Luku 4: Parhaat muistot sattuvat eniten

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Tässä Pohjasakan uutiskatsaus, hyvää keskipäivää, kuuntelijat, tai kuuntelija, jos siellä jossakin tämä kuuluu! Ai ei kuulu vai? No, ajattelin puhua silti, koska nyt on jotain todella tärkeää sanottavaa."

Hihitystä.

"Lopeta, Johnny! Nimittäin, hei, oikeasti, tämä on vakava paikka. Meidän rohkea kirjeenvaihtaja Kaupungin kaduilta raportoi, että kammoksuttu ja halveksuttu Kirkupartio on tehnyt jälleen kerran tuhotyön. Viime yönä murtauduttiin herttaisen vanhan pariskunnan asuntoon itäisellä keskusta-alueella ja ryöstettiin talo puhtaaksi. Mummoon ja pappaan ei kajottu, onneksi, mutta rahaa, elektroniikkaa ja arvokkaita astioita meni.

Pariskunnalla oli kyllä vakuutukset kunnossa, mutta, kuten me kaikki tiedetään, Kaupungin kirstusta ei tällä hetkellä irtoa rahaa mihinkään muuhun kuin sairaaloille ja niille tutkimuslaitoksille ja muille puljuille, jotka on sitoutunut taisteluun Nyrkkiallianssia ja muita anarkistiliigoja vastaan. Muori ja vaari saa rahansa, mutta jos jouluun mennessä, niin se on jo saavutus. Miksi tämä on tärkeä juttu? Johnny?"

"Koska me kaikki rakastetaan mummuja ja vaareja."

"Niin tehdään. Mutta on yksi toinenkin syy. Vähän jopa vielä tärkeämpi. Keksitkö?"

Hetken hiljaisuus. Sitten kuului vastaus, kolmannesta suusta.

"Crowahl julisti jo voittaneensa tämän sodan. Mitä ne siis enää sotii?"

"Daniel, hyvä Luoja, mikä kysymys! Siis, kuka hullu liikuttaa enää kuningatartaan, jos vastustajan kuningas on jo matissa? Kuka katkaisee käden mieheltä, samalla kun kättelee tätä? No? Johnny? Kyllä sinä osaat tämän pelin säännöt, vaikka tiedän, ettet ikinä suostuisi pelaamaan sitä itse."

"Äh... öh... no... sellainen, joka... ei osaa niitä sääntöjä?"

"Niin! Sellainen, joka ei viitsi lukea sääntöjä, vaan laatii ne mieluummin itse! Se on hyvä ominaisuus tietyissä tapauksissa. Aina ei ole hyvä tehdä kaikkea niin kuin sanotaan. Mutta ethän sinä nyt herranen aika voi mennä tällaisessa leikissä muuttelemaan sääntöjä, jossa panoksena on ihmishenkiä! Jos harrastaisin kiroamista, niin nyt pääsisi ruma sana! Hiivatti!"

"Tuo oli jo aika ruma sana."

"Niin oli, tiedetään. Nyt vaan on käsillä sellaiset ajat, että asioiden kaunistelu vaan pahentaa asiaa. Siis, kuunnelkaa, pohjasakkalaiset! Me tarvitaan vielä pari jäsentä lisää, niin voidaan alkaa oikeasti suunnitella, mitä tehdään Nyrkkiallianssin ja muiden oikein kunnon törkyturpien kanssa. Jos tunnette ihmisiä, jotka voisivat sopia meidän joukkueeseen, vinkatkaa. Ne jullit rikkoi aselevon. Näytetään me niille, että mihin ne meitä pommeillaan osui. Sydämeen! Viemärilinnaan!"

"Viemärilinnaan!"

"Viemärilinnaan!"

Nettiradiokanavalla alkoi pauhata Shaggyn Boombastic.

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Hilla asui yhdessä Jyväskylän kaupunkiseudun viihtyisimmistä keitaista, Mäki-Matissa. Paikka oli pullollaan kauniita puutaloja, mutta harmi kyllä Hilla ei asunut yhdessäkään niistä. Hänen kotinsa löytyi yhdestä matalasta kerrostalosta kivenheiton päässä keskustan ruutukaavalta mitattuna. Aivan kuin Henri olisi ollut siitä yhtään harmissaan. Hänen mielensä kelli pilvien päällä. Onni oli hänen. Niin oli kyllä jännitys ja ahdistuskin, mutta jostain kumman syystä ne eivät tällä kertaa häirinneet. Ne olivat häkellyttävän miellyttäviä tuntemuksia hiusjuurten ja kantapäiden välissä.

Hillan antama osoite löytyi oikeasta maailmasta. Sitä sanottiin geokoodin purkamiseksi. Hengästynyt Henri oikoi takkiaan suoremmaksi, pyyhkäisi hilsettä muutaman sentin mittaisista hiuksistaan ja naksautti muutamat nivelet. Sitten hän painoi ovikelloa. Kului sekunti, toinen, kolmas,... Syke päihitti sekunnit helposti. Sydän ehti lyödä kahdesti jokaista viisarin värähdystä kohden. Henri steppasi oven edessä. Tämä pitää lopettaa ennen kuin ovi aukeaa, ettei Hilla luule, että olen laskemaisillani alleni.

Ovi aukesi. Paljastuvat kasvot olivat tutut, pyöreät, varovaiset. Niihin puhkeava hymykin oli tuttu, vino ja varovainen. Henriä kouraisi rinnasta. Hilla oli laittanut huulipunaa! Ja ripsiväriä! Huulet olivat tummanpunaiset, silmät mustalla kehystetyt. Äkkiä Henri ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä.

"Moi!"

"Moih!" Henri oli kiitollinen, että Hilla pelasti hänet.

"Löysit perille."

"Joo. Ohjeet oli hyvät."

Hillan hymy leveni vähän. Henrikin oli tiedostamattaan hymyillyt jo monta sekuntia. "Mennäänkö saman tien?"

"Ai?" Henrin suupielet valahtivat. Hän tajusi ajatustensa olevan sievässä umpisolmussa. "Minnes - me mennään?"

Tyttö, jolla oli tuttuakin tutumpi lohikäärmekuvioinen huppari yllään, kohautti olkiaan. "En mä tiiä. Mennään nyt johonkin. Kävellään vaan ympäriinsä, vaikka. Mä voin vaikka näyttää, missä käyn yleensä lenkillä."

Aaa! Ai niin, se kävely! He olivat sopineet menevänsä kävelylle, jolloin heillä olisi aikaa jutella ja tutustua toisiinsa entistäkin paremmin. Siihen saakka he olivat tavanneet vain kerholla, puhuneet lähinnä fantasiasta ja vähän scifistä, ja vähän enemmän maailmaa vaivaavista epäkohdista. Henri ei toistaiseksi tiennyt Hillasta muuta kuin että tämä oli todellinen hardcore-fanityttö, jolla oli elämänarvot tismalleen kohdillaan. Hän ei esimerkiksi tiennyt, oliko Hillalla sisaruksia, niin kuin ei Hillakaan tiennyt, oliko Henrillä. Ensikohtaamisesta oli kuitenkin jo kulunut useampi viikko. Ei kai seurustelusuhdetta voinut viedä yhtään pidemmälle menemättä vihdoin ja viimein sille kuuluisalle henkilökohtaiselle vyöhykkeelle.

Niinpä he menivät. Ja he kävelivät. Ja he juttelivat. Kävellessä oli ihmeen vaikea jutella, Henristä tuntui koko ajan, ettei hän pystynyt tallustamaan suoraan. Lisäksi muiden ihmisten läsnäolo hermostutti. Hän olisi halunnut ottaa Hillaa kädestä kiinni, mutta se oli liian kaukana.

Silti hän oli onnellisempi kuin koskaan. Hänelle selvisi, että Hilla oli perheensä ainoa lapsi. Hän oli paljasjalkainen j-kyläläinen, alun perin tosin Jyväskylän maalaiskunnasta. Henrikin kertoi olevansa maalta, mikä taisi ilahduttaa Hillaa. Henriä taas ilahdutti kaikkein eniten se, ettei Hilla omien sanojensa mukaan ollut koskaan oikeasti seurustellut. Tyttö oli aina viihtynyt parhaiten kirjojensa ja elokuviensa kanssa. Hän kertoi vihaavansa tanssimista ja ylipäätään kaikenlaista bilettämistä, olleensa teininä maailman helpoin tytär ja rakastavansa vanhempiaan yli kaiken. Sen kuuleminen oli parasta. Henri kertoi Millasta, miten tämä oli maailman paras isosisko. Sitten hän meinasi kertoa suhteestaan vanhempiinsa, mutta lopettikin Millaan. Hän päätti, että kertoisi sitten myöhemmin. Hillan ei tarvitsisi vielä tietää kaikkia karuimpia tosiasioita poikaystävänsä mustasta menneisyydestä.

Kun he olivat takaisin Hillan kotiovella, he sanoivat hyvästit. Hilla kumartui kohti Henriä, ja sitten se vain jotenkin tapahtui. Ei sitä ollut suunniteltu ennalta. He suutelivat lyhyesti. Hilla hymyili lempeästi, sanoi: "Moikka!" ja sulki oven. Henri moikkasi vasta puulevyn läpi. Hänen huuliaan kihelmöi ja poltteli. Voi, miksi se loppui niin nopeasti? Miksei se olisi voinut jatkua pidempään, niin kuin esimerkiksi ikuisesti?

Kotimatkasta tuli todella pitkä, kun sisuskalut olivat pelkkää järjestäytymätöntä mössöä.

Henri painoi peukalollaan mustaa ovikellonappia sisään, iho kynnen alla vaihtoi väriä, ja päästi napin ulos, väri palautui normaaliksi. Ensin ei kuulunut mitään muuta kuin avuttoman sydämen pakahtuneet iskut. Pienen ikuisuuden päätteeksi kevyet askeleet tupsahtelivat näkymättömissä. Lukko rapsahti. Ovi narahti ujosti auetessaan. Hyvä, ettei Henri päästänyt samanlaista ääntä kun näki, kenen liikevoiman ansiosta eloton uksi liikkui.

"Moi!" sanoi Hilla ja hymyili, vinot hampaat näkyivät.

"Moi!" sanoi Henri ja hymyili hänkin, kouristuksenomaisesti.

Hilla kumartui eteenpäin. Henri teki samoin. Heidän huulensa osuivat yhteen silmänräpäyksen ajan, ilman ääntä. Hilla kutsui Henrin sisään ja kehotti jättämään takin ja kengät eteiseen. Henri totteli kuuliaisesti. Kun hän oli valmis, hän silmäili tyttöystäväänsä tarkemmin.

Yksiön eteisen ja ainoan huoneen kynnykselle tasapainottelemaan jääneellä Hillalla oli jälleen se sama lohikäärmehuppari yllään. Sen pikimusta kohokuviopeto irvisti niin, että kultaiset hampaat ja verenpunainen kieli pistivät ulos ammottavasta kidasta. Lepakkomaiset siivet levittäytyivät uljaina symmetrisesti halki rintakehän.

Hillan housut olivat collegekankaiset ja roikkuvat, mutta eivät sellaiset tylsän harmaat, jollaiset löytyvät melkein kaikkien vaatekaapista, vaan punertavanruskeat, oikein kivasti tytön tyyliin sopivat. Jalasta löytyivät myös valkoiset villasukat, ehkä mummon kutomat. Hillan hiukset olivat tuttuun tapaan auki ja hieman huolittelemattomat, mistä Henri vain ja ainoastaan piti. Yksi tämän parhaista ominaisuuksista. Ei ollut pinnallinen.

"Tuu vaan peremmälle."

Henri putosi välikaton läpi. Hän tuijotti Hillaa yhden sekunnin liian pitkään. Lihas leuassa nykäisi, ja hän tunsi kasvojensa verenkierron kiihtyvän. Pahin tapahtui, kun hän kaiken päälle naurahti kimeästi.

"Aijoo..."

Hillalla oli kerrassaan viihtyisä pikku kotipesä. Melkein neliön mallinen päähuone sisälsi ne perushuonekalut, sängyn, pikku sohvan, kirjoituspöydän ja keittonurkkauksen, jossa hella, jääkaappi, mikro, tiskiallas ja metri tai pari puutasoa. Neliskanttinen kattoplafondi oli keltainen. Ei telkkaria, mutta seinillä oli monia tauluja ja julisteita, enimmäkseen scifi- ja fantasiahenkisiä. Jopa seinäkellossa toistui asunnon vuokralaisen viehtymys myyttisiin lentäviin petoihin.

Vessaan taisi päästä eteisestä, Henri unohti tarkistaa.

Keittonurkkauksen tasolle oli asetettu kaksi lasia mustaa, kuplivaa nestettä. Kokista kai. Hilla nosti ne ja tarjosi toista Henrille. Henri otti kopin ja kiitti. Sitten Hilla istui simppeliin toimistotuoliin kirjoituspöydän ääressä viittoen samalla sohvan suuntaan. Henri ymmärsi vinkin, vaikka olisi halunnut, että tyttökin olisi istunut sohvalle.

Sohva oli tukeva, miellyttävä istua, vaikka tyynyt olivat aika kovia. Henri hörppäsi lasista, totesi olleensa oikeassa. Kokis ei ollut enää ihan kylmää, mutta vain täydellinen paukapää olisi valittanut. Hilla nosti toisen jalan tuolinsa istuinosalle ja köhäisi, ennen kuin puhui: "Mitä tykkäät?"

"Hyvää. Kokis on aina hyvää", Henri pullautti miettimättä, mihin Hilla mahtoi viitata.

"Niinpä. Tarkotin kyllä tätä kämppää."

"Aa! Mun mielestä tää on tosi kiva. Jos mä asuisin täällä, niin ihan varmasti viihtysin."

Henri Suihko teki sen taas. Taas, taas, hän onnistui puhumaan harkitsemattomasti. Hörpätessään lisää kokista hän ihmetteli otsanahka poimuilla, mikä hänestä oli oikein tulossa. Impulsiivinen. Hillako sen teki? Niin kai.

Seuraavat minuutit olivat hitaita. He kaksi puhuivat niin vähän, että ihmisäänten sijaan pienen tilan äänimaisemaa hallitsi seinäkellon koneiston tappavan tasainen tikutus. Kun jääkaappi varoittamatta alkoi hurista, Henri suorastaan pelästyi sitä. Kotona hän oli tottunut sellaiseen hiljaisuuteen, vaan toisen ihmisen paikalla ollessa siitä tuli väkisinkin kuumottavaa. Hänen piti tehdä jotain. Hän halusi tehdä jotain.

"Voisiksä... voitaisko me..."

"Niin?"

"Öö... mä aattelin..."

Hilla katsoi Henriä uteliaasti. Henriä oksetti vähän. Varmaan se johtui hurjastelevasta sydämestä ja pääkopasta pakenevasta verivirrasta.

"Haluuksä näyttää sun... missä sun kirjas on?" Vihdoin! No, oliko se oikeasti noin vaikeaa?

"Ai? Totta kai. Mä oon haaveillu omasta kirjahyllystä, mut en oo viä saanu hankittua. Ne on mulla täällä."

Hilla rullasi tuoliaan ja avasi kirjoituspöytänsä suurimman vetolaatikon. Henri nousi jaloilleen ja meni katsomaan. Vau. Näky oli maaginen. Tytön olan yli hän katseli hämmästyksissään kuutta pinoa opuksia, joista jokainen vuoron perään varasti katselijan huomion kiehtovalla kannellaan. Yhden pinon päällimmäisenä oli Harry Potter ja viisasten kivi, toisen taas Hobitti. Henri arvioi nopeasti, kuinka paljon kirjoja oli. Helposti yli viisikymmentä. Vautsi vau. Olisipa minullakin...

Niin lumoutunut kuin Henri olikin, häntä alkoi nopeasti kaduttaa, että oli antautunut. Nyt, Hillan sairaan upean kirjaston näkeminen ohjasi aivan huomaamattomasti heidän keskustelunsa henkisiin maailmoihin. Ja, ennen pitkää, varmaan se kävi jotenkin niin, että verrattiin Voldemortin ja Donald Trumpin luonteenlaatuja toisiinsa, jutustelu ajautui ihmiskunnan kestämättömien ongelmien pariin. Tilanne huoletti Henriä jopa siinä määrin, ettei hän osannut suhtautua oikein Hillan päähän, joka nojasi hänen olkapäähänsä.

Hiukset tuoksuivat makealta. Kasvojen iho huokui lämpöä. Kaikki oli täydellistä, jos ei kiinnittänyt huomiota huulten välistä pulppuavien sanojen muodostamaan joukkoon. Niistä asioista oli puhuttu jo moneen kertaan aiemmin. Eivätkö he pystyneet mihinkään muuhun? Oikeastaan, äh, jopa kokis... Sekin maistui ihan samalta kuin joka kerralla, kun he olivat juoneet sitä yhdessä.

Mutta Henri, kaikesta huolimatta, oli onnellinen. Hän oli onnellisempi kuin koskaan. Uuden alun saaminen epäonnistuneen loikan jälkeen oli pientä. Hillan vartalo tuntui uskomattomalta. Henri oli kuvitellut sen olevan jotain sellaista, muttei kyllä niin huikeaa. Läheskään. Ja kun kello tuli jo paljon ja vähän päälle, Henri tuumasi: "Jaahas, täytyy varmaan pikku hiljaa lähteä kotiin" ja siihen Hilla: "Joo. Toivottavasti nähään taas pian", johon Henri: "Kyllä varmaan." Ilta päättyi siihen samaan kuin oli alkanutkin, pikku suikkaukseen, huulten kosketukseen. Sitten ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä, laskeutua portaat, kompuroida ala-askelmilla. Avata ulko-ovi, tulla jonkun Hillan naapurin koiran haukkumaksi. Hau, itsellesi.

Ovi aukeaa kuitenkin uudelleen. Vastassa on ilmastoidun tilan viileys, joka tuntuu iholla, tuoksuu sieraimissa ja maistuu kielellä. Telkkari, muttei Hillaa. Iso sänky, muttei Hillaa. Ei kirjahyllyä, mutta... "Milla?"

Ilma liikkuu hotellihuoneessa niin voimallisesti, että ovi menee Henrin takana melkein itsestään kiinni. Rutalahden poika menee peremmälle, istuu sängyn laidalle ja katsoo kelloa kännykästä, kuten oli tehnyt taksimatkan kanssa kolmesti, ja kuten oli tehnyt ainakin kaksikymmentä kertaa siihen kaupunkiin saapumisen jälkeen. Hänellä on edelleen reilusti yli kaksi tuntia aikaa viedä avaimet respantädille ja sanoa hotellille moikat. Nälkä vaivaa häntä kuitenkin niin paljon, ettei hän viivyttele. Tavarat kasaan, isoimmat ja tärkeydeltään vähemmän kriittiset laukkuun ja pienemmät ja ajankohtaisemmat tilpehöörit reppuun. Kylpyhuonetta kannattaa vielä käyttää kerran hyväksi, pikainen tyhjennys ja vähän vettä naamalle, sitten viimeinen tarkistus päähuoneen puolella. Henri on valmis. Tavaroitaan perässään raahaten hän kolistelee alimpaan kerrokseen.

"Good morning!" vastaanotossa seisova nuorehko mies sanoo taas, niin kuin sanoi jo kaksi kertaa aiemminkin sen aamun aikana. Henri ei enää viitsi vastata sanallisesti, ainoastaan hymyilee ja nyökkää. Hän astuu tiskin vierelle, pystyttää matkalaukun ja laskee huoneensa avaimen hiotulle ja kiillotetulle, paljon tummia mineraaleja sisältävälle kivitasolle. "Thank you", venyttelee mies, ottaa avaimen ja pujottaa sen tauluun seinälle selkänsä taakse. "Täyttäisitkö vielä tämän lomakkeen."

Pohjasakka ei pyytänyt täyttämään mitään lomaketta edes saapuessa, Henri miettii, kun ottaa kynän käteensä ja antaa sen puolihuolimattomasti viuhtoa valkoisella, hieman lämpimällä paperiarkilla. Hän on itseään epäilemättä hyvin innoissaan uusimman viitekehyksensä meiningistä. Nipotus pois ja kiristävät krakat ja kaulukset roskikseen. Let's go with the flow. Henri ajattelee, että ehkä hänkin oppisi tulevien päivien aikana suunnittelemaan vähemmän ja heittäytymään enemmän. Caudillo on ainakin mukavan oloinen tyyppi. Ja se nainen, Finna, kuulemma puhuu niin paljon, että muut saavat suosiolla olla hiljaisia hissuttelijoita hänen ollessa läsnä. Ainoa haaste vain on: miten muistan, ettei nimeni ole enää Henri vaan Laat Dovahkiin?

Vastaanoton mies kiittää uudelleen. Hän arkistoi lomakkeen ja toivottaa hyvät päivänjatkot. Henri hyvästelee hänet lyhyesti ja kääntyy ulko-ovien puoleen. Hän pääsee ulos. Ulkona viileys on hivenen taittunut. Tuulee vähemmän, tai jotain. Hotellin edessä on pari taksia. Toiseen niistä on mies, nainen ja alle kouluikäinen tyttö nousemassa. Toinen, jäljempi, vaikuttaa vielä vapaalta. Henri marssii auton luo. Kuljettaja, tukeva mies, polttaa sähkötupakkaa takapuskuriin nojaillen.

"Hello! Excuse me -"

"Hop in!"

"Are you free?"

"Sure. Hop in", kuski toistaa, ottaa elektronisen pötkylän hampaidensa väliin ja avaa tottuneesti menopelinsä takaluukun. Henri aikoo tuoda laukkunsa itse kyytiin, mutta kun mies kolmannen kerran sanoo: "Hop in", painokkaammin, Henri antaa periksi. Hän menee etupenkille istumaan ja hieroskelemaan kynsinauhojaan.

Päivän toinen taksimatka Viemärilinnalle on ensimmäistä hiljaisempi. Henriä tällä kertaa palveleva kuljettajamies on jokseenkin juro, eikä lainkaan niin seurallinen kuin se aamuinen kaveri. Ja hyvä niin. Ei Henrillä olisikaan ollut mitään sanottavaa. Tai jos isomahaista miestä olisi kiinnostanut, miksi Henri on matkalla kaupungin laitamille sellaisine kantamuksineen, Henri olisi vastannut samalla valkoisella valheella kuin aamullakin. Onneksi siihenkään ei tarvinnut ryhtyä.

Henri huomaa jossain puolessa välissä matkaa, että he menevät eri reittiä kuin viimeksi. Hän huokaa. Laiha lohtu. Taksilla kulkeminen ei kaupungissa ole juurikaan halvempaa kuin Suomessa. Jos kurkkaa Henrin lompakkoon, saattaa huonommallakin matikkapäällä varustettu heppu tajuta, että hänen olisi aivan pakko mitä pikimmin löytää joku halvempi tapa liikkua. Bussi, varmaan, niin paljon kuin ajatus ahdistaakin. Tai ehkä täällä on metro. No, se olisi ehkä vieläkin pelottavampaa, sillä Henri ei koskaan ole mennyt maanalaisella. Mahtaakohan kaupungissa olla lainattavia kaupunkipyöriä? Pohjasakkalaiset luultavasti tietävät.

Taksi ehtii seistä pysähdyksissä kadun varressa monta sekuntia, ennen kuin Henri huomaa sen. Hän tupeloi kukkaronsa kanssa, pudottaa sen haaroihinsa, kunnes viimein löytää riittävän isolla numerolla varustetun setelin. Hän tippaa, aijai, taisi olla liian pieni summa. Ainakin kuski katsoo niin tuimasti perään. Mutta sitten taksi ajaa pois, ja paha olo tehdystä mokasta kaikkoaa. Siis, se kaikkoaa, kun kaikkoaa, ei missään nimessä vielä. Illalla se olisi poissa. Ehkä. Maha päästää murahduksen, ja sattuu. Nälkä se vaan on, nälkä.

Henri on nyt valtatien väärällä puolella, joten matka rakennustyömaalle ja sen keskellä kohoavan rakennuksen ulkokuoren suojiin on aiempaa kokemusta pidempi. Hän joutuu pujottelemaan suojatietä ylittävien kaupungin asukkien ja siellä vierailevien lomitse, vetämään matkalaukkua perässään ja puuskuttamaan kuuluvasti. Katse jos toinenkin on hänessä, mitä hän yrittää olla ajattelematta. Aikanaan hän pääsee paikkaan, josta ylitti sinisen suoja-aidan viimeksi. Nyt siellä puistomaisia teitä pitkin käyskentelemässä on ainakin tuplasti enemmän väkeä aamuun verrattuna. Voi huoh. Henri uskaltaa kävellä aidalle kolmannella yrittämällä. Silloinkin hän nojaa siihen, pyyhkii hikeä ja hengittää raskaasti, simuloiden väsyneen matkamiehen lepotaukoa. Katseet ovat tainneet kaikota. Tai sitten ei. Tuijottaako tuo koira minua? Ihan varmasti tuijottaa.

"Psst! Laat!"

Silmänräpäyksessä vatsalaukulta putoaa pohja. Hyvä ettei housuun tule lusikallista. Henri kumartuu, kyykistyy aivan kiinni aitaan, katselee hädissään ympärilleen. Kukaan ei kuitenkaan näytä tarkkailevan häntä, tai olevan edes tarpeeksi lähellä puhuakseen hänelle muuten kuin huutamalla.

"Laat! Tällä puolen!"

Ai aidan toisella puolen? Henri istuu hetkeksi maahan kosteana helmeilevälle nurmikolle, josta katsoo pohjoiseen, siellä näkyville teille ja poluille. Kun näkymä on tarpeeksi vapautunut muista ihmisyksilöistä, hän nousee tärisevin reisin ja polvin pystyyn. Hän kurkistaa yli aidan. Työmaalla kivi- ja betonimurskan keskellä istuu jalat ristissä nainen, joka virnistää yläviistoon. "Palasit. Hyvä. Nosta kamasi tänne, niin otan vastaan."

Henri tekee juuri niin, joskin hyvin varovaisesti. Hän ei kanna huolta maallisen omaisuutensa ehjänä pysymisestä, vaan oman maallisen kehonsa huomaamattomuudesta. Taaskaan kukaan ei ole huutanut: HEI! hänen selälleen tai muuta. Nainen värikkäissä, suurissa vaatteissa ottaa matkalaukun kantokahvasta otteen ja huikkaa: "Kiinni on!"

Reppu menee miten kuten Henrin selässä, kun hän kapuaa yli puuaidan ja tömähtää tällä kertaa jaloilleen pohjasakkalaisen rinnalle. Nainen hymähtää ja virnistää entistäkin leveämmin. Henri putsaa vaatteensa näkymättömästä pölystä, kunnes sanoo: "Oletko sinä Finna - jos saan kysyä?"

"Voi, olen kyllä", nainen vahvistaa nyökytellen päätään niin, että pitkät ruskeat, hienoisesti pronssin vivahteiset hiukset keinahtelevat. "Tai Fionnuala on oikea nimi. Jostain syystä kaikki tykkää enemmän Finnasta, haluaa lyhentää, kun tuntuu olevan niin kiire, että sadasosasekunninkin säästäminen kannattaa. Saat käyttää kumpaa nimeä haluat, tai sanoa vaikka 'Hulluksi kettutytöksi', jos siltä tuntuu, mutta itse en aio luopua Fionnualasta. Se muistuttaa minua aina siitä, mistä olen tulossa ja missä sydämeni koti on."

Caudillo taisi todella tietää, mistä puhui. Toinen olisi voinut vastata Henrin kysymykseen: kyllä, mutta ilmeisesti tälle naiselle se oli vain oiva tilaisuus kertoa oma elämäntarinansa uudelle tuttavuudelleen. Henri kiittää Finnaa avusta, jolloin tämä virnistää kolmatta, ellei peräti neljättä kertaa viimeisen minuutin sisään.

"Johtajanne itse asiassa ehdotti, että etsisin sinut", Henri kertoo, kun he lähtevät hitaasti kävelemään Viemärilinnan hämäryyden suuntaan. "Voisit esitellä Ihmiskunnan pohjasakkaa."

"Mieluusti!" innostuu Finna, jonka kirkkaanvihreän paidan hihat ulottuvat sormenpäiden alapuolelle ja helma reisien puoliväliin saakka. Se piilottaa alleen osan nilkkapituisesta, hohtavan keltaisesta kangashameesta. "Mutta Johnny toi aamulla sapuskaa, joka pitäisi tuhota ennen kuin se menee huonoksi. Caudillollakin oli kai jotain. Onko nälkä?"

"Noo, vähän." Oikeasti energianpuute suorastaan heikottaa Henriä. Silti hän aikoo syödä vähemmän kuin muut. Nämä ihmiset kuitenkin antavat vähästä omastaan. Eivät he varmaan mitään köyhiä ole, ainakaan sen köyhempiä kuin hänkään, mutta olisi röyhkeää tuppautua paikalle juuri ruoka-aikaan ja ahmia pöydässä itsensä ähkyksi.

Keskeneräisen kerrostalon varjoihin upottautuminen on miellyttävää ainakin kahdella tapaa: tulee viileämpi ja ahdistus vähenee. Kun olet varjoissa, sinua on vaikeampi nähdä. Kun sinua ei nähdä, voit kuvitella olevasi näkymätön, tai vierailulla toisesta ulottuvuudesta. Myös tuoksumaailma miellyttää. Henri jättää laukkunsa ja reppunsa oviaukon kupeeseen ja seuraa siitä eteenpäin vain nokkaansa.

Ihmiskunnan pohjasakalla on eräänlainen keittiökulmaus auringosta katsottuna vasemmalla, eli itäisellä seinustalla. Siellä on jykeväpuinen, kulunut puupöytä, päällekkäin pinottuja betoniharkkoja tuoleina, sen oloinen hella, että se on varmaan 90-luvulta, mikro ja laatikoissa ja koreissa sekalainen setti ruoanvalmistus- ja ruokailuvälineitä ja -astioita. Mies, ilmeisesti hän on tämä Johnny, seisoo hellan äärellä ja pitelee suurta, kastikkeesta kosteaa puulusikkaa. Yhden lieden päällä on paistokasari, jolla tirisee neljä kappaletta kunnon kokoisia pihvejä.

Pihvejä. Öö, vähän yllättävää, ajattelee Henri. Johnny vilauttaa hänelle hymyn, ei nyt ujon muttei ihan niin repäisevän kuin millaisia Finna harrastaa. "Juuri sopivaan aikaan", mies sanoo sympaattisesti ja pyöräyttää lusikalla lihankimpaleita pannulla. "Nämä on ihan kohta. Juureksilta laitoin jo lämmön pois."

"Kiitos", sanoo Henri. "Mistä nämä ruuat tulivat?"

"Minä löysin ne", Johnny vastaa hetimmiten. "Aamulla. Yksi parhaista saaliista vähään aikaan."

Niin Henri ymmärsi. Vaan ei kai pihvipakettia ja juureksia normaalisti kadulla hylättynä loju? Finna tulee ja selittää: "Alun perin me suunniteltiin, että kerätään ruokaa kauppojen roskalavoilta. Muuten hyvä idea, mutta niissä kaikissa on nykyään lukot, just sen takia, ettei meidän kaltaiset 'pummit' pääsisi niihin käsiksi. Kun kaaos sitten viime kesänä alkoi vallata kaupunkia ja niin sanottu tavallinen kansa ajautui ahtaalle, meidän Hallitus aloitti hankkeen: ne alkoi ostaa ylijäämäruokaa kaupoilta ja tuottajilta, ja myymään halvalla, joskus jopa jakamaan ihan ilmaiseksi. Tätä niiden on täytynyt tehdä tietty tosi varovaisesti, koska jos Nyrkkiallianssi, tai muut anarkistiryhmät, saa tietää, niin koko hommalle tulee nopeasti loppu."

"Okei..." Henrille tulee kudosnesteitä tirisevän lihan katselemisesta vähän outo olo. Hän syö kyllä lihaa, toki, jopa punaisen väristä, mutta jotenkin odotti pohjasakkalaisten kaikkien olevan vähintään kasvissyöjiä. Tavallaan hän olisi itsekin halunnut tulla kasvissyöjäksi, kaivannut vertaistukea ja neuvoja "mestareilta". Hän kysyy asiasta varovaisesti Finnalta.

"Me ajatellaan tämä homma niin", nainen aloittaa, on ilmeisen innoissaan saadessaan kertoa, "tai, no, okei, ainakin minä ajattelen sen niin - että - jätteiden syöminen on ekologisempaa kuin jätteiden teollinen prosessoiminen. Siis, jos kukaan ei söisi näitä pois heitettävien koriin laitettuja ruokia, ne käsiteltäisiin energiaa kuluttavissa prosesseissa. Siitä syystä ei ole oikein mielekästä sanoa, että olisi kestävämpää syödä pelkkää kasviperäistä ruokaa, kuin tasaisesti kaikenlaisia ruoka-aineita. Nämä kaikki on joka tapauksessa tuotettu jotain muuta kuin meitä varten. Jos meidän pikku ryhmää ei olisi, menisi resursseja hukkaan enemmän. Ainakin ihan vähän enemmän."

Henri näkee pointin. Hän näkee myös, että Finna tietää, mistä puhuu. Mahtaakohan hän olla opiskellut kestävää kehitystä? Pitää varmaan kysyä joskus.

Nyt ei ole kysymysten aika. Nyt syödään. Henri istuu yhden harkkopinon päälle ja saa eteensä keraamisen lautasen, haarukan, sahalaitaisen veitsen ja lasin, johon Johnny kaataa vettä giganttisesta kanisterista. Sitten lautanen täyttyy pihvistä ja mausteisista ja öljyisistä uunijuureksista. Finna tarjoaa paahtoleipää, mutta Henri kieltäytyy vedoten muutenkin ruhtinaalliseen annokseen. Hän muistaa yhä itselleen antamansa lupauksen.

Juuri, kun Henri on upottamassa veitsen ensi kertaa lihaan, ruoan tuoksu houkuttelee Caudillon keittiönurkkaukseen. Tai, ainakin Pohjasakan johtajalla on vielä Henriäkin parempi ajoitus. Johnny istuu harkolle Henrin viereen. Finna ottaa Caudillon käsivarresta kiinni, kun tämä ottaa paikan Henriä vastapäätä. Henri katsoo sitä uteliaana. Hän katsoo Caudilloa. Nurkkauksessa ei ole keinotekoista valoa, vaan kaikki tulee ikkuna-aukoista eteläiseltä seinältä. Luonnonvalossa Caudillon kasvot eivät näytä samalla tavalla hohtavan kuin sähkölampun kajossa. Ne ovat aivan normaalit. Paitsi silmät. Silmät ovat todella persoonalliset, siniharmaat, helmiäiset. "Mitä ruokaa sinä toit?"

"Aa. Jälkiruokaa", Pohjasakan johtaja virkkoo väsyneen oloisesti. "Onko tämä possua, Johnny? Ja mitä teit Bolivialle? Laitoitko siihen nukutusnuolen, kun en näe sitä?"

"On possua. Hyvin tiedetty, pomo", Johnny nauraa haarukka huulillaan. "Bolivia on narun päässä. Niin, Laat. Normaalisti Bolivia on aina siellä, missä syödään. Se on pentu mutta syö kuin mies."

Henri nyökkää. Hän maistaa lihaa, ehkä vähän sitkeää, mutta ei ikimaailmassa kehtaisi edes mainita siitä. Juurekset ovat mielettömän hyviä. "Bolivia", hän mutisee haukkausten välissä, "tykkään nimestä."

"Siitä piti tulla Bolivar", Finna myhäilee, "mutta sitten me tajuttiin, ettei se olekaan poika. No, Bolivia-valtio on joka tapauksessa saanut nimensä sen kuuluisimman Bolivarin mukaan, joten vahinko oli pieni."

Henri nyökkää jälleen. Hänen tekee mieli kysyä Caudillo-nimestä seuraavaksi, kun sillä voisi olla yhteys koiran eteläamerikkalaiseen nimeen, muttei viitsi. Sen sijaan hän kysyy, onko Bolivia Finnan.

"Se on minun!" julistaa Johnny. "Hankin sen melkein heti, kun Pohjasakka perustettiin. Siitä tuli meidän maskotti. Vaikka pomosta se on meidän johtaja. Vai mitä?"

Caudillo ei ensin sano mitään. Kuin ei tajuaisi, että puhe on hänestä. Hän juo ahnaan kulauksen vettä lasistaan, kunnes viimein kommentoi: "Se on totta. En ole Pohjasakan johtaja. Pohjasakalla ei ole johtajaa, paitsi jos joku täytyisi mainita, niin sitten meidän herttainen bordercollie."

Johnny tyrskähtää ruokaansa. Finna laskee aterimensa ja ristii sormet leukansa alle. "Juuri tuon takia Caudillo on meille ihan paras päällikkö. Ihan nimensä mukaisesti", hän huokaa.