jäänyt - katsomaan - tarkemmin. Huh."

"Se on varmaan Anatolia", Finna tuumaa, huoli katoaa silmäkulmistaan ja otsaltaan. "Tai sitten Ellie tekee uuden henkilökohtaisen ennätyksen." Nainen kävelee kumisaappaisillaan ulos taivaan alle ja katoaa hetkeksi Henrin näköpiiristä. Henrin sykettä tämän itsevarmuus ei saa laskemaan.

Hetken päästä Henri kuulee puhetta seinien tuolta puolen. Ensin hän ei saa sanoista mitään selvää. Vasta ensimmäisten hailakoiden varjojen tullessa esiin oviaukkoon, puhekohina saa ihmisaivoille ymmärrettävän muodon. "Meidän olisi varmaan pitänyt ilmoittaa. Pakko myöntää, etten muistanut ollenkaan", sanoo tummanpuhuva naisääni.

"Eei se niin vaarallista ollut. Olen varma, ettei tämä vaikuta teidän väleihin", tämä ääni on Finnan.

Sitten eriväriset vaatteet, kasvot ja paljaat kädet täyttävät oviaukon. Finna tulee edellä, heti kannoillaan finnamaisen värikkäisiin vaatteisiin pukeutunut, pitkätukkainen nainen, ja pari askelta jäljessä lyhytvartinen- ja hiuksinen nainen, jonka vaatteissa ei näy lainkaan muita värejä kuin mustaa. Kumpaisenkin Henrille entuudestaan tuntemattoman henkilön silmät löytävät rutalahtelaisparan ilman aikaviivettä.

"Anna kun hoidan esittelyt", Finna virnuilee Henrin suuntaan, tasapainottelee hetken kumppareidensa syrjillä ja astuu sivuun kuin aikoisi ryhtyä heidän kolmen välisen tuijotuskilpailun tuomariksi. "Laat, tässä on Anatolia Tyshko, uskomaton, valloittava ja rohkea ihminen."

Pidempi ja värikkäämpi naisista hymyilee ovelasti ja ikään kuin kumartaa ristityt sormet rinnan päällä. Ai jaa? Henri kun luuli, että Anatolia on miehen nimi...

"Ja tässä taas on Ellie Breivik", Finna viittaa lyhyempään ja tummempaan naiseen. "Hän voi vaikuttaa joskus synkältä, mutta sisimmässään hän on auringon sukua. Ja huippuhauska likka, tietty."

"Shut up, Fionnuala", Ellie puuskahtaa. Hän katsoo voimakkaasti meikattujen kulmiensa alta Henriä. "Minä olen aina synkkä, koita nyt jo päästä siitä yli. What's up, newbie?"

"Good", Henri vain sanoo.

"Kuten sanoin: huippuhauska likka", Finna toteaa ja taputtelee käsiään yhteen. "Ja, Ellie ja Anatolia, tämä on Laat Dovahkiin, Pohjasakan uunituore jäsen. Vau, onpa tosiaan hieno hetki. Koko porukka on koossa, ensimmäistä kertaa tällä kokoonpanolla. Herätetään vielä pomo ja etsitään Johnny ja Danny, niin päästään pistämään juhlat käyntiin."

Henri matkustaa Anatolian ja Ellien vierellä syvemmälle Viemärilinnaan. Hän välttää katsomasta noita kahta, mutta tuntee nahoissaan, että häntä katsellaan kyllä. Mahtavatkohan he arvioida, millä tavalla minä olen vinksahtanut, kuten he? Vapauttava helpotus keskelle ristitulta laukkaa koiran muodossa. Bolivia saapuu tervehtimään tulokkaita, josta Henrikin saa osansa. Kiva katsella, kun kivihiekan tahrimat tassut leimaavat Anatolian violetin pusakan kaulukset. Parempi tassunjälki takissa kuin tuijotuksen jättämä reikä takaraivossa.

