Luku 3: Ihmiskunnan pohjasakka

=========================================================================

"Hyvää iltaa! Tänään puhumme toissapäivänä pidetystä tiedotustilaisuudesta, joka on puhuttanut koko Kaupunkia ja laajempaakin yhteisöä miltei ennennäkemättömällä tavalla. Tuntuu, ettei täällä voi mennä minnekään ilman, että kuulee jonkun mainitsevan sanoja, kuten 'anarkistit', 'Nyrkkiallianssi' ja 'Crowahl'. Mieleen helposti hiipii muistikuvia viime kesältä, kun juuri nyt tapetilla viihtyvä Nyrkkiallianssi teki ensimmäisen iskunsa tässä Kaupungissa. Tapahtuma oli aikanaan käännekohta, mutta onko sellainen myös tämä nyt tullut julistus?

Asiasta kanssani on keskustelemassa henkilö, jonka mielipidettä kansa on kuumeisesti janonnut. Tervetuloa Ykkösreportaasin vieraaksi Hallituksen puheenjohtaja Kathleen Shankar."

"Kiitos, ja hyvää iltaa!"

"Ensinnäkin, miksi vasta nyt? Miksi ette pitänyt jo eilen tai viimeistään tänään päivällä omaa tiedotustilaisuutta Crowahlin puheeseen liittyen?"

"Tulin tänne, koske te pyysitte. En oikeastaan näe hirveästi tarvetta pitää mitään lehdistötilaisuuksia tai ylväitä puheita kansalle. Aivan kuin naamani ei olisi ollut esillä jo aivan riittämiin viimeisen vuoden aikana. On selvää, että taistelu jatkuu. Tämä ei ole mielestäni mikään käännekohta."

"Niin. Voitko kertoa hieman, millaisia ajatuksia sinulla heräsi, kun kuulit Nyrkkiallianssin johtajan puheen?"

"Suoraan sanottuna, en ollut kovin yllättynyt. Tilanne Kaupungissa on päässyt kesän aikana menemään aika pahaksi. Crowahl varmaan katsoo, että koska he pystyvät pelottelemaan ja tekemään pahaa viattomille kansalaisille, he ovat jo voittaneet, emmekä me mahda heille enää mitään. Mutta he ovat väärässä. Me mahdamme. Meillä on mahdollisuus kukistaa kaikki rikolliset ryhmittymät ja palauttaa rauha Kaupunkiin. Niin kauan kuin pystymme vastustamaan kiusausta nostaa valkoinen lippu salkoon."

"Tyrmäätkö Hoover Crowahlin väitteen, että sota on ohi?"

"Ehdottomasti tyrmään. Se on kaikkea muuta kuin ohi. Se mömmöjä täyteen pumpattu egoisti kykkii vain Niittinsä huipulla, eikä pysy enää perillä siitä, mitä täällä katutasossa tapahtuu."

"Niinkö? Haluaisin seuraavaksi kuulla, millaisia käytännön toimia olette suunnitelleet Nyrkkiallianssin, ja muiden anarkistiryhmien taltuttamiseksi?"

"Lupaan virkani ja kunniani kautta, että tiedotamme käytännön asioista, kun jotain tiedotettavaa on. Mutta sanon tämän: ihmisten ei enää pitkään tarvitse pelätä oman tai läheistensä turvallisuuden puolesta. Tuleva isku suoraan rikollisuuden ytimeen on oleva raju. Jos he sen kestävät ja siitä toipuvat, niin sitten he eivät ole tältä planeetalta ja soitan heti Mulderin ja Scullyn hätiin."

Studiossa välkkyi yksi leveä ja toinen huoliteltu ja hillitty hymy. Keskustelu suuntautui seuraavaksi viime aikoina tapahtuneisiin väkivaltaisiin tekoihin ympäri kaupunkia, joita puheenjohtaja Shankar kommentoi asemansa mukaisella arvovallalla. Haastattelun tärkein anti oli kuitenkin tullut jo heti alkuvaiheessa esille.

"Soittaisivat nyt mieluummin ne panssarivaunut paikalle", huokaisi David Laughton.

=========================================================================

Henri astuu kynnyksen yli hämärästä valoon. Hän herää. Päätä jomottaa ohimoilta, vatsaa kourii, lihaksia särkee ja kurkkukin on kuin Kalaharin erämaa. Kaikesta huolimatta hän ei halua heittää peittoa yltään. Sen sijaan hän vilkaisee kelloa puhelimensa näytöltä ja voihkaisee.

