Luku 6: Koti maailman laidalla

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Se on Pohjasakan uutiskatsaus elokuun kuudentenatoista. Illan viimeiset hölötykset toimitetaan tasan kello kuusi.

Olen aivan yksin nyt. Hiljaa, Daniel! Sanoin, olen aivan yksin nyt. Vakiopanelisti Johnny on muualla, ja takapiru Danny Dandelion suukapuloitu. Hys! Minä yritän tässä tehdä vakavaa uutislähetystä, ja sinä sen kuin pelleilet.

Niin! Niihin uutisiin. Nyt on valitettavasti käynyt niin, että viime viikolla Kööpenhaminassa jäljettömiin kadonnut nainen on löydetty. Tästä voisi tulla iloinen juttu, mutta kun ei tule. Nainen, Francesca 'Jess' Leoni nimittäin on löydetty arveluttavasta seurasta. Hän on esiintynyt itsensä Hoover Crowahlin rinnalla vain tunteja sitten YouTubeen ladatulla videolla. Leoni vakuuttaa olevansa elämänsä kunnossa sekä rakkauttaan tätä ihmishirviötä kohtaan. Ihmiskunnan pohjasakka on katsonut videon lävitse useaan otteeseen ja on täydellisen varma, ettei kaapattu missi puhu omalla suullaan. Hänet on pakotettu sanomaan ne sanat. Luultavasti, jos hän olisi sanonut ne sanat, jotka olisi halunnut, suusta olisi tullut ulos: 'apua!' tai 'tuo mies valehtelee!'.

Kuinka me voidaan olla niin varmoja asiasta? No, hei, miten todennäköistä on, että maailman kauneimmaksi jossain random kilpailussa valittu naikkonen rakastuisi sellaiseen ihmiskunnan vihaajaan, joka näyttää siltä kuin olisi niellyt autonrenkaita? Ei niin vain tapahdu, että ensin sinut kaapataan ja sitten alat miettimään, että, hei, tuo mitä teit oli romanttisinta IKINÄ. No toki, ei voida poissulkea sitä mahdollisuutta, että Leoniin on piikitetty jotain ainetta, joka on pistänyt hänet pipipääksi. Niin tai näin, Pohjasakka on syvästi huolissaan naisen tulevaisuudesta.

Entä miksi me ylipäätään puhutaan täällä tästä? Eikö Kirkupartion tuhotöistä riittäisi aivan tarpeeksi höpöttämistä? Toki riittäisi. Mutta meistä tämä on aika iso juttu. Nyrkkiallianssi on vetänyt puoleensa raiskaaja-murhamies-hulluja pelkääviä kaunottaria jo pidemmän aikaa, mutta tähän saakka nämä kaikki naiset ovat olleet muulle maailmalle nimettömiä, pelkkää pulleaa huulta, tissiä ja pakaraa. Crowahlilla on jotain mielessään. Propagandaa? Lopulliseksi tarkoitettu isku? Vai jotain aivan muuta, sitä on hyvin vaikea vielä sanoa. Kehotan kuitenkin kaikkia tätä kuuntelevia pitämään silmänsä ja korvansa vapaana töhnästä. Käännekohta saattaa koittaa ihan minä hetkenä hyvänsä. Se, joka on valmis, voittaa.

Tiedätte kyllä kuka on valmis. Okei, Daniel, voit ottaa sen jo pois. Ja laita jotain tunnelmaa nostattavaa musaa. Kaara alle - no, fillari - tai siis, jalat alle ja... Viemärilinnaan!"

"Köh köh! Viemärilinnaan!"

Nettiradiokanavalla alkaa soida Cyndi Lauperin Girls Just Want To Have Fun.

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Oletko lähdössä?"

Kukaan ei ollut asettunut polulle poikittain, kun Henri oli tullut Danielin kammion aukolta ja suunnistanut Viemärilinnan pääsisäänkäynnille, tavaroidensa luokse. Hän ehti käydä reppunsa ja matkalaukkunsa lävitse niin tarkkaan kuin oli tarkoittanutkin, ettei ainakaan mitään tärkeää ollut kadonnut, kun Johnny tuli hitaasti hiipien hänen vierelleen. Henri hätkähtää hieman. Hän taivuttaa kaulaansa, katsoo villapaitaista ja kangashousuista miestä alhaalta ylöspäin. Hän nyökkää niin isolla liikkeellä, ettei siitä voi erehtyä.

"Hyvä että sait heti itsellesi kodin täällä", Johnny sanoo ja hymyilee aidosti. "Tuletko vielä tänään takaisin?"

"Öh. Luulen, että en. En varmaan", Henri myöntää ja alkaa taas hipelöidä laukkunsa sisälle kaukana Jyväskylässä ahtamiaan tavaroita.

