Luku 5: Maailmaa ei ole tehty meitä varten

=========================================================================

"Tämä on Ykköskanavan Uutisreportaasi, hyvää iltaa!

Maailmaa on järkyttänyt missin katoamistapaus: viime vuoden Miss Universum, venezuelalainen Francesca Leoni on kadonnut aiemmin tänään Kööpenhaminassa. Leonin oli tarkoitus esiintyä kaupungin muotiviikoilla myöhemmin illalla hallitsevan Miss Universumin, Costa Rican Karlee Rosalesin, kanssa. Kuitenkin, kun Leonia tultiin hakemaan hotellihuoneestaan valmistautumaan muotitapahtumassa esiintymistä varten, hän ei ollutkaan paikalla. Hänen puhelimeensa ei saada yhteyttä, eikä hotellihuoneesta ole löydetty toistaiseksi mitään johtolankoja mysteerin selvittämiseksi. Tukholman muotiviikkojen koko loppupäivälle kaavailtu ohjelma on peruttu tapahtuman johdosta."

"David. Ajatteletko samaa kuin minä?" kysyi Priscilla Laughton irrottamatta katsettaan ruudun keskellä hämärästi valaistussa tilassa seisovasta naisreportterista.

"Kyllä. Tuo mekko sopii Raelle kuin nakutettu."

"Lopeta jo tuo, David! Tarkoitin jotain ihan muuta, ja sinä tiedät sen. Tarkoitin, liittyykö tämä nuoren hepsankeikan häviäminen niihin samoihin rikollisporukoihin, jotka Kaupungissakin remuavat?"

David hymähti niin, ettei sitä voinut tulkita sen paremmin "kylläksi" kuin "eiksikään". Eric istui lattialla, eikä liikahtanutkaan. Uutisreportaasissa haastateltiin nyt Francesca Leonin manageria.

"Mahdollisuuksia on edelleen monia", keski-ikää lähestyvä, pulloposkinen mies selosti kiihtyneesti. "On aivan turha maalata piruja seinille. Emme saa automaattisesti kuvitella, että kyseessä on kidnappaus, vaikka puhummekin nyt maailman kauneimmasta naisesta. Poliisille on ilmoitettu. Jess löytyy kyllä, kunhan annetaan ammattilaisille aikaa tehdä työnsä rauhassa."

"Leonin huoneesta ei kuitenkaan ole vieläkään löytynyt mitään, mikä voisi ohjata tutkimuksia. Oletteko huolissanne siitä?" kysyi Uutisreportaasin kirjeenvaihtaja, kaljuuntuva silmälasipäinen miekkonen.

"En. Hänet löydetään. Jos hän on niin sanotusti hävinnyt omasta tahdostaan, meillä on mitä luultavimmin iloista kerrottavaa jo aamu-uutisissa. Jos jotain ikävämpää on sattunut, voi mennä enemmän aikaa, mutta kuten sanoin, ammattilaiset ovat jo asialla ja tietävät taatusti, mitä tekevät. Jos tapaukseen liittyy ulkopuolisia, heidät laitetaan teoistaan oikeudelliseen vastuuseen, ennen pitkää."

"Näin täältä Kööpenhaminasta. Palaamme tänne viimeistään huomisaamuna. Rae, ole hyvä."

"Kiitos, Bobby!"

"En itse olisi noin itsevarma", puuskahti Priscilla Laughton. "Ties vaikka tyttönen olisi jo tähän mennessä viety pois maasta. Kuka sitten ottaa tapauksen hoitaakseen? Interpolko?"

"En ole koskaan kuullut sinun olevan noin huolissasi jostain mallitytöstä. Yleensä viis veisaat misseistä ja muista, kutsut pintaliitäjiksi ja vaikka miksi. Ja nyt kauhistelet tämän yhden perään, vaikka luultavasti hänelle on vain iskenyt ramppikuume."

Uutisreportaasin studiossa keskustelu jatkuu. Katoamisiin erikoistunut rikosasiantuntija on Rae Norringin jututettavana. Laughtonien olohuoneessa pauhaa pitkän aikaa vain televisio. Lopulta Priscilla kokee tarvetta palauttaa pallo vielä viimeisen kerran miehelleen: "Se pariskunta tuosta ihan läheltä ryöstettiin vaan muutama päivä sitten. En tiedä, kuinka kauan jaksat teeskennellä, että kaikki on hyvin, ettei meillä täällä linnunpesässä ole mitään hätää. Mutta minä ainakin olen jo sen homman lopettanut."

=========================================================================

Ihmiskunnan pohjasakassa ei ruokailun kanssa pidetä turhaa kiirettä. Vatsanpuruja, aivan tarpeetonta mutta länsimaiselle elämänmenolle niin kovin yleistä tuskaa, vältellään pitämällä syömistahti seesteisenä. Tauot suupalojen välissä olisi voinut mukavasti täyttää sivistyneellä keskustelulla, jollaista Pohjasakassa kuitenkin harrastetaan vain harkitusti. Vasta, kun kunkin pöydässä istuvan lautanen on tyhjentynyt, tulee liikkeiden virtaan säröjä. Johnny nousee ja ilmoittaa vievänsä palan lihaa Bolivia-koiralle. Sekunteja myöhemmin Finna nojaa pöydän reunaan kyynärpäänsä ja painaa sirillään olevat silmänsä Henriin. "Ymmärsin, että minusta oli vähän juoruiltu."

Hetkeksi Henri häkeltyy. Hän katsahtaa Caudilloon, joka kuitenkin vain nojaa taaksepäin raukeana, horjahtaa hieman, kun tuolilla ei olekaan selkänojaa. Finna jatkaa: "Tottahan se on. Olen pirullinen suupaltti tässä porukassa. Caudillo puhuu pelkkää asiaa, - no, Johnny on kyllä myös aika puhelias heppu - mutta Danielista ja Elliestä on vaikea saada kovin montaa sanaa irti. Jopa Anatolia jää monesti minun jalkoihin, raukkaparka."

"Ai niin. Se esittely", mutisee Henri.

"Mikä taisikin jo alkaa", Caudillo huokaisee ja nousee pöydästä sanomatta sen enempää. Finna pyörittelee päätään, vaan ei näytä olevan tosissaan harmistunut.

"No, Caudillo on tavallaan oikeassa", nainen kohauttaa olkiaan. "Pohjasakan jäsenistä on luontevinta aloittaa. Ensin oli vain Caudillo. Sitten, yhtenä päivänä, Caudillo soitti ystävälleen Johnnylle. Siihen aikaan molemmat tunnettiin jollain toisella nimellä, näin olen ymmärtänyt. Joka tapauksessa, Caudillo halusi perustaa ryhmän niille, joita elämä on potkinut päähän. Niille, joita on täysin syyttä pidetty yhteiskunnassa alempiarvoisina, säälittävinä, tai jotain sellaista. Jotka ei ole saanut ääntään kuuluviin kaiken tämän hillittömän mekastuksen keskellä. Johnny suostui auttamaan vanhaa kaveriaan.

Myöhemmin mukaan liittyi muita: kolmas jäsen olin minä. Johnny löysi minut, me seurusteltiin vähän aikaa sen jälkeen, kun John-pojan vaimo oli kuollut... Mutta sitten me molemmat ymmärrettiin, että ollaan vaan tosi hyviä ystäviä, ei sen enempää. Ja onhan tuota ikäeroakin, vaikka ei sillä tietysti mitään väliä olisi ollut.

Daniel me bongattiin - yllätys, yllätys - netistä. Se kaveri on ihan kone kaikenlaisten koneiden kanssa. Lähempää sukua tietokoneiden kuin ihmisapinoiden kanssa. Daniel kuului ennen Anonymous-nimiseen hakkeriporukkaan, mutta jätti sen, kun siitä pahisten nöyryyttäminen niiden tietoja urkkimalla ja julkaisemalla ei ollut paras tapa käyttää taitojaan maailman hyväksi. En tiedä, oletko koskaan kuullut Anonymousista..."

"Olen kuullut..."

"Okei. No, Danielin tulo meille on tietysti ollut ihan huippujuttu. Daniel hoitelee Pohjasakan nettiradiota ja viestittelee ryhmän jäseneksi haluavien kanssa. Kultakimpale, siis.

Sitten on vielä yksi, joka liittyi mukaan jo viime kesänä. Ellie Breivik. Häntä ei paljon täällä näe. Ei näe kyllä Danieliakaan, mutta eri syystä. Siinä missä Daniel lymyilee omassa nurkassaan tuolla perällä, Ellie käy täällä pari kolme kertaa viikossa, yleensä myöhään illalla tai keskellä yötä. Tytöstä voi saada vähän sellaisen kuvan, että sitä ei kiinnosta mikään tai että se on koko ajan vihainen. Ellie on oikeasti mukava likka, kunhan tutustuu. Aika paljon omissa maailmoissaan, mutta ai että minä tykkään hänen kuivasta huumoristaan."

Sukunimi Breivik saa Henrin käsivarsien ja niskan karvat pystyyn. Se saattaa olla keksitty nimi, mutta siltikin.

"Tänä kesänä mukaan on liittynyt vain yksi ennen sinua. Anatolia. Anatoli on myös huipputyyppi. Niin elämäniloinen ja positiivinen ja värikäs. Käy täällä usein, ihme, ettei ole nyt paikalla. Olen varma, että tykkäät siitä.

Siinä oli kaikki. Ihmiset saa esitellä itse itsensä sitten paremmin, jos haluaa. Sen voin kyllä sanoa, että kaikilla meillä on joku ominaisuus, jota muut ihmiset aika usein katsoo vähän kieroon, karsastaa tai paheksuu. Caudillo on ollut sokea yksivuotiaasta lähtien. Johnny on taistelija, kehitysvammastaan huolimatta elää ja hengittää täysillä vielä yli nelikymppisenä. Daniel on supernörtti, Ellie sairastaa skitsofreniaa ja Anatolia on ylpeä transu."

Henrin pulssi kiihtyi viimeisten lauseiden aikana. Ohhoh! "Entä sinä?" hän kysyy hengästyneenä. Finna irvistää.

"Ai minä, vai? Noo, taisin paljastaa itseni jo aikaisemmin. Maailma tuntee minut monilla nimillä: 'kettutyttö', 'ituhippi', 'suvakkihoro', 'puunhalaaja', 'vihervassari', 'fillarikommunisti'. Jatkanko vielä? Enkä todellakaan ole mikään ekopuolueita vaaleissa äänestävä, joka antaa nimensä turkistarhoja vastustaviin adresseihin. Ei. Olen pahin kaikista. Lihansyöjäkapitalistisovinistien painajaisuni."