Kohta Finna ehdottaa kaikkia osallistumaan lounaan valmisteluun. Unisilmäinen Caudillo ja ilmeisesti mietteisiinsä hautautunut Daniel käyvät sanomassa moikat Anatolialle ja Ellielle. Ellie ilmoittaa heti, ettei ole nälkä. Muut eivät sano mitään, paitsi Johnny, joka mainitsee Henrin myös aiemmin sanoneen, ettei ole vielä nälkä. Henri kuitenkin kuittaa maininnan tuumaamalla, että kai sitä ruokaa voisi jo alkaa tehdä. Niinpä aletaan. Ellie ei ole tyytyväinen mutta suostuu sentään pyyhkimään töhnät lautasilta, laseista ja aterimista.

Tämän päivän lounas ei ole aivan eilisen veroinen. Lihaa ei ole, ainoastaan iso pussi pakastevihanneksia, nahistuneita tuoreita kasviksia, ja jälkiruoaksi rahkaa ja pakastemarjoja. Vihannekset lämmitetään uunissa öljyisessä kastikkeessa, kasviksista tehdään salaatti, ja marjojen annetaan sulaa rauhassa. Juomaksi on tarjolla taas pelkkää vettä, mutta sen sijaan nyt on oikeaa leipää. Vaaleaa höttöleipää. Ja päälle juustoa. Kaikki se on tietysti todella yksinkertaista, silti niin kovin juhlavaa puitteet huomioiden. Henri koettaa ujuttaa kiitoksia vähän joka väliin osoittaakseen kunnioitustaan muita pohjasakkalaisia kohtaan.

Keittiönurkkauksessa ei ole tarpeeksi istuimia seitsemälle. Daniel lähtee sanattomasti kävelemään lautasineen ja laseineen työpistettään kohti, minkä Finna sanoillaan estää. "Improvisoidaan lisää tuoleja", nainen sanoo. "Meillä on vähän puhuttavaa, ja lounashetki on mitä mainioin aika puhua. Caudillo, syötkö patjallasi? Vai annatko sen Danielille? Minä voin syödä lattiallakin, ei mitään ongelmaa. Tai vaikka seisten. Hei, Ellie, etkö tosiaan aio syödä mitään?"

Henriä alkaa vähän hymyilyttää. Finna on hänestä erikoinen tapaus, sillä naisessa tuntuvat yhdistyvän nuori ja kapinallinen radikaali ja perheestään huolehtiva kotiäiti. Daniel mutisee jotakin ja istuu vastahakoisesti pöydän ääreen takamukselleen hivenen turhan kapealle istuimelle. Ellie kivahtaa, että ottaa ruokaa vähän myöhemmin. Finna täyttää Caudillon lautasen ja vie sen tämän eteen patjalle. Lopulta hän ottaa itselleen ja käy risti-istuntaan kovalle betonilattialle. Henri meinaa tehdä hänelle seuraa. Saa heti komennuksen viimeiselle vapaalle tuolille pöydän ympärillä.

Hetken aikaa kaikki syövät puhumatta (Ellie kynsiään). Henristä ruoka on oikein maukasta, vihannesten kastikkeessa mukavasti kitalakea poltteleva maku. Leipä suorastaan sulaa suuhun, ja kermajuustosiivu kruunaa koko komeuden. Varmaan miljöölläkin on tekemistä makuelämyksen kanssa, vaan yhtä kaikki. Henri tuntee itsensä onnelliseksi. Onni, sieltä se tuli. Jostain muualta kuin kotikonnuilta. Ruoasta, jos ei muusta.

"Laat esitti eilen relevantin kysymyksen", Finna sanoo kohta lattiatasosta ja maiskauttaa suutaan. "Hän halusi tietää, mitä me tiedetään Nyrkkiallianssista. Mikä meidän ja Allianssin välinen suhde on. Eikö totta?"

"Joo", vahvistaa Henri.

"Pitäisikö meidän aloittaa aivan alusta? Minä voin kyllä toimia pääselittäjänä, mutta auttakaa te muut sitten, kun minulle tulee oikosulku."

"Okei, mutten ehkä ole enää ensi jouluna täällä", sanoo Ellie kootessaan viimein omaa annostaan.

"Joka tapauksessa", Finna meinaa alkaa kikattaa, "en halua olla ainoa, joka on äänessä. Joillain teistä on ihan varmasti sellaista tietoa Crowahlin porukasta, josta minä en ole kuullutkaan. Okei?

Okei, eli, varmaan jo tiedätkin sen, että Nyrkkiallianssi on rikollinen anarkistijärjestö, joka on toiminut tässä kaupungissa viime kesästä lähtien. Sen koko ja samalla vaikutusvalta on kasvanut tasaisesti siitä lähtien, paitsi että tämän kesän kuluessa vallan keskittyminen Allianssille on kiihtynyt. Muut jengit alkaa olemaan jo ihan piskuisia sen rinnalla. Allianssin voittokulkua selittää varmaan heidän julkinen esiintyminen ja karismaattiset johtajat. Ja sitten kun lumipallo alkaa vyöryä, sitä on paha estää, tai joutuu pian itse osaksi sitä palloa.

Nyrkkiallianssi on jo organisaatio sanan varsinaisessa merkityksessä. Porukkaa johtaa mies nimeltä Hoover Crowahl. Me ollaan aika varmoja, että nimi on keksitty. Crowahl edustaa meidän mielestä kaikkea sitä pahaa ja julmaa, joiden vuoksi maailma on niin pahasti vinksallaan. Lisäksi hän on todella isokokoinen ja väkevä kaveri, jonka on kerrottu treenaavan temppeliään tuntikausia joka päivä ja napsivan laittomia steroideja päälle. Hän varmaan unelmoi näyttävänsä joskus tosielämän Hulkilta, pituus on jo kohdallaan, leveyttä käsivarsista ja reisistä vähän vielä uupuu.

Mutta ei Crowahl ole ainoa suuren luokan julmuri Allianssin riveissä. Hänen tärkein liittolainen on niin ikään mies, jonka nimi on Omar al-Haqqa."

"Al-Hoaqqa", Caudillo korjaa patjaltaan.

"Thanks, boss. Omar al-Hoaqqa, siis. Älä anna nimen hämätä, sekin on luultavasti keksitty. Mies tuskin on oikeasti arabimaasta kotoisin, tai omaa fyysisiä suhteita siihen maailmankolkkaan, vaan todennäköisemmin kyseessä on vain joku hullu ISIS-fanaatikko. Mutta älä anna määritelmän hämätä. Al-Hoaqqa on Crowahlin tapaan vahva kuin härkä, ja lisäksi täysin sydämetön. Legenda kertoo, että Crowahl antoi hänen liittyä Allianssiin, jos hän suorittaisi onnistuneesti tulikokeen."

"Älä kerro siitä, Finna. Me syötiin juuri", Caudillo vinkkaa. Daniel yskäisee pari kertaa posket pullollaan.

"En aikonutkaan! Sanon vain sen, että mies onnistui kokeessaan erinomaisesti, jota vain äärimmäisen harva ihminen maailmassa olisi suostunut edes yrittämään. Niin sairasta ja sadistista.

No, se siitä. Eivätkä Allianssin julmurit tähän vielä loppunut. Järjestöön kuuluu myös jonkun verran ökyrikkaita pohattoja. Emme tiedä heistä nimeltä kuin sen yhden, kaikkein rikkaimman, kuuluisimman ja moraalittomimman. Xi Michael. Kaupungin rikkain mies. Rikastui isänsä kuoltua jo aika monta vuotta sitten, ja on sen jälkeen haalinut vain enemmän ja enemmän rahaa taskuihinsa. Lähinnä mahan seudulta isolla miehellä - huomaa ero Crowahliin ja al-Hoaqqaan - näyttää olevan pakkomielle kaikkeen laittomaan, sillä ison osan miljardiluokan omaisuudestaan hän on kerännyt pyörittämällä huume- ja ihmiskauppabisnestä."

"Ja ostamalla ja myymällä uhanalaisten eläinten osia", lisää Caudillo.

"Muun muassa! Ja paljon muuta. Yleisö tuntee Xin parhaiten lempinimellä Häijy-Trump. Sori vaan, mutta se nimi ei ole liioittelua. Se kuvaa häntä paremmin kuin hyvin. Kuka sen alun perin hänelle antoikaan? Joku media, kai..."

"Kai...", Caudillo vahvistaa.

"Ei, minun mielestäni", Anatolia harkitsee sanojaan tarkkaan kesken lauseen, "se taisi alkaa kiertämään netissä. Olisiko ollut joku meemi, tai jotain."

"Cool", Finna tokaisee. "No, joka tapauksessa, tässä on se osa Nyrkkiallianssista, joka me osataan nimetä. Mutta sitten on valtava määrä sellaisia heppuja, joiden nimet ei ikinä tule esille järjestön pesäpaikan, Niitin, seinien ulkopuolella. Allianssissa on tiukka hierarkia, jonka huipulla on tietysti Crowahl, seuraavalla portaalla al-Hoaqqa ja sitä seuraavalla Xi Michael. Mutta Niitti on korkeampi kuin mikään muu talo Kaupungissa, joten portaita riittää."

"Ja sitten on Francesca Leoni."

Anatolian huokaisten lausutun huomautuksen jälkeen kukaan ei sano mitään. Finna vetelee sormiaan hiustensa lävitse, Caudillo ei näytä liikkuvan lainkaan, Johnny painaa katsettaan pöytään ja Ellie syö kuin olisi yksinään koko maailmassa. Henrille nimi on etäisesti tuttu, mutta hän ei osaa yhdistää sitä mihinkään. Miksi sen mainitseminen lamaannutti pohjasakkalaiset noin?

Henri rykäisee ja aloittaa: "Saanko kysyä -?"

"Totta", huokaisee Finna, puristaa hiuksia nyrkissään niin, että kulmat venyvät taaksepäin pitkin kalloa. "Naisparka. Eikä hän ole ainoa. On Allianssissa muitakin, meille nimettömiä vain. Laat. Sinä aioit kysyä, kuka on Francesca 'Jess' Leoni?"

Henri nyökkää.

"Hän on Miss Universum viime vuodelta, kotoisin Venezuelasta. Nyrkkiallianssi kaappasi hänet hotellihuoneesta Kööpenhaminasta vähän reilu viikko sitten. Allianssissa on kolmenlaisia jäseniä: väkivahvoja ja väkivaltaisia suojelijoita, rikkaita rahoittajia ja maailman kauneimpia naisia. Vahvat ansaitsee paikkansa suojelemalla muita jäseniä, ja siinä välissä ryöstelemällä ja tuhoamalla Kaupunkia. Rikkaat ansaitsee paikkansa antamalla rahaa koneistojen pyörittämistä varten. Osaatko yhtään sanoa, miten kaunokaiset oman paikkansa ansaitsee?"

Finnan ääni kiihtyi loppua kohden. Henri nielaisee iljettävän limaklöntin kurkustaan väkisin alaspäin. Hän ymmärtää heti. Hän nyökkää. Keittiönurkkauksen valtaa uudelleen raskas hiljaisuus. Vain Ellien haarukan kolahdukset lautasta vasten kuuluvat, muistuttaen kirkonkellon kumahduksia.

"So", Finna puuskahtaa aikanaan, "mitäs sitten? Onko teillä muilla jotain lisättävää tässä välissä? Tai mitä, Laat, haluaisit seuraavaksi tietää?"

Kukaan ei reagoi heti Fionnualan sanoihin huomattavasti. Henri tietää kyllä, että hänellä on mielensä päällä kysymyksiä, joita ei kuitenkaan saa millään järjesteltyä pääkopassaan julkaisukelpoiseen muotoon. Caudillo suoristautuu patjan päällä, kopsauttaa lautastaan niin, että se helähtää.

"Ei ole sattumaa, että Nyrkkiallianssi sai alkunsa nimenomaan viime kesänä", Pohjasakan johtaja tuumaa. "Ei ole sattumaa, että samanlaisia ryhmittymiä on syntynyt vähän sitä ennen, ja paljon enemmän sen jälkeen. Kehitys on jatkunut jo pitkään. Se on ollut nähtävissä."

"Yeah...", vahvistaa Finna pää kenossa. "Pomo puhuu individualismista. Tarkemmin, individualismin leviämisestä. Tiedättekö, mihin me tässä yritetään viitata?"

Nainen katsoo Henriin. Ai, ilmeisesti kysymys osoitettiinkin vain hänelle. "Joo", hän sanoo.

"Niin", jatkaa Finna, "perinteisesti maailma on jaettu kahtia länsimaihin ja muuhun maailmaan, tai teollisuusmaihin ja kehitysmaihin. Pidemmälle teollistunut länsi on nähty vahvasti individualistisena, jossa perhekeskeisyys on vähentynyt ja jossa yksinelävien määrä on räjähtänyt - monestakin syystä. Länsimaissa itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä on jo pitkään arvostettu korkealle. Ihmiset puhuu itsestään muodossa 'minä'; vain lähinnä jotkut vanhat pariskunnat tapaavat aina sanoa 'me'. Niin sanotuissa kehitysmaissa meininki on hieman toisenlainen. Niissä perheen, suvun ja laajemmankin lähiyhteisön henkinen ja konkreettinen merkitys koetaan paljon suuremmaksi. Typerästi toimimalla voi saattaa vaikka koko sukunsa nimen häpeään, mutta, tietysti, osassa maista tilanne on ihan oikeasti sellainen, että jos yrität tehdä kaiken itse, luultavasti kuolet nälkään, janoon, tauteihin,... johonkin. Ja totta kai, eihän ne rajaviivat nyt näin suoria ja selkeitä ole. Jokaisessa maailmankolkassa on individualismia ja kollektivismia. Menneisyyden tapahtumat vain on johtanut siihen, että toisaalla ne on vaan enemmän konsentroituneita kuin toisaalla."

Okei. Eli... mitä? Henri muistaa joskus lukeneensa jotain kollektivismista ja individualismista, miten sellaiset maat kuin Suomi, Britannia ja Alankomaat olivat kulttuurisesti yksilöllisyyttä ja henkilökohtaista itsenäisyyttä arvostavia. Sitten taas monet Afrikan ja Aasian maat pitivät arvossaan yhteisöjen yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Henri on jo pitkään toivonut, että tilanteessa tapahtuisi jokin käänne. Vaikka hän arvostaakin suuresti omaa rauhaansa ja tykkää pärjätä yksinään, tietää hän syvällä mielensä perukoilla, ettei maailma tule selviämään, jos moinen kehitys vielä pitkään jatkuu. Ja nyt ilmeisesti kehityskulku on johtanut ensimmäiseen katastrofivaiheeseen.

"Ööh", Henri yrittää täyttää uudelleen tyhjentynyttä ilmaa pohjasakkalaisten ympärillä, "eli... Allianssi on..."

"Allianssi on iskenyt kultasuoneen", Caudillo jatkaa lauseen loppuun, ei ihan niin kuin Henri tarkoitti. "He, ja kaikki heidän kaltaiset ryhmät, on liikkeellä ehkä viimeisellä mahdollisella hetkellä. Me luullaan, että pisimmälle kehittyneiden yhteiskuntien yksilökeskeisyys tulee ihan pian rytinällä alas. Sen on pakko tulla. Nyt muun muassa tämä maa, tämä kaupunki, on repaleisempi mosaiikki kuin koskaan aiemmin. Anarkistit pääsevät lyömään kiilojaan palasten rakoihin ilman sen suurempia ponnisteluja. Jos Kaupunki olisi vähänkin yhtenäisempi, iskut olisi ehkä lyöty takaisin, ja Crowahlit ja muut istuisivat nyt pitkiä tuomioitaan."

"Tässä meidän pikku ryhmä tulee mukaan kuvioihin", Finna iskee Henrille silmää ja virnistää synkästä keskustelunaiheesta huolimatta. "Saatko kiinni, Laat? Anatolia ei meinannut saada omalla vuorollaan."

"Tuo ei ollut kovin kivaa!" Anatolia kivahtaa.

"Ei niin. Se oli ihan sairaan hauskaa", Ellie sanoo totisin ilmein. Henri saa kyllä kiinni. Mutta miten selittää se ymmärrettävästi? Kello tikittää, sydän nopeammin, ja useampi silmäpari vahtii vieressä. Aika loppuu, aika loppuu.

Uloshengitys. "Te olette - tai - me olemme - kollektiivisia. Tarkoitan, että..."

"Joojoo!" Finna intoilee. "Näen, että ymmärsit sen heti ihan oikein! Kaupungissa Nyrkkiallianssi - ja muut vastaavat ryhmät - edustaa individualismia. Me ollaan toisella puolella rintamaa. Me ollaan eturintamassa. Meidän takana ei ehkä tällä hetkellä ole juuri ketään, mutta siihen tulee ihan varmasti pian muutos. Vai mitä? Caudillo?"

Caudillo myhäilee myöntyvästi. "Mutta", Pohjasakan johtaja kuitenkin mutisee, "en ole vielä tyytyväinen meidän kokoonpanoon. Te kaikki olette tietysti kullanarvoisia Pohjasakalle, mutta meitä on vähän liian vähän."

"Hei, c'mon, pomo", Finna kohottaa kätensä päänsä yläpuolelle kuin jonkinlaiseen rukoukseen yläkerran voimille. "Meitä on nyt seitsemän."

"Haluaisin vielä yhden jäsenen lisää. Ainakin."

"Mutta elokuu loppuu ihan kohta. Kukaan ei edes yritä liittyä, kun ajattelee, ettei me oteta enää jäseniä ennen ensi kesää."

"Niin. Elokuu loppuu ihan kohta, muttei ole vielä ohi."

"Haluat siis odottaa syyskuun ensimmäiseen, niinkö?"

"Oikein. Tehdään lujasti töitä, että saataisiin ainakin yksi puhdas sielu vielä mukaan."

"Edith tulee."

Viimeiset sanat lausui Ellie Breivik. Nuori nainen tasapainottelee haarukkaa etusormensa päällä, katsoo herkeämättä sen naarmuuntuneen kiiltävää pintaa. Anatolia nojaa taaksepäin, selkä vasten selkänojaa, jota ei olekaan. "Hänellä tuntuu kestävän pitkään päästä tänne. Muistaakseni hän oli tulossa jo silloin, kun minä olin täällä ensimmäistä kertaa."

"No, Edith ei ole mikään helpoin mahdollinen luonne. Kuvittele huviksesi, millaista on asua maailmassa, jota ei ole olemassa. Kuvittele, millaista on olla välillä tieteilijä, välillä rakastava äiti, ja kaikki illat ja yöt hallita viidakkovaltakuntaa. Mutta hän on sanonut tulevansa. Menen katsomaan häntä varmaan huomenna. En tule tänne enää ilman häntä."

"Eli sitten meitä on vain kuusi", Anatolia napsauttaa. Ellie pudottaa haarukan selvästi tahallaan lattialle niin, että kilahdus kajahtaa.

"Hän tulee! Ja minä tulen hänen kanssaan! Vannon!"

Finna rauhoittelee tilannetta nousemalla pystyyn, poimimalla aterimen maasta ja alkamalla tiskata. Daniel karkaa saman tien paikalta, ja myös Caudillo ryhtyy suunnittelemaan patjansa siirtoa etäämmäksi yhä hohkaavasta keittiökulmauksesta. Aivan varoittamatta Ellie ponkaisee pystyyn ja ryntää tiehensä. Johnny ja Finna kehottavat kuorossa antamaan naisen mennä. "Oliko sinulla vielä jotain kysyttävää?" Finna hymyilee Henrille hymyä, jonka on kai tarkoitus löystyttää hänen hermojaan. Ei toimi.