"Okei. Muista kuitenkin tulla huomenna. Ellie tulee, ja Anatolia tulee silloin. Näet heidät."

"Joo, ilman muuta. Tulen varmasti."

Johnny jää katsomaan siihen saakka, kunnes Henri saa kamojensa tarkistuksen suoritettua. Henri sulkee laukun soljet ja nostaa sen pystyyn ja repun toisen olkapään varaan. Viimein hän nousee suoraksi itsekin. Vielä osoite Mapsin navigaattoriin ja seuraava etappi saisi alkaa.

"Nähdään, Laat!" Johnnyn ääni on iloinen mutta vähän haikea. Hän ojentaa kättään Henrille. Henri puristaa sitä, yrittää keskittyä puristamaan tarpeeksi lujasti. Johnny ei päästä irti ihan heti. Henrille tulee mieleen: "Hei. Onko teillä joku - joku Facebook-ryhmä - tai vastaava? Tai millä te pidätte yhteyttä? Ihan soittamallako vaan?"

"Aa, meillä on radio", Johnny ilmoittaa saman tien. "Favorite Color: Brown on sen nimi. Sitä me käytetään."

"Aa." Kättely päättyy, Henri ja Johnny sanovat hyvästelyt Johnnyn jäädessä paikoilleen hymyilemään ja Henrin tarttuessa matkalaukkunsa vetokahvaan ja kääntäessä selkänsä. Viemärilinna jää taakse. Se on helpotus, vaikka Henri ei tiedä miksi.

Daniel ei ollut puhunut pötyä. Hylätyltä rakennustyömaalta oli matkantekoa hidastavien komponenttienkin kanssa vain kymmenen minuutin kävelytaival. Navigaattori ohjasi ylittämään itäisen valtatien, jatkamaan suoraan itään, nousemaan portaat korkeammalla tasolla kulkevalle tielle, jatkamaan puiston viertä peruskoululle saakka, jonka koillispuolella tavoiteltu asuinalue jo sijaitsikin. Kun Henri näkee ensimmäiset talot, hänen on todella vaikea kontrolloida suunsa asentoa. Huulet vääntyvät yläkaarelle ja hampaat vain vilkkuvat.

Se likusteritieheitto oli pelkkä vitsi. Toiveajattelua. Fantastinen haave. Mutta kaikki talot Henrin näkökentässä ovat punatiilisiä, kaksi- tai kolmikerroksisia omakotitaloja, joissa on pieni piha ja monissa autotalli. Nurmikot ja istutukset eivät ehkä ole viimeisen päälle huoliteltuja ainakaan kaikilla pihoilla, mutta oman kodin ulkomuotoon liitetty ylpeys on yhtä kaikki käsinkosketeltavaa. Henri unohtaa hetkeksi tiirailla LG:nsä näyttöä ja huomaa jo kävelleensä oikeasta risteyksestä ohi. Hän palaa vähän takaisin, hymisee itsekseen, taistelee naurua vastaan.

Danielin antaman osoitteen mukainen talo löytyy muiden seasta, parin mutkan takaa. Se ei tarkemmin katsottuna sittenkään ole puhtaasti omakotitalo, sillä sitä ja naapuritönöä erottavat vain kylki kyljessä toisiinsa nojailevat autotallit. Etupiha niillä on käytännössä yhteinen, osittain nurmimattoinen, osittain asfaltoitu. Takapuolella on ehkä puolet erottava aita, mutta siellä edessä olisi äkkiä voinut luulla, että kyse on vain yhdestä asunnosta.

Henristä hänen uuden kotinsa piha on kauniimpi kuin mikään muu siinä lähellä. Nurmikko hohtaa vihreänä ja parin päivän ikäisenä iltapäiväauringossa. Kullankeltaiset kukat esittelevät hehkuvimpia kasvojaan ikkunoiden alle istutetuissa pensaissa. Siniseksi maalattuun ulko-oveen on kiinnitetty kukkaköynnös riippumaan. Henri rakastaa sitä jo nyt. Ja talon takana mahtaa olla vielä enemmän luontoesteetikon lempisilmänruokaa.

Henri hidastaa askeleitaan tullessaan lyhyelle pihatielle. Talon asukkaiden nimet ovat pronssisessa kyltissä keskellä ovea. Henri painaa ne heti mieleensä, ettei unohda. Isaac ja Jody Sykes. Isaac ja Jody Sykes. Ei liian vaikeita. Seuraavaksi hän painaa ovikelloa. Tai siis aikoo painaa. Hän vilkaisee molempiin suuntiin. Ei ketään. Hmm, pihassa ei ole autoa. Se on varmaan tallissa, tai sitten pariskunnalla ei ole autoa. Henri koettaa katsoa sisään ikkunasta, mutta kaikkien julkisivun puoleisten ruutujen takana on valkeat verhot estämässä hänen kaltaisiaan hyypiöitä näkemästä. No, yhtä hyvin hän voi hoitaa tämän alta pois nyt kuin myöhemmin. Kerran se vain kirpaisee.

Ding dong! Kumea ääni. Vasara takoo mekanismia ja Henrin takaraivoa. Kuluu aivan valtavasti aikaa, lukuisia sekunteja. Henri alkaa laskea sekunteja, joiden päätteeksi hän lähtisi talon luota ja palaisi Viemärilinnaan kysymään Danielilta, onko osoite varmasti oikea ja kai heillä on vakuutukset kunnossa. Hänen asettamastaan aikarajasta jää jäljelle muutama sekunti, kun lukko rapsahtaa.

Ovi avautuu vain raolleen. Raosta näkyy keski-ikäisen miehen varsi, suunnilleen Henrin mittainen. Se alkaa tohveleihin asetetuista jaloista ja päättyy yllättävän pitkään ja tuuheaan, vain hieman harmaantuneeseen tukkaan. Välistä löytyvät neulepusero ja verkkarit, mutta Henrin huomion varastaa ennen kaikkea kasvot välittömästi hiuspehkon alla. Hän nielaisee äkisti. Kasvot ovat kurttuiset ja kärttyiset. Voi ei! Henri manaa mielessään, miksi minulle käy aina näin?

"Yes?" kaikesta päätellen Isaac Sykes -niminen mies murahtaa ja tuijottaa herkeämättä muukalaista kotinsa kynnyksellä. "Whattaya want?"

"I...", Henrillä on taas kerran vaikeuksia saada happea. Häntä värisyttää, tuntuu, että on hirveän kylmä. Rystyset ovat muuttuneet aivan violeteiksi.

"Oletko yksi heistä?" Isaac Sykes kysyy ilmeensä pysyessä tismalleen samanlaisena. "Tulitko tarkastamaan, että unohtuiko tänne jotain arvokasta?"

"No", sanoo Henri äkkiä, "en tiedä, kenestä puhutte, sir. Vuokrasin teiltä tänään huoneen, sir."

"I beg you pardon?"

"Minä - vuokrasin - huoneen -"

Silloin herra Sykesin ilme muuttuu. Siitä tulee miljoona kertaa pehmeämpi. Hän sanoo pahoittelevaan sävyyn: "Aah, hyvänen aika, poikaparka. Tiedän, kuka olet, ja tiedän, ettet ole heidän porukkaansa. Se on oikeastaan Jody, vaimoni, joka on järjestellyt ullakkohuoneemme vuokraamista. Jody!"

"Mitä niin, ducky?"

"Vuokralaisesi tuli! Oh, tule vain sisään. Minä olen Isaac Sykes, ja Jody tulee tuolta kohta. Hauska tutustua."

Herra Sykes tarttuu Henrin käteen ja puristaa lujaa. Henri tietää oman otteensa liian löysäksi, mutta herra Sykes ei varmaan edes huomaa sitä. Henri nostaa kynnyksen yli ensin matkalaukkunsa ja sitten vasta itsensä, ja vetää lopuksi oven kiinni perässään. Hän alkaa riisua kenkiään, kunnes huomaa, ettei pienessä eteisessä ole muita jalkineita lainkaan. Eikä edes kenkätelinettä. No, hän vapauttaa jalkansa joka tapauksessa.

"Onpa ihanaa kun tulit, poikaseni!"

Henri kiskaisee toisenkin kengän irti ja suoristaa selkänsä nopeasti. Eteisen ja seuraavan huoneen väliin on asettunut pitkään, kirkkaanpunaiseen paitaan pukeutunut, ehkä hieman yli viisikymppinen nainen, jolla on huulillaan äidillinen hymy. Hänellä on kiiltävänmustat hiukset, joiden hartioille laskeutuvat latvat on kiharrettu. Henri hymyilee takaisin joutumatta pakottamaan sitä vähääkään. "Kiitos, että saan asua täällä. Kiitos", hän tavoittelee ääneensä vilpittömyyttä.

"Kiitit meitä jo", Jody Sykesin hymy vain syvenee. "Ainakin minua. Kiitit vain tulemalla meidän kaupunkiimme. Tarvitsisimme paljon enemmän sinun kaltaisiasi, ja paljon vähemmän rikollisia ja muita pahantekijöitä."

Henri nyökkäilee ja hymyilee, vaikkei ole aivan vakuuttunut, että ymmärtää, mistä nainen puhuu. Rouva Sykes haluaa näyttää hänelle ullakkohuoneen saman tien. Niinpä hän pyytää Henriä seuraamaan itseään, kun menee eteistä seuraavan keittiön halki toiselta puolelta alkavien kierreportaiden luo. Hän lähtee nousemaan portaita. Henri tulee perässä. Portaat ovat jyrkät ja natisevat, kaiteelle tulee käyttöä. Rouva Sykes pysähtyy toiseen kerrokseen, vaikka portaikko jatkaa edelleen ylöspäin. Hän osoittaa kohti kattoa. "Tuolla se on", hän kertoo. "Siellä ei ole muita huoneita. Se on siivottu viikonloppuna, mutta jos pölyä on päässyt kertymään, voin kyllä pölyttää uudestaan."

"Olen varma, että se on täydellinen. Kiitos."

Rouva Sykes näyttää olevan aivan haltioitunut. Niin on kyllä Henrikin. Ensivaikutelma oli pelottava ja ahdistava, vaan mustan ja kylmän veden sijaan hän putosikin lämpimään maitoon. Hän on varma, että viihtyy Sykesien talossa niin hyvin kuin ikinä suinkin.

"Oletko nälkäinen? Me syömme Isaacin kanssa vain vähän, kotona yleensä aamulla ja illalla. Otan tietysti sinut huomioon, kun olet nuori ja tarvitset enemmän energiaa kuin me."

"Ei, kiitos. Söin aika hiljattain. Kiitos kuitenkin."

Vihdoin rouva Sykes päästää Henrin asettumaan taloksi. Hän laskeutuu takaisin pohjakerrokseen, samalla kun Henri kipuaa loppumatkan ullakolle. Hän jättää matkalaukkunsa toistaiseksi alas ja vie vain repun selässään.

Henri työntää päänsä katossa olevasta aukosta ja kurkistaa. Ensimmäisenä vastaan tulvahtaa voimakas tuoksu, josta tulee mieleen vain yksi sana: vanha. Ullakkohuone on pimeä, ei muita valoja kuin ikkunasta valuva, laiska päivänpaiste. Henri näkee, että katosta roikkuu jokin lampunnäköinen, muttei löydä valokatkaisijaa. Hän jatkaa matkan ylös saakka. Talon ylimmän huoneen kulmakatto on niin matalalla, ettei hän pysty asettumaan siellä suoraksi, vaan joutuu jäämään polvilleen. Missäs se katkaisija nyt on? Kattolampun käynnistäjän etsimisessä meneekin aikaa ihan tarpeeksi. Oikea painike löytyy totta kai sieltä, mistä olisi pitänyt katsoa ensimmäisenä: porrasaukon vierestä seinästä.

Kun valo syttyy, huoneesta tulee synkän ja vähän karmaisevan sijaan kotoisa ja lämmin. Toki yksinkertainen, myös, mutta mitä sitä ihminen nyt tarvitsee. Siellä on tynkäjalkojen päälle asetettu sänky, yöpöytä, nojatuoli ja matala kirjahylly, jonka syvennyksessä muodista pois mennyt taulu-TV, ilmeisesti 32-tuumainen. Ison osan lattiasta peittää kookas räsymatto, jonka reunat repsottavat. Siinä se. Henri konttaa peremmälle, saavuttaa sängyn. Hän istuu sen reunalle. Patja on aika kova, mutta peiton pulleus kompensoi.

Henri puhaltaa ilmaa ulos keuhkoistaan. Siellä hän on. Maailman laidalla. Koti ei ole koskaan näkynyt kauempana horisontissa, vaan niin vain hänen pitäisi rakentaa uusi kotinsa tänne, tähän pisteeseen. Palikat ovat olemassa, kovasti epäjärjestyksessä vain. Henri tietää, ettei urakasta taatusti tule helppo. Vasta ajan kanssa hänelle selviäisi, pitäisikö hänen kiittää vai kirota isosiskoaan. Hän huokaa uudestaan syvään ja hieroo kasvojaan rajusti kämmenillään.

Monta minuuttia myöhemmin Henri suunnittelee kapuavansa alas ja nostavansa matkalaukkunsa myös ullakon uumeniin. Silloin kuitenkin porrasaukosta alkaa kuulua kolinaa ja puhinaa. Henri kömpii polvillaan aukon reunalle. Hän näkee, miten hänen ikioma, musta laukkunsa kiipeää kierreportaita ylös itsekseen. Siltä tosiaan aluksi näyttää; totuus tulee ilmi, kun laukku saavuttaa ullakkohuoneen lattian ja kopsahtaa kyljelleen puoliksi puulle, puoliksi matolle. Hengästynyt ja punakkakasvoinen Isaac Sykes puuskahtaa: "Ei se painava ollut. Enkä minä ole hengästynyt, ehen."

Henri hymyilee miehelle, tällä kertaa joutuu käyttämään jopa hieman energiaa kaaren piirtämiseen. "Kiitos todella paljon. Kiitos", hän lausuu, peräti kumartaa jäykästi osoittaakseen nöyrää kunnioitusta noin kuusissakymmenissä viihtyvää miestä kohtaan. Hymy kareilee tovin myös herra Sykesin kalpeilla huulilla. Hän ei lähde aivan heti laskeutumaan takaisin.

"Haluaisitko tulla alakertaan?" herra Sykes kysyy. "Voisimme Jodyn kanssa esitellä vaatimatonta kotiamme sinulle. Olisimme myös kiinnostuneita kuulemaan sinusta lisää. Voin laittaa sitten meille kaikille voileipiä."

Tarjous ei suoraan sanottuna suuremmin innosta Henriä, muttei hän tosissaan edes harkitse kieltäytymistä. Hän lupaa tulla ihan pian. Herra Sykesin ylävartalo katoaa aukosta. Henri rullaa matkalaukkunsa sängyn kylkeen, ennen kuin seuraa vuokraisäntäänsä.

Jody Sykes odottaa aviomiestään ja Henriä alimmassa kerroksessa toisessa huoneessa, siinä, joka ei ole keittiö. Joku olohuone se kai on. Siellä on divaanisohva, nojatuoli, sohvapöytä ja suuri kirjahylly, jonka keskitasolla hieman ullakkohuoneen telkkaria uudempi taulutöllö. Lisäksi huoneessa on suuri määrä erilaisia huonekasveja kymmenen litran ruukuissa kasvavista jukkapalmuista katosta roikkuviin, köynnösmäisiin kasveihin. Kasvillisuus pois lukien siellä vallitsee silmiinpistävä punaruskea värimaailma. Huoneesta on kulku myös takapihalle, joka vangitseekin Henrin huomion hyvin nopeasti. Hän virnistää näkymälle pikaisesti.

"Istu alas, ole hyvä", rouva Sykes kehottaa. Herra Sykes ehti jo kadota keittiön puolelle. Henri istuu sohvan reunalle. Sohvassa on vähän samanlainen tuoksu kuin koko ullakkohuoneessa, joskaan ei niin voimakas. Rouva Sykes istuutuu nojatuoliin. Henri keskittyy selaamaan katseellaan kirjahyllyn teosten selkämyksiä, saamatta kirjaimista selvää ja hyvin tietoisena itseensä kohdistetusta silmäparista. Hänelle alkaa tulla kuuma ja hiki. Hiljaisuus venyy. Pitäisikö hänen sanoa jotain? Vai odottaa vain?

"Sinä olet minulle ja Isaacille oikea siunaus."

Henri naksauttaa niskansa kääntäessään päätä niin äkisti vasemmalle. Hän katsoo Jody Sykesia hämillään. Sanonko: mukava kuulla, kiitos, jotain muuta vai ei mitään? Rouva Sykes jatkaa: "Kuten sanoin aiemmin, sinun kaltaisiasi tarvitaan tässä Kaupungissa paljon lisää. Fiksuja nuoria miehiä ja naisia, jotka tietävät, mikä on tärkeää ja arvokasta. Siitä toisesta ääripäästä me saimme valitettavasti hyvin konkreettisen todisteen tässä pari viikkoa sitten. Tai taitaa siitä jo olla vähän enemmänkin."

Henri ei osaa tehdä muuta kuin nyökytellä. Rouva Sykesin tummat silmät hallitsevat häntä. Hänen on pakko kääntää katseensa muualle.

"Minun on kerrottava sinulle tämä: meidät ryöstettiin."

Henri yllättyy entisestään. Hän vilkaisee jälleen naista istuinryhmän toisella laidalla, rekisteröi selvän alakulon tämän kasvoilta. Rouva Sykes jatkaa edelleen: "He eivät vieneet paljon. Voin näyttää, mitä kaikkea, kunhan Isaac on saanut paahtoleivät valmiiksi. Kun ei meillä ole paljoa. Mutta voi että me pelästyimme. Keskellä yötä. Yksi niistä tuli ylös makuuhuoneeseen, työnsi naamansa meidän yläpuolelle. En unohda sitä hirveää irvistystä ikinä."

Henristä asunto ei näytä vastikään ryövätyltä. Ainakin olohuoneessa kaikki on kuten kuuluukin, samoin ullakkohuoneessa. Luulisi, että telkkari olisi lähtenyt, varmaan yksi talon arvokkaimmista esineistä. "Oliko se... joku anarkistiryhmä?" Henri tiedustelee epävarmasti.

"Emme tiedä varmasti", sanoo rouva Sykes, "koska poliisi ei suostu enää tutkimaan tällaisia 'pikkurikoksia'. Heillä on liikaa töitä ja liian vähän resursseja. Keskittyvät valtakunnallisiin uhkiin. Mutta jos arvata pitäisi, niin kyllä Nyrkkiallianssi asialla oli."

Nyrkkiallianssi, Nyrkkiallianssi, Henrin päässä humisee. "Koska tämä on heidän alueensa...?"

"Nimenomaan. Ei yksikään pienemmän porukan typerys uskaltaisi kokeilla onneaan Allianssin apajilla. Rajaviivoja vedetään totta kai uudestaan vähän väliä, mutta niistä on uutisissa joka päivä, joten... Kyllä se Allianssi oli."

Henri nyökkäilee ja miettii. Nyrkkiallianssi tuntuu tupsahtelevan esiin vähintään joka toisen vastaantulevan kiven kolosta. Henri ei ole vielä ehtinyt tutustua paikalliseen uutisvirtaan sen hotellihuoneessa tehdyn pikku kokeilun lisäksi. Ilmeisesti ongelma kaupungissa on suurempi kuin hän on siihen mennessä oppinut käsittämään. Ja entä Sykesien kiitollisuus hänen olemassaolostaan sitten? Ajattelevatko he, että hän tosiaan voisi toimia jonkinlaisena vastavoimana pahoja miehiä ja naisia vastaan? Poliisi keskittyy valtakunnallisiin uhkiin... Kenties kyse on myös rahasta, jota vuokran muodossa on pariskunnalle luvassa. Sitä kumpikaan Henrin herttaisista majoittajista ei tietenkään myöntäisi.

Isaac Sykes tulee keittiöstä olohuoneeseen ja kantaa hopeisena kiiltävää metallitarjotinta, jolla lepää puolisen tusinaa kullanruskeaa kerrospaahtoleipää, pieniä lautasia ja servettinippu. Mies laskee ne sohvapöydälle ja toisella hakukerralla noutaa paikalle lasikannun puolillaan kellanoranssia nestettä ja kolme juomalasia. Hän kertoo, mitä leivissä on: sulatejuustoa, keittokinkkua ja suolakurkkua. Ja juoma on: "Appelsiinimehua." Henri kiittää jälleen kauniisti. Vieraanvaraisuutta ja lykkyään. Ajatella, että hän olisi voinut päätyä kenen tahansa sadistin sekopään kellariin...

"Kerroin pojalle niistä varkaista."

"Kuulin", huokaisee Isaac Sykes ottaessaan oman paikkansa sohvalta. "Käykää kiinni. Niin. Olihan se aikamoinen järkytys, kun miettii, miten rauhallista tienoota tämä oli vielä vuosi sitten. Ei ikinä mitään häiriöitä. Ja sitten, yhtenä yönä heräät siihen, kun kamalat kasvot tuijottavat sinua alaspäin. Sanoinko jo, että leipiä ja mehua saa ottaa?"

Henri antaa Jodyn ottaa ensin. Sitten hän nostaa lautaselle yhden voileivän ja kaataa lasin puolilleen juomaa. Isaac ei vielä tee samoin, hänellä on kiire jatkaa kertomustaan: "Jodyn täytyy olla oikeassa. Kyse oli Nyrkkiallianssista aivan epäilemättä. Ne roistot eivät olleet mitään pikkutekijöitä, kun osasivat sammuttaa meidän upouudet hälyttimet. Asensimme ne Hallituksen kehotuksesta... Ja paskat. Turvallisuuspalvelut taitavat kaikki olla nykyään jengien hallussa muutenkin."

"Ducky! Aivan tarpeetonta käyttää tuollaista kieltä."

"Olen pahoillani, Jody. Käydään syömisen jälkeen katsomassa, mitä he veivät. Mutta me emme vielä tiedä sinusta mitään. Tai nimesi on... Henry, eikö?"

Rapsahtava leipäkuori ja venyvä juusto tanssahtelevat juuri Henrin suussa. Herkullista. Hän huolehtii, että suunsa on tyhjä ennen kuin puhuu mitään. Hän hörppää pikaisesti tilkan appelsiinimehua. Makeaa. "Kyllä", Henri vahvistaa.

"Ymmärsimme, ettet ole tästä Kaupungista. Etkä taida olla edes tästä maasta?"

"Totta. Olen Suomesta."

"Aa, Suomesta? Niin kaukaa? Mikä sinut sai meidän vaatimattomille maillemme matkaamaan?"

Taas tuo kysymys. Onneksi Jody auttaa Henriä välttämään vastaamista: "Sinun pitäisi tietää. Kerroin sinulle kyllä. He tekevät sitä tutkimusta."

"Aah, aivan niin. No, onko jotain jo selvinnyt? Vai oletteko vasta aloittelemassa?"

"Aloittelemassa vasta. Vai miksi luulet, että Henry muuttaa ullakollemme vasta nyt?"

"Niin tietysti. Mutta onko sinulla jo ideoita, miten - sanotaanko - pelastatte Kaupungin takaisin sen asukkaille ja laillisille johtajille?"

Ööööööh... Henri on vakavasti lamaantunut. Hän katsahtaa rouva Sykesiin, sitten herra Sykesiin, ja jää lopulta ihmettelemään kaksien puremajälkien koristamaa paahtoleipää. Mitä ihmettä Daniel sanoi minusta noille? Että olen joku Vapahtaja, joka on tullut pelastamaan kaikki viattomat sielut? Henri köhii ja "ööttelee" pelatakseen aikaa. Mitä minä sanon, mitä minä teen?

"Me - aiomme - puhua - siitä - huomenna..."

"Hienoa! Mitkä ovat odotuksesi?" rouva Sykes innostuu.

"Noo... Minusta meillä on hyvä porukka. Erinomainen, oikeastaan. Uskon vahvasti, että - löydämme keinot. Ei aseita, ei väkivaltaa."

"Kuten Gandhi", rouva Sykesin hampaat loistavat kattokruunun valokuplassa.

"Teettekö yhteistyötä yliopiston kanssa?" tiedustelee herra Sykes ja nojautuu hieman eteenpäin, ei tarjottimen vaan Henrin suuntaan. "Siinä on yksi Kaupungin harvoista suoraselkäisistä valtionlaitoksista."

"Eei", Henri sanoo. "Me haluamme pysyä niin itsenäisinä kuin mahdollista."

Leipiä syödään ja mehua juodaan verkkaisin palasin ja kulauksin. Samaan aikaan Sykesit vakuuttelevat Henrille olevansa erittäin ilahtuneita, jopa siunattuja, saadessaan kattonsa alle ja kotikaupunkiinsa sellaisen vieraan. Henri kiittelee vähän väliä, kieltäytyy toisesta "Isaacin erikoisesta" ja tyhjentää lasinsa. Kun kaikki ovat kylläisiä, Jody nousee ylös ja pyytää Henriä tulemaan keittiöön. Henri tottelee.

Nainen lipuu keittiötilassa pysähtymättä takaseinää vasten pystytetyille kaapeille ja avaa niiden jokaisen lasiruutuisen oven selälleen. Samoin hän tekee matalalle lipastolle, joka on eteisen oviaukon vieressä vasemmalla seinällä. "Tämä on se, mitä he veivät", hän kertoo käsivarret tiukassa puuskassa.

Henri tulee lähemmäs ja katsoo. Lasiovisissa kaapeissa on paljon astioita, lautasia, laseja ja muita. Hän kurkkaa lipaston laatikkoihin, mutta ne ovat melkein tyhjiä, pelkkää näennäisen arvotonta pikkutavaraa ja muutama villakoira. Rouva Sykes huokaisee.

"He tiesivät, mitä olivat tekemässä", rouva Sykes kertoo. "Arvokkaimmat lautaset ja aterimet lähtivät, samoin kristallit. Kaapista hävisivät meidän molempien kukkarot, Isaacilla oli siellä isoja seteleitä, kun hän on menettänyt luottamuksensa pankkeihin. Iso osa meni vakuutukseen, toki, mutta varsinkin aterimiin liittyi niin paljon muistoja, että niitä ei voi rahalla korvata. Kimin, meidän poikamme, lusikat esimerkiksi.

Mutta älä sinä meitä surkuttele, Henry kultaseni. Me pärjäämme kyllä. Ja tuskin tähän taloon ihan heti murtaudutaan uudestaan."

Henri hymyilee rouva Sykesille myötätuntoisesti ja kannustavasti. Nyrkkiallianssin tekojen näkeminen käytännössä antaa hänelle rutkasti voimia ja kimmoketta osallistua Ihmiskunnan pohjasakan pyrkimyksiin. Huomisesta tulisi varmasti mielenkiintoinen. Kunpa hän vain saisi hieman nukuttua ennen sitä.

He palaavat olohuoneeseen, istuvat, katselevat televisiosta uutiskanavaa ja jotain paikallista saippuasarjaa, jutustelevat huolettomaan sävyyn niitä näitä. Ennen pitkää Henri kokoaa suomalaisen sisunsa ja rohkenee ilmoittaa Sykeseille kipuavansa omaan huoneeseensa. Molemmat toivottavat hänelle hyvää yötä, mutta hän vakuuttaa hymyssä suin tulevansa vielä alas ennen yötä. Hänen ollessa jo portaikossa rouva Sykes huikkaa vielä perään, että kylpyhuone löytyy sekä keittiön takaa että toisesta kerroksesta. Henri kiittää, jotakuinkin viidettäkymmenettä kertaa.

Laitettuaan ullakkohuoneeseen valot päälle ja kontattuaan sänkynsä ääreen, Henri huomaa, että on saanut puhelimeensa viestin. Ei, vaan soiton! Kuka ihme hänelle voisi soittaa? Hän katsoo numeron heti. Paitsi, että vastaan ei tulekaan numero, vaan nimi ja Facebookin profiilikuva. Hänen kurkkuaan ja silmiään alkaa polttaa.

Milla. Isosisko on soittanut puolisen tuntia sitten. LG on ollut äänettömällä jo pitkälti toista päivää putkeen. Miksi ihmeessä hän soitti? FB on olemassa, samoin Whatsapp, samoin sähköposti. Luulisi hänen tietävän, että ulkomaille soittaminen maksaa rutkasti enemmän. Niinpä Henri meinaa rynnätä heti soittamaan Millalle, pysähtyy kuitenkin viime tipassa. Ehkä sittenkin viesti, niin ei mene turhia lisämaksuja. Hän avaa Whatsappin ja runoilee:

Moikka! Olit soittanut. Miten menee? Oliko sulla jotain isompaakin asiaa? Mä oon ihan hengissä ja päässy turvallisesti perille. Sää on täällä ihan samanlaista kun Suomessakin. Tapasin jo sen ryhmän jäseniä, vaikuttaa mukavalta porukalta

Tämän hän lähettää, hengittää luonnottoman syvään, ei halua ihan vielä porata. Hän jää tapittamaan älypuhelimen sinistä näyttöä, käymään uudelleen ja uudelleen omaa viestiään läpi. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ei lopeta ennen kuin Milla vastaa. Sitten Milla vastaa. Viesti pomppaa edellisen alle, ja... Ei hitto!

Milla yrittää taas soittaa. Ruudulle pomppaavat nauravaiset kasvot ja pronssiset hiukset saavat Henrin sydämen ottamaan harha-askeleen. Henri ravistelee puhelinta käsissään, taistelee vastaan halua painaa vihreän luurin symbolia. Häviää taistelun. Hän painaa ja nostaa kuulokkeen korvalleen. "No moi!"

"Moi, Henri! Mä sain sun viestis, ja päätin, että on parempi soittaa, kun että o-"

"Miks?"

"Oh. Ai mitä? Jaa miks mä soitin?"

"Niin."

"En halunnu vaan kirjottaa. Halusin kuulla sun äänes, ja et sä kuulet mun. En oo hyvä laittaan tunteistani paperille, sen takii soitin."

"Aha. Oliks sulla sitten jotain isompaakin asiaa?"

"No, ei oikeestaan. Halusin vaan tietää, et sä oot päässy perille turvallisesti ja et kaikki on hyvin."

"Mä sanoin noista jo siinä viestissä."

"Joo, niin sanoit. Tosi kiva kuulla. Sun matka on vielä alussa, joten paras on ihan varmasti vielä eessäpäin."

"Tai sitten tää on vaan sitä kuuluisaa alkuhuumaa."

"Äh, ei varmana oo. Usko mua. Mä halusin kans kertoo, et meillä menee täällä kylmässä Pohjolassa kans oikein hyvin. Ettet vaan turhaan meistä oo huolissas. Keskity ittees ny. Sä oot elämäs seikkailussa. Nauti joka hetkestä, okei?"

"Okei. Sovitaan niin."

"Miksä kuulostat vähän - emmä tiiä - kyyniseltä, onkse oikee sana?"

"Ai kyyniseltä?"

"No, sun äänensävy ja vastausten pituus ei vaan ihan sovi yhteen sen kanssa, mitä sanoit siinä whatsapp-viestissä."

"Jaa. No, tällänen mä oon aina ollu. Tällein mä oon aina puhunu. Niinkun varmaan hyvin tiiät."

"Mm, no joo, varmaan totta. No, tärkein juttu on, et sulla on kaikki hyvin. Ja meillä on. Pistä oma maailmas kuntoon, niin pääset parantamaan muidenkin maailmaa."

"Heh. Hyvä idea. Mä - vähän niinku - öö - no, suunnilleen noin meni mun omatkin suunnitelmat, kun lähin tähän leikkiin mukaan."

"Henri, my God! Sä oot maailman paras pikkuveli, muistakin se. Aina."

"Muistan. Ja sä oot ihan ylivoimasesti paras isosisko."

"Rakastan sua."

"Samoin."

"Soitellaan taas."

"Tai viestitellään."

"Joo. Moikka!"

"Moi moi!"