Henri jää tuijottamaan Finnaa. Naisen luettelemista sanoista osa meni täysin ohi hänen ymmärryksensä, ne pitäisi myöhemmin katsoa sanakirjasta. Hän ei tiedä, mitä ajatella, tehdä tai sanoa. Onko hän sittenkään hakeutunut itselleen sopivaan seuraan? Onko Ihmiskunnan pohjasakka sittenkään sellainen joukkio, jonka osa hän tahtoo olla?

Finna täyttää pian hiljaisuuden vilpittömän heleällä äänellään: "Sinä olet sitten seitsemäs. Kuka sinä olet, Laat? Mikä sinut sai ottamaan meihin yhteyttä?"

Milla. No, sehän se on, oikea vastaus, eikö? Oikeastaan, eihän se ole. Ainakaan yksinään. Ei Milla Henriä Pohjasakkaan ilmoittanut. Ei Milla häntä raahannut tänne maailman toiselle puolelle, kuskannut Viemärilinnalle ja tuupannut yli sinisen aidan. Syy piilee jossain syvemmällä.

"Öh. Sosiaaliset tilanteet ovat hirvittävän ahdistavia minulle."

"No shit!" kiljaisee Finna sameansiniset silmänsä pyöristyneinä. "Ei ikinä uskoisi. Minusta sinä vaikutat todella mukavalta nuorelta mieheltä."

"Mm. No, noin on sanonut aika moni muukin aiemmin. Ei minua ihan aina ahdista, eikä varsinkaan se aina näy ulospäin."

"Aivan... No, mutta ehdit kertoa tarinaasi myöhemmin, jos niin haluat. Mitä haluaisit vielä tietää Pohjasakasta? Kysy mitä vain."

Siinäpä vasta probleema. Henrillä nimittäin on mielessään kysymyksiä roppakaupalla. Osa niistä koskee Pohjasakkaa, osaan Henri uskoo ryhmän jäsenten osaavan muuten vain vastata. Vaan mistä aloittaa? Mikä polttaa eniten? Missä vietän yöni? Henri melkein jo kysyy sitä, mutta sitten hän nostaa katseensa yläilmoihin, jossa katon virkaa toimittaa lepattava pressu.

"Mitä voit kertoa tästä paikasta? Siis tästä työmaasta?"

Finna innostuu utelusta siinä määrin, että päättää viedä Henrin pienelle kävelylle. Samalla, kun he askeltavat rosoiseksi kulunutta kivilattiaa pitkin ympäri kesken jääneen talon pohjakerrosta, nainen puhua pulputtaa harmittavan vauhdikkaasti. Englantia äidinkielenään puhumattoman on siinä kelkassa hankala pysyä kyydissä.

"Paikallinen rakennusfirma pystytti tälle paikalle kahta rakennusta vielä viime vuoden keväällä. Käsittääkseni niistä piti tulla ihan asuinkerrostaloja. Rakentaminen jatkui kesän korvalle asti, kunnes valta-asetelma Kaupungissa vinksahti. Hallitus romahti, ja rikolliset järjestöt hyödynsi tilaisuutensa. Ne otti isoja osia Kaupungista haltuunsa, esimerkiksi juuri tämän alueen. Tämä seutu kuuluu järjestöistä pahimmalle, Nyrkkiallianssille, jolla on päämaja tuossa aika lähellä pohjoisen suunnassa.

Kun haaveet kerrostalojen loppuun asti rakentamisesta hylättiin, urakointifirma tietty yritti purkaa kaikki alas ja hyödyntää materiaaleja hankkeessa jossain kaukana täältä. Mutta sitten työmaalla räjähti pommi, joka tappoi yhden työntekijän. Pommi todettiin heti ilkivaltaiseksi, ja sen jäänteistä löytyi nyrkkiallianssin symboli, vastakkain iskeytyvät nyrkit. Ne tyypit ei siis peitellyt yhtään, että ne oli tehnyt sen iskun. Työmaa jäi siis sellaiseksi. Ja sellainen se on aika pitkälti edelleen.

Me pidettiin viime kesänä tätä paikkaa alkuun silmällä pitkään, ja huomattiin, ettei Nyrkkiallianssin porukat käynyt täällä koskaan. Siis, oikeasti koskaan. Kun ne huomasi, että rakennusfirma oli häipynyt, niitä ei työmaa enää kiinnostanut. Varmaan ne olisi tehnyt jotain, jos täällä olisi tehty jotain näkyvää, kuten hakattu seiniä palasiksi. Me toimittiin huomaamattomasti. Otettiin tämä paikka haltuun. Eikä kukaan ole häirinnyt meitä sen jälkeen."

Henri ja Finna tulevat juuri ulkoilmaan, jossa tuuli on yltynyt. Siinä vaiheessa Finna vaikenee hetkeksi, jolloin Henri näkee tilaisuutensa esittää lisäkysymyksen. "Miten voitte olla varmoja, ettei tämä Nyrkkiallianssi tiedä teidän olevan täällä?" hän kysyy.

Finna pyörittää päätään. Hänen hiuksensa tekevät silmukkaa ilman pyörteiden keskellä. "Emme voi olla varmoja", hän toteaa, "mutta mistä ylipäätään voimme olla varmoja tässä maailmassa? Täytyy vain olla varovainen, olematta liian varovainen."

"Kamerat, olen -"

"Niin! Täällä on kameroita. Mutta Daniel on tarkistanut ne kaikki ja varmistanut, ettei niistä mikään toimi. Taisi vain repiä johdot poikki. Niistä ei tarvitse enää huolehtia.

Mutta sinua varmaan vielä kiinnostaa, miksi me valittiin juuri tämä paikka? Mikä tekee tästä ihan parhaan piiloluolan meille? Miksei Viemärilinna voisi olla oikein missään muualla?"

"No, joo...", Henri mutisee, vaikkei hän oikeastaan ole sitä aktiivisesti missään vaiheessa miettinyt.

"Ainakin kolme syytä: yksi, paikka ei ole Kaupungin keskustassa, jota me kaikki vihataan, mutta silti aika lailla toiminnan keskiössä. Kuten sanoin, Allianssin pesäpaikka Niitti on lähellä, samoin Kaupungintalo. Kävellen pääsee melkein joka paikkaan. Kaksi, tästä ei ole pitkä matka vihreään luontoon. Se on elintärkeää ainakin minulle. Muutaman sadan metrin säteellä on puistoja vaikka millä mitalla. Lähin on tuossa ihan vieressä, ehkä näitkin sen jo. Kolme, entisenä rakennustyömaana täällä on vaikka mitä käyttökelpoista. Tärkein juttu on tietysti sähkö, jota ei ole vieläkään katkaistu. Urakointifirma pulittaa pitkän pennin virityksistä, jotka alun perin piti huolta siitä, että koneet ja laitteet sai virtaa. Nyt ne pitää huolen, että hella, mikro ja Danielin myllyt saa virtaa.

Joo, tiedän, mitä ajattelet. Sähkö voi katketa milloin tahansa. Se on kuitenkin positiivinen merkki, että niin ei ole käynyt kertaakaan vuoden aikana."

Finna vie Henrin työmaan keskelle, teräspalkille. Hän sivelee kämmentään sen kylkeä pitkin, raapaisee metallihilettä yhden pyöreän aukon reunasta ja rapistaa sen ilmaan hieromalla sormiaan yhteen. Henristä pohjasakkalaiset ovat jokseenkin hulluja. He eivät vaikuta liian paljon varovan, vaikka ovat tappavan vaarallisen rikollisjengin hallitsemalla vyöhykkeellä luvatta. Käyttävät rakennusfirman sähköä, laittavat jäseniksi aikovat paukuttamaan metallipalkkia, liikkuvat taivasalla selkä suorassa ja suu auki. Henrin käsiä palelee. Hän ei vieläkään tiedä, haluaako tulla ikinä yhdistetyksi sellaisiin ihmisiin.

"Mitäs sitten?" Finna miettii vähän kuin omiin haaveisiinsa hukkuneena. "Mistä minun pitäisi seuraavaksi kertoa? Voisin kertoa pohjasakkalaisista vaikka mitä, mutten halua, kun en tiedä varmasti, haluaako ne minun lörpöttelevän."

"Öh", Henri alkaa, "mitä te tiedätte - Nyrkkiallianssista?"

Haaveksiva hymy liukenee Finnan kasvoilta. Nainen keräilee sormillaan pitkin poskia ja silmäkulmia tanssahtelevia hiussuortuvia. "Me ollaan kerätty niistä aika paljon tietoa", hän kertoo, lausuen sanoja paljon aiempaa hitaammin. "Daniel osaisi kyllä kertoa enemmän. Kuulepa, Laat, luulen, että tarvitsen vähän taustatukea, jos rupean selittämään tämän Kaupungin poliittisia kuvioita yhtään tarkemmin. Jos maltat, niin odotetaan, että läsnä on muitakin. Ellie ja Anatolia tulee tänne huomenna, että nekin saa tavata sinut. Puhutaan tästä sitten, okei?"

"Okei. Ei mitään kiirettä. Öö, oli minulla mielessä toinenkin juttu", Henri hieroo kämmeniä yhteen ja puhaltaa niihin pitkän puhalluksen, ennen kuin jatkaa. "Missä minä nukun ensi yönä? Missä te muut asutte?"

Nyt Fionnuala virnistää tutusti. "Daniel!" hän huudahtaa iloisesti, ei kenellekään ihmiselle, lähinnä tuulelle. "Tule! Saat nähdä sen tietokonevelhon samalla, kun laitetaan sinun asumisasiasi kuntoon. Tule vaan!"

He menevät takaisin betoniseinien väliin. Siellä on pimeämpää, mutta tuuli ei pääse sinne, joten Henrille tulee heti lämpimämpi olo. Ja lämpö nousee entisestään, kun hän saa syliinsä paksun tukun pehmoista koirankarvaa. Bolivia hyökkää toistamiseen hänen kimppuunsa, ja nyt hän tietää, ettei siitä ole mitään vaaraa. Hän hymähtää, istahtaa lattialle ja rapsuttaa hauvaa, jonka kostea kuono tutkii hänen kaulaansa. "Bolivia! Moi! Miten menee, kaveri?"

Lopulta Bolivia tulee heidän mukaansa Danielia katsomaan. Finna lupaa jo etäisyyden päästä, että pitää kyllä huolen, ettei haukku pääse pureskelemaan johtoja.

Danielin kammio on hämmentävä näky aivan Viemärilinnan perukoilla. Se on kahden tehokkaan LED-lampun ansiosta kirkkaammin valaistu kuin mikään muu kolkka siellä. Kammiossa on kolme yhteen liitettyä ja puolikaareen asetettua pöytää, selvästi hyväkuntoisempaa kuin ruokapöytä keittiönurkkauksessa. Näille pöydille on aseteltuna kaksi näyttöruutua ja yksi laadukkaan näköinen pöytämylly sekä reititin, jonka takaosasta nousevat antennit paksuina tuntosarvina. Muun tilan vievät vinot pinot mappeja, vihkoja ja irtopapereita, tosin yhden pinon kirsikkana komeilee tablettitietokone. Daniel itse istuu selvästikin ergonomisesti suunnitellulla työtuolilla toisen näytön ääressä, läppäkuulokkeet korvillaan ja selkä muuhun maailmaan päin.

Henri katselee pohjasakkalaista. Daniel on iso mies, siis, todella iso. Työtuolin selkänoja ei pysty likikään kätkemään hänen selkäänsä taakseen. Näppäimistöllä viuhtovat sormet ovat yhteydessä hyvin paksuihin käsivarsiin, jotka jäävät paljaiksi kauluspaidan käärittyjen hihojen alapuolelle. Danielin päätä koristaa pikimusta ananastukka ja sivusiilit, ja korvien päällä näkyvät silmälasien sangat.

Finna sujauttaa sormensa Bolivian kaulapannan alle. "Kiinni on, Daniel. Vaara ohi", nainen huikkaa. Daniel riisuu äkisti langattomat kuulokkeensa ja pyöräyttää tuolinsa ympäri. Henri säpsähtää sitä hiukan. Säpsähdyksen syy on äkkinäisessä liikkeessä, sillä tummaihoinen Daniel näyttää vaarattoman sympaattiselta. Vähän kuin tosielämän Samwell Tarlylta.

"Aa, hyvä homma", hakkerimies nyökkää terävästi Finnalle. Sitten hän siirtää silmänsä Henriin. "Ja hyvä homma, Henry. Tervetuloa remmiin."

"Kröhöm, Daniel. Nimi on Laat. Laat Dovahkiin", korjaa Finna nopeasti. Daniel kohottaa tälle vaaleita, lähes huomaamattomia kulmakarvojaan ja pyyhkäisee ohutta leukapartaa kookkaalla kämmenellä. Hän tietää, ajattelee Henri kauhuissaan.

"Anteeksi. Laat. Joka tapauksessa, hyvä, että selvisit perille safe and sound."

"Kröhöm. Tässä on Daniel. Daniel the Illusionist. Kuten kerroin, hän hoitelee meillä kaiken, mikä liittyy nettiin. Hän kertoo sinulle, missä vietät seuraavan yösi, ja niin monta tulevaakin yötä kuin haluat. Eikö totta, Daniel?"

Daniel ottaa isosta keraamisesta mukista kulauksen. Juoma on varmaan kahvia, tai energiajuomaa, tai ehkä limsaa. "Juu, ilman muuta", mies vahvistaa. "Tai, ei sinun seuraavaa tarjousta mikään pakko ole ottaa vastaan. Finna ei esimerkiksi ottanut, vaan halusi mieluummin muuttaa puumajaan asumaan."

Fionnuala nauraa hersyvällä soinnilla. Henriäkin alkaa hekotuttaa, vaikkei ymmärrä vitsiä. Daniel jatkaa: "Me ollaan tehty muutamia asumissopimuksia tässä lähellä asuvien kanssa. Lähinnä ollaan etsitty pariskuntia, joiden lapset on hiljattain muuttanut pois ja joiden koteihin on syntynyt yllättävää lisätilaa. Pohjasakan jäsenet on päässyt asumaan näiden ihmisten luo kohtuullista korvausta vastaan. Maksu menee meidän kautta. Meillä olisi tässä yksi perhe vapaana jonon kärjessä. Kelpaako?"

Vou! Henri on kiistämättä yllättynyt. Hän ei tiedä miksi, mutta oli tehnyt oletuksen, että pohjasakkalaiset asuvat Viemärilinnassa. Tai ainakin suurin osa heistä. Jokin osa Henristäkin oli jo valmistautunut ostamaan patjan ja makuupussin ja käpertymään johonkin nurkkaan yön kylmyyttä ja kauhuja vastaan.

"Jjooo", Henri venyttelee, "kuulostaa ihan hyvältä. Millainen se asunto on? Ja missä? Entä - entä hinta?"

"Pikku hetki", Daniel sanoo ja kääntyy taas näyttöruudun puoleen. Muutama klikkaus hiirellä, ja oikea tiedosto näyttää löytyvän. "Mm. Seitsemänkymmentäneljä neliötä, vuokrataan ullakkohuone. Lähellä, alle kymmenen minuutin kävelyn päässä. Asukkaina pariskunta eläkeiän kynnyksellä. Vuokra kolmesataaviisikymppiä kuussa. Usko minua, sitä halvemmalla on vaikea saada kunnon kämppää tästä kylästä."

Kyllähän se hyvältä kuulostaa. Ainoa asia, joka Henriä vain mietityttää on, että miten hänen päänsä kestäisi tuntemattomien ihmisten kodissa majailemista. Hän ei ole koskaan asunut muuten kuin vanhempiensa ja Millan ja myöhemmin pelkästään vanhempiensa kanssa. Opiskelija-asuntoa etsiessään rajasi välittömästi pois kaikki soluasunnot ja kimppakämpät. Vaikka mistä sitä tietää, ehkä se pariskunta on huippumukava. Pitäähän sitä ainakin kokeilla. Parhaassa tapauksessa talo on kuin Likusteritie nelosen kopio, jossa ei asukaan Dursleyt vaan Weasleyt.

"Otan sen", Henri napsauttaa itsevarmuutta tavoitellen ja hymyillen Danielille. "Se on hyvä. Milloin minun pitää maksaa?"

Daniel singahtaa kursorin kokoisella aluksellaan bittiavaruuteen, luultavasti järjestelemään Henrin asumisasioita. Bolivia urisee vaimeasti. Kysymykseen vastaa Finna: "Elokuu on kohta ohi. Tuskin joudut maksamaan ainakaan täyttä vuokraa tältä kuulta. Kun menet ensimmäistä kertaa uuteen kotiisi, niin kysy. Muuten ollaan sovittu, että joka kuun toiseksi viimeisenä päivänä vuokra siirretään Danielille, niin että se pystyy sitten laittamaan ne menemään seuraavan kuun ensimmäisenä päivänä eteenpäin. Älä huoli, Laat. Kyllä tämä tästä lähtee rullaamaan."

"Sanoo hän, jonka mielestä ihmisten pitäisi edelleen asua luolissa", Daniel mutisee puolihuolimattomasti. Finna pärisyttää kommentille huuliaan.

"Voisinko", Henri änkyttää, alkaa jo pahasti väsyä hellittämättömään sosiaaliseen kanssakäyntiin, "siis - koska voin viedä tavarani sinne? Voinko nukkua jo ensi yön siellä?"

"Rauhoitu", Daniel sanoo. "Selvitän sitä. Asuntosi omistajilla on kyllä sähköposti, mutta luulen, että minun pitää soittaa. Tule uudestaan puolen tunnin päästä. Kerron sitten."

"Hyvä idea. Paitsi että, Daniel, ruoka jäähtyy", Finna nikkaa silmää, kääntää Bolivian ympäri ja taluttaa koiran ulos kammiosta. Henri sanoo hiljaisen kiitoksen ja seuraa naista. Hetken päästä hän kuulee, kuinka Daniel nousee tuolistaan ja tulee puhisten perässä.

Henri kuluttaa luppoajan omissa oloissaan. Onneksi Finna ja Caudillo ja Johnny vaikuttavat ymmärtävän, että hänellä on edelleen aika paljon sulateltavaa. Ainakin Finna tietää nyt vähän, millainen on heidän ryhmänsä uusin jäsen: sosiaalisissa tilanteissa väsyvä, mieluummin itsenäinen puurtaja kuin muihin tukeutuva tiimipeluri. Henri menee matkalaukkunsa ja reppunsa luo, istuu oviaukosta jokusen metrin matkan sisälle tunkeutuvan valokulmion ulottumattomiin ja kaivaa hajamielisenä puhelimen kämmenelleen. Ei soittoja, ei tekstareita, ei uusia ilmoituksia. Facebook rullaa radallaan. Kello on jo pitkällä iltapäivän puolella, mutta Henrillä on sellainen olo kuin hotellista uloskirjautumisesta olisi paljon enemmänkin aikaa. Rankkaa touhua. Hän joutuu hengittelemään oikein syvään karkottaakseen keuhkojaan, sydäntään ja aivojaan kynsivän pelon ja ahdistuksen otuksen kimpustaan.

Kohta Henri alkaa kaivella reppuaan ihan vain saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Hän ei oikeasti etsi mitään, eikä myöskään löydä mitään. Hän sulkee repun, hieroo silmäluomiaan ja kasvojaan molemmin käsin.

Toisaalla betoniseinien katveessa Finna ja Johnny keskustelevat niin hiljaa, ettei Henri saa sanoista selvää. Caudillo istuu lähellä heitä, muttei osallistu juttutuokioon. Henrin katse jähmettyy Pohjasakan nimelliseen johtajaan muutamaksi sekunniksi. Hän on siis sokea, vai? Sitä oli vaikea uskoa. Hänhän kirjoitti selvää tekstiä siihen mappiin. Entä Johnny sitten? Henri katsoo miestä. Kehitysvammainen? Henristä kaveri on pelkästään huippupositiivinen. Jos tällä on joku vamma, niin sehän tekee tästä pikemminkin paremman kuin huonomman ihmisen. Ja Finna... No, Finnaa Henri ei halua sen enempää ajatella. Hän on aina ollut heikkona hippityylisiin tyttöihin. Vaan Finna on aivan liian suulas hänen makuunsa. Luultavasti pää räjähtäisi, ennemmin tai myöhemmin.

Yli puoli tuntia myöhemmin Finna kävelee Henrin luo. Viimeiset minuutit Henri on vain tuijotellut tyhjyyteen, joten hän kyllä huomasi naisen askelluksen ja osasi varautua kontaktiin hyvissä ajoin. Finna ilmoittaa, että Danielilla on asiaa. Henri nousee yhden uloshengityspuhalluksen aikana ylös. Hän kävelee Danielin kammioon, tekee sen yksin. Kukaan ei tee seuraa.

"Laat, jees!" Daniel ei vilkaisekaan taakseen, kun Henri astuu parin metrin päähän hänen työtuolistaan. "Öö, soitin herrasmiehelle, joka omistaa asunnon, johon olet muuttamassa asumaan. Hän oli kovasti ilahtunut kuullessaan, että olet tulossa. Voit kuulemma mennä viemään tavarasi sinne milloin vain haluat. Vaikka heti. Onnittelut!"

"Hienoa, kiitos!" helpotus ja jännitys repivät Henriä, toinen päästä ylöspäin, toinen jaloista maan sisuksiin. "Mikä on..."

"Sekunti vain", Daniel rullaa tuolillaan pöytäpuolikaaren oikealle kyljelle. Hän napsauttaa mustekynää, kirjoittaa jotain auki olevaan vihkoon ja repäisee sitten sivun irti. Hän ojentaa sivua Henrille. "Siinä pitäisi olla tärkeimmät tiedot. Asunnon osoite, asukkaiden nimet ja puhelinnumerot ja vuokratiedot."

Henri kiittää jälleen kerran. Daniel lyö kädet ruudullisten shortsien peittämiin reisiin, vaan ei hymyile ainakaan huomattavasti. Henri kääntyy poistuakseen. Ääni huikkaa hänen jälkeensä: "Muuten, tykkään nimestäsi!"

Henri pyörähtää täyden ympyrän ja virnistää, yrittää virnistää, meinaa hoippua päistikkaa kovaa seinälevyä päin. Kireästi myhäillen hän pääsee kuin pääseekin tietokonekammiosta ulos.

Kuinka kiireinen voikaan mies olla. Siinä asteikossa ei tainnut ylärajaa ollakaan. Elohopea kohosi ja kohosi ja kohosi, kunnes rikkoi koko mittarin ja myrkyllinen neste purskahti vapaaksi, saattamaan raavaimmankin uroon sairaalakuntoon. Pakko käydä vielä vessassa, pakko. Eden Elbus luuli tienneensä, mitä kiire tarkoittaa. Hän oli kuvitellut olleensa kiireinen opiskellessaan poliittista historiaa yliopistossa ja samalla työskennellessään kansainväliselle ihmisoikeusjärjestölle. Hän oli kuvitellut löytäneensä kiireen syvimmän olemuksen, kun hänen ja hänen avovaimonsa ensimmäinen lapsi syntyi, eikä hänellä ollut mahdollista pitää kokonaista päivääkään lomaa töistä. Ei. Se ei ollut ollut vielä mitään.

Todellinen kiire oli nyt. Perhe, harrastukset, uni, työ. Varsinkin työ. Kahdentoista tunnin päivät olivat tulleet normiksi, kahdeksantuntiset harvinaisiksi kuin lumiset talvetkin. Eden avasi miestenhuoneen oven ja sulki sen kunnolla perässään. Hän meni lavuaareille. Hetken aikaa hän katseli nääntyneitä kasvojaan roisketahrojen kirjomasta peilistä. Sitten hän avasi hanan, sääti sen valuttamaan kylmintä mahdollista vettä ja kasteli naamansa valuvaksi. Hän kuivasi itsensä muutamalla käsipyyhkeellä, niisti lopuksi. Hän katsoi peiliin uudestaan. Ehkä vähän parempi. Ainakaan enää ei hän näyttänyt siltä kuin olisi ollut humalassa, tai vahvemmissa aineissa.

"Kyllä se joskus loppuu. Ajattele Nickyä. Ajattele Violaa."

Eden puhalsi ilmaa keuhkoistaan posket pullollaan, jonka jälkeen työnsi vessan oven auki ja marssi päättäväisesti käytävään. Hän kääntyi muutamasta kulmasta, siristi silmiään seinille pultattujen lamppujen kirkasta valoa vastaan, ei aikonut antaa päänsärylle valtaa. Ei nyt. Hänen jalkansa löysivät oikeaan paikkaan ennemmin kuin hänen mielensä sitä edes tajusi. Huone oli jo täysi. Tai siis: kaksi, neljä, kuusi,... Kaikki muut olivat paikalla ennen häntä.

"Anteeksi, että minulla -"

"Ei se mitään. Ota paikkasi", puheenjohtaja Shankar, 2000-luvun betoniviidakon soturinainen, kehotti. Eden istui yhteen vapaana olevista kuudesta tuolista, jotka oli aseteltu tasaisin välein suorakulmaisen massiivipuupöydän ympärille. "Et ole tarkalleen ottaen edes myöhässä. Joka tapauksessa, olemme kaikki sitä iloisempia, mitä nopeammin tämä on ohi."

Kaupungintalon pääkokoushuoneessa koolla oli Kaupungin Hallitus kokonaisuudessaan. Heitä olisi pitänyt olla siellä kaksitoista, tai alun perin vieläkin enemmän, mutta poliittiset myllerrykset olivat toimineet nälkäisenä leikkurina ja yli puolittaneet Hallituksen koon. Ensiksi määrää oli pudotettu säästö- ja hallinnollisista syistä, ja sitten paikalta oli kaikonnut muutama omaan nahkaansa kiintynyt jänöjussi. Viime kesänä sattunut käänne Kaupungin valtasuhteissa oli ollut joillekin poliittisille johtajille liikaa. Heitä pelotti, he luovuttivat. Eden ajatteli usein näitä ihmisiä puoliksi vihoissaan, puoliksi vahingoniloissaan; heistä valtaosa edusti hänestä katsottuna kentän toista laitaa, ja pakeneminen oli saanut heidän imagonsa palamaan karrelle. Edenillä taas oli kohentunut niin vaikutusvalta, kansansuosio kuin palkkakin. Mediassa jo veikkailtiin, että hänestä tulisi vielä jonakin päivänä puheenjohtaja.

Silti ei Eden ollut siihenastisen uransa huipulla. Hän oli ollut parlamentissa, mutta pudonnut sieltä viime vaalien myötä. Hän ei kaivannut vähääkään takaisin. Tuntui huikean hyvältä olla vaikuttamassa asioihin synnyinkaupungin ytimessä, jossa juuri nyt tapahtui enemmän kuin missään muualla maassa. Eden ei ehkä koskaan palaisi parlamenttiin, mutta Hallituksen puheenjohtajan paikka kiinnosti kyllä. Kunhan Kathleen olisi mennyttä - hän iskisi kiinni.

"Aloitetaan siitä ylivoimaisesti tärkeimmästä puheenaiheesta", puheenjohtaja Shankar ilmoitti pöydän päästä ja nakkasi ponihännälle sidottua mustaa tukkaansa oikealta vasemmalle kuten suosikkimänööveriinsä kuului. "Toivon, että olette kaikki valmistelleet asiaa hyvin. Kaupunki tarvitsee kipeästi purevan toimintasuunnitelman anarkisteja vastaan."

Aah, anarkistit, nuo Hallituksen veroiset viholliset, ajatteli Eden, nappasi salkustaan käsiinsä muovikansion ja napsautti sen auki. Hän mietti hetken omia ideoitaan noiden rikollisten taltuttamiseksi. Hänellä oli yksi todellinen kuningasidea. Kunpa Kathleen antaisi hänen puhua ensin.

Vaan ei antanut. Puheenjohtaja eteni järjestyksessä, jakoi puheenvuoron ensimmäiseksi oikealla puolellaan istuvalle liikenne- ja infrastruktuuriasioista vastaavalle Yesenia Garzalle. Garza ehdotti pitkällisten alustusten päätteeksi anarkistijengien näännyttämistä resurssipakotteiden avulla. Hänen mukaansa he voisivat esimerkiksi katkaista sähköt Nyrkkiallianssin vaikutusalueilta Kaupungista ja evakuoida siviilit. Toinen Garzan ehdotuksista liittyi liikenneverkon osittaiseen alasajoon. Edeniä haukotutti. Aikamoista haaveunta, että tuollainen voisi toimia.

Muutkaan eivät onnistuneet vakuuttamaan Edeniä omilla ajatuksillaan, eikä Shankarinkaan ilme muuttunut yhtään vähemmän turhautuneeksi. Ympäristöasioista vastaava jäsen vaati kovaan ääneen neuvotteluyhteyden avaamista tärkeimpien anarkistijohtajien kanssa. Joopa joo. Luonnonvara-asioista vastaava jäsen taas loikkasi ensin tukemaan Garzaa, kunnes lopulta totesi, että kenties hetkellinen ankara voimankäyttö olisi paras ratkaisu. Ai nytkö tuota vasta ehdotettiin? Talousasioiden erikoisasiantuntija pamautti pöytään puuduttavan listan rakenteellisista muutoksista Kaupungin sisällä, jotka kuulemma jättäisivät rikolliset tyhjän päälle. Eden tuskin uskoi korviaan. Väität jotain noin isoa, muttet uskalla perustella väitettäsi. Hei, kuule, ei riitä, että kertoo keinot ja vakuuttelee, että kyllä ne toimivat. Tarvittaisiin mustaa valkoisella.

"Elbus. Sinun vuorosi."

No niin! Eden oli Hallituksessa se, jonka kontolle kuuluivat alun alkujaan Kaupungin ulkosuhteet. Hän neuvotteli naapurikaupunkien ja pääkaupungin kanssa, järjesteli kumppanuuksia ja yhteistyötä saralla kuin saralla. Viimekesäiset käänteet muokkasivat hänen vastuualueensa aivan toiseksi. Nyt häntä kutsuttiin vakaudesta vastaavaksi jäseneksi. Teinivuosien haave oli käynyt toteen.

"Minulla on todella hyvä idea", Eden aloitti ja nousi seisaalleen, pari avainpaperia kädessään. "Olen valmistellut sitä koko viikon. Olen varma, että emme voi kuunaan löytää sitä parempaa keinoa lyödä Kaupunkia terrorisoivat solut. Oletteko valmiita? Täältä se tulee."