20:49. Henri ehti nukkua yli neljä tuntia. Aivan kuin hän nyt saisi koko tulevana yönä unen päästä kiinni.

Henri pakottautuu siirtämään suojelevan, hyväntuoksuisen peitteen vartalonsa päältä, ja samalla ilmastoidun huoneen viileys levittää oman lakanansa sen tilalle. Henri ottaa lattialta käteensä repun ja kaivaa sen sisältä vesipullon. Tai siis aikoo kaivaa, kunnes muistaa sen olevan yhä matkalaukussa, jonne se oli nestepakkauksena pakko laittaa lentomatkaa varten. Ähkien Henri hankkii pullon sormiensa väliin ja ottaa kunnon kulauksen. Uuden, pidemmän ja nautintoa viestivän ähkäisyn säestämänä hän sulkee korkin ja jättää loput vedet yöpöydälle. Hän vilkaisee kelloa uudelleen, hyödytöntä, totta kai.

Ennen nukahtamistaan Henri selaili televisioon tallennettuja kanavia ja löysi lukuisten paikalliskielisten kanavien joukosta englanninkielisen uutiskanavan. Sitä hän tuijotteli vartin verran, odotti juttua lentoaseman hyökkäyksestä, jota ei koskaan tullut. Itse asiassa koko kaupungista ei ollut toimittajien mielestä mitään uutisoitavaa. Väritön naisääni sekä tekstiliuska ruudun alalaidassa kertasivat tietoja taloudesta, poliittisista käänteistä, maailmalla muhivista sodista ja muista katastrofeista, unohtamatta säätä ja urheilutietoja. Ei mitään niistä anarkisteista, ei mitään paikalliseen väkivaltaan viittaavaakaan. Mutta ne miehet väittivät, että sitä tapahtuu koko ajan, Henri mietti otsa rypyssä. Voiko olla, että siihen on jo turruttu, vähän kuin ilmastonmuutokseen?

Henri sulki television, jätti valmiustilaa osoittavan punaisen valon palamaan ja kääntyi kyljelleen. Hän otti puhelimensa ja avasi sillä Google Maps -karttasovelluksen. Hetken aikaa hän jaksoi liidellä kaupungin yllä ja etsiä paikkoja, jotka saattaisivat somasti sopia Favorite Color: Brown -radiokanavan ohjelähetyksen kuvaukseen. Henri tihrusti rakennusten ulkonäköä, yritti löytää jotakin hylkäämiseen viittaavaa, huonokuntoisia kattoja tai suorastaan romahtaneita rakenteita, muttei mielestään onnistunut yrityksessä. Ei ennen kuin unimaailman kutsukello pilvenhattaroita popsimaan soi ja oli pakko lopettaa.

Nyt Henri Suihko on vihainen itselleen. Hän nousee, käy vessassa ja palaa sängyn äärelle. Hän päättää pukeutua. Vaatteissa tuoksuu matkustuspäivän töryt. Hetkessä hän löytää itsensä eteisestä kuin olisi lähdössä ulos. Ei hän voi lähteä, katso nyt, on jo pimeä. Rikolliset putsaisivat hänestä kaiken, mikä on luiden ympärillä. Se kaikki ei ole paljon, mutta hänen elämänsä kannalta riittävää, ja välttämätöntä. Hän istuu jälleen tuoliin pöydän ääreen. Huoneessa hurisee ilmastointilaite, alhaalta kuuluu liikenteen melu jokseenkin vaimeana. Henri ei haluaisi vielä joutua syömään yhtään buranoistaan.

Nettiselain aukeaa LG:llä automaationa. Henri näppäilee hakukenttään sanat: "abandoned places" ja rajaa haun omien sijaintitietojensa perusteella. Hakukone antaa tuloksena listan nettisivuista, joiden sisältö on ällistyttävä. Näyttää siltä, että Henri on vierailulla kaupungissa, jossa on kymmeniä hylättyjä rakennuksia ja muita paikkoja. Hakuparametreihin parhaiten osuva sivusto listaa kymmenen hylättyä paikkaa kaupungista, tarkoituksena ilmeisesti toimia jonkinlaisena oppaana haamunmetsästäjille. Toinen sivusto on paikallislehden listaus viidestäkymmenestäyhdestä hylätyistä paikoista otetuista valokuvista. Molemmissa niistä on tukku kuvia sairaaloista ja muista laitoksista, tehtaista, varastoista ja sen sellaisista, jopa yhdestä edelleen ihan komean näköisestä hotellista, mutta jostain syystä Henrin mieltä kaivertaa. Mikään niistä ei tunnu sopivalta. Missään kuvassa ei ole esimerkiksi sitä metallipalkkia, josta ohjeissa kerrottiin.

Henri alkaa pohtia, jäikö häneltä ohjelähetyksestä jotain tärkeää ymmärtämättä? Tai ehtikö hän jo unohtaa jotain? Mielestään hän kirjoitti kaiken olennaisen ylös, mutta... Siis, hylätty paikka. Check. Paikan keskellä metallipalkki. Se kai tarkoittaa, että paikalla on oltava selkeä keskuskohta. Se ehkä rajaa pois kaikki rakennukset, mikä harmi kyllä sysää Henrin aika pitkälti aloituspisteeseen, sillä käytännössä kaikki kahden nettisivun listoilta löytyvät paikat ovat nimenomaan pytinkejä. Ehkä joku varastohalli, jossa on vain yksi huone, voisi toimia, mutta se metallipalkki. Kuvista yhdessäkään ei näy sellaista!

Laimeita kirosanoja toistellen Henri palaa Google Mapsiin. Hän toivoo ihmettä. Ei hänellä mitenkään ole aikaa käydä kaikissa mahdollisissa tai mahdottomissa hylätyissä tai kenties hylätyissä paikoissa niin isossa kaupungissa. Siihen menisi päiväkausia, ja hänellä on käytössään vain yksi. Hän toivoo ihmettä, liu'uttaa maisemaa älykännykän näytöllä. Ääh, ei tästä tule mitään! Hittojen hitto! Hemmetin hemmetin hemmetti! Juukelis puukelis!

Niin niin. Olen liian hermostuksissani löytääkseni edes sukkia jalastani, puhisee Henri itselleen jäädessään tuijottelemaan satelliitin kameran vangitsemaa kuvaa rakennustyömaasta. Silloin hänen sydämensä jättää lyönnin väliin. Hän nostaa selkänsä pystyyn ja katseensa seinään. Rytmihäiriö oli merkki. Vaan mistä? Hei, siinä ohjelähetyksessä oli sittenkin jotain, mitä Henri unohti. Hän kaivelee muistinsa lokeroita vimmatusti saadakseen kadonneesta tiedosta otteen ennen kuin se pääsisi lipsahtamaan liian syvälle. Ai niin. Henri vetäisee ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Rakentaminen. Ohjeessa sanottiin, että se paikka on hylätty sen jälkeen, kun yhteiskunta oli rakentanut sitä - mitä - kuukausien ajan, tai jotain. Paikka ei siis voi olla koskaan ollut valmis. Voisiko se olla rakennustyömaa? Ehkä asuinalue, joka oli jäänyt jostain syystä kesken?

Henri palaa Googleen ja käy aiemmin katsomansa listat uudestaan läpi. Niistä kummassakaan ei ole yhtään rakennustyömaata tai edes rakennusta, jonka kohdalla teksti kertoisi sen pykäämisen jääneen aikanaan kesken. No, se ja sama. Henri aistii joka tapauksessa olevansa jo lähellä. Mapsissa hän kirjoittaa "construction site" hakukenttään kartan ollessa keskitettynä sen kaupungin ytimeen. Vain yksi tulos. Mahalaukku tekee piruetin. Onko se se? Sekö se on?

Henri kirjoittaa paikan tiedot puhelimensa muistikirjaan ja sulkee sitten laitteen. Hän jää hetkeksi aikaa aivan aloilleen, hengittelemään ja ajattelemaan. Työskennellessään hän ei ollut tuntenut sitä, mutta hän on aivan kuumissaan. Aivan kuin hän ikinä saisi enää nukuttua.

Vaan kun Henri palaa sänkyyn peiton alle, huomaa hän taas kehossaan majailevan väsymyksen. Varmaan se johtuu aivotyöstä ja stressistä, tulevan odotuksesta ja jännityksestä. Kovin nopeasti ei Henri silti nukahda, mikä on vain normaalia. Hän myös herää muutaman kerran yön aikana, ja aamuyöllä jää odottamaan kello puoli kahdeksaksi asetettua herätystä.

Huonevaraukseen kuuluu aamupala, mutta sen Henri jättää toistaiseksi välistä aikaa säästääkseen. Sen sijaan, käytyään pikaisesti suihkussa ja pukeuduttua puhtaisiin vaatteisiin, hän kaivaa repustaan hieman sulaneen ja uudestaan jähmettyneen suklaapatukan, jota pureskellen poistuu huoneestaan. Sää ulkona on kautta universumien kehutun norjalaisen sääpalvelun mukaan melkoisen kalsea, jonka perusteella Henri tajusi pukea pitkäpunttiset farkut ja hupparin. Hän menee katutasoon tapojensa vastaisesti hissillä - jälleen aikaa säästääkseen.

Hotellin aulassa hän säätää LG:stä itselleen reittiohjeet eilisiltana bongaamalleen rakennustyömaalle. Matka on aivan, siis, AIVAN, liian pitkä käveltäväksi, eikä Henri ole tarpeeksi rohkea hyödyntääkseen julkisia linjakulkuneuvoja. Joten hän ottaa taksin, tällä kertaa ihan oikeasti, eikä vain mene jonoon muuten vaan norkoilemaan. Mukava tummaihoinen mieskuljettaja suuret mustat aurinkolasit otsallaan kehottaa hyppäämään kyytiin.

"Mitä pidät kaupungista?" kuski utelee, kun matkaa on takana minuutti pari. Henri köhii kurkkuaan suoremmaksi.

"Vaikuttaa toistaiseksi oikein mukavalta", Henri sanoo, "vaikka minun täytyy sanoa, että - olen kuullut, että - teillä on vähän ongelmia täällä. Rikollisuutta, väkivaltaa, sen sellaista."

Kuljettaja kääntyy risteyksestä pyörittäen rattia sulavin liikkein. "Et taida viipyä kovin pitkään."

"Kuinka niin?"

"Asut lentokenttähotellissa. Arvaanko oikein, että aiot pian jatkaa eteenpäin?"

"Ai? Öö... No, en oikeastaan. Joudun kyllä lähtemään hotellista myöhemmin tänään, mutta minulla on - tiedossa jo - uusi paikka."

"Tunnet siis jonkun täkäläisen?"

"No, joo..."

Keskustelu tyrehtyy siihen. Kuskimies näyttää Henristä vähän kärsimättömältä. Henri ottaa puhelimen ja katsoo, paljonko matkaa on vielä jäljellä. Taksi ei näytä ajavan suorinta reittiä, lypsää ehkä vähän ylimääräisiä numeroita taksamittariin. Henri pistää puhelimen pois ja keskittyy seuraavaksi maisemiin.

Aivan taipaleen lopulla kuljettaja yrittää käynnistää vielä yhtä sananvaihtoa: "Saanko kysyä, mikä saa sinut tähän osaan kaupunkia näin varhain?"

Henri ei vastaa heti. Hän päästelee suustaan "ööhejä" sen verran, ettei vaikuta siltä kuin välttelisi kysymystä tahallaan. Hän olisi mieluummin jättänyt kyllä vastaamatta, muttei nähnyt oikein mahdollisuutta tehdä niin.

"Se liittyy siihen, missä asun tulevina päivinä", hän vastaa viimein. Taksi kääntyy jo tielle, jolla hänen määränpäänsä sijaitsee. "Tapaan ystäväni. Sovimme tämän paikan, koska - no - kumpikaan meistä ei pidä hälinästä."

"Hyvä! En pidä minäkään", kuski tokaisee virneen kera ja laittaa vilkun oikealle. Hän pysäköi puoliksi jalkakäytävälle bussipysäkin kohdalla. Hän ilmoittaa hinnan, jonka Henri maksaa reilunpuoleisen tipin kera. Kuljettaja kiittää ja toivottaa onnea. Henri kiittää, nousee autosta ja paukauttaa oven kiinni kohteliaan hellästi. Kädenheilautus, ja keltainen auto on tiessään. Ja missä Henri Suihko sitten on? Maailman äärissä, herranen aika sentään!

Aamuisen kevyen mutta karvat pystyyn nostattavan tuulenvireen puhaltaessa Henri kääntyy hitaasti ympäri. Hän kävelee bussipysäkin kulmalle, vilkaisee ohi pyöräilevää vanhempaa naista, kunnes nostaa katseensa. Jalkakäytävän vierellä, hieman aikuista miestä matalamman sinisen puulevyaidan takana korkeuteen kohoaa kaksi rakennelmaa. Varmasti joku oli joskus aikonut, että niistä rakennelmista tulisi rakennuksia, taloja, mutta sitten oli tapahtunut jotakin ja projekti oli jäänyt aikomuksen asteelle. Työmaa oli hylätty niin, ettei siihen mennessä pystyyn nostettuja seiniä ollut kaadettu. Henri vilkuilee hetken ympärilleen, ennen kuin kävelee aivan aidan vierelle. Hän kurkistaa työmaalle. Rakennelmien välissä näkyy paljon asioita, puuta, lasivillaa, työkaluja vaan enimmäkseen soraa ja betonin kappaleita. Uskomaton näky. On vaikea löytää todisteita siitä, ettei taloja ole rakennettu enää kuukausiin ja ettei paikka parhaillaan odota aamuvuorolaisia töihin.

Henri nostaa hupparin hupun päähänsä tuulta vastaan. Sitten hän ryhtyy tähystelemään rakennustyömaata tarkemmin, muistellen samalla Pohjasakan salaperäistä ohjeradiolähetystä. Alueen keskellä pystyasentoinen metallipalkki... Henri katsoo, muttei näe mitään tolppaa tai vastaavaa, joka selväpiirteisesti osuisi ohjeiden kuvaukseen. Todennäköisesti - siis jos Henri nyt ylipäätään on oikeassa paikassa - palkki jää rakennelmista suurimman varjoon, eikä siksi näy. Asian varmistamiseksi on siis päästävä aidan toiselle puolelle.

Olisi aivan vaivatonta vain kavuta aidan yli siitä suoriltaan, eikä kukaan todennäköisesti huomaisi. Silti, Henri päättää ensin etsiä virallisempaa reittiä työmaalle. Hän maleksii muina miehinä kädet mahdollisimman syvällä hupparin taskuissa alueen pohjoispuolelle, jossa aita kuitenkin jatkuu aivan yhtä yhtenäisenä kuin valtatien puolellakin. Sama laulu kantautuu korviin lännessä, kun taas etelässä on selvästi työmaan pääportti. Henri ehtii myhäillä näylle mutta alkaa sitten epäröidä. Portilla voi olla turvakameroita, ehkä liiketunnistimia, hälyttimiä, tai jopa sähkövirta kulkemassa pitkin metalliosia valmiina antamaan mojovan tällin epäilyttäville hipelöijille. Mutta valtatien puoli on niin ahdistavan suojaton! Niin paljon ohi ajavia autoja!

Takaisin pohjoiseen siis! Se puoli vaikuttaa suhteellisen rauhalliselta täydessä lehdessä olevien puistopuiden katveessa, minkä lisäksi aidan ylitys näyttää etukäteen tarkasteltuna suoraviivaiselta. Silti Henri epäröi. Hän kävelee hetken tietä pitkin idän suuntaan, havaitsee hitaasti etenevän kaksikon valtatien risteyksessä, hidastaa ja pysähtyy. Hän katsoo kelloa LG:n näytöltä, raapii päätään ja kääntyy kannoillaan kulmiaan kurtistellen. Hän menee tulosuuntaan muutaman metrin, ja kun ketään ei näy tai kuulu, poikkeaa tieltä nurmikon puolelle. Vielä sittenkin hän kuluttaa paljon energiaa varmistaakseen, ettei kukaan katsele mistään ilmansuunnasta sen enempää kuin ilmastakaan käsin. Ei katsele, ei. Nyt siitä aidasta yli niin kuin olisi jo!

Henri saavuttaa hylättyä rakennustyömaata ympäröivän aidan ja huomaa puuskuttavansa kuin mikäkin kerran vuodessa lenkkeilevä sohvatyynynpäällinen. Hän kurkistaa aidan toiselle puolelle. Alastulo on hienolle soramaalle. Hän ottaa aidan yläreunasta kiinni, valmistautuu ponnistamaan. Viimeinen tarkistus olan yli, toisen olan yli, ja - jalat irtoavat maasta. Hetken aikaa Henri makaa vatsallaan aidan tasaisella mutta hilseilleellä huipulla, kunnes paino valahtaa pään puolelle ja hän alkaa taas lähestyä maata. Pienestä kiinni, ettei hän rysähdä hallitsemattomasti niskoilleen. Tajuaa hän sentään pitää puusta kiinni riittävän pitkään, että alavartalo ehtii ohittaa pään, ja jalat kopsahtavat soralle ensimmäisenä. Henri tukeutuu aitaan ja tupsahtaa sitten takapuolelleen sitä vasten istumaan.

Kukaan ei varmaan nähnyt, olen aika varma. Tai jos näki, niin ei joko tajunnut mistä on kyse tai ei välittänyt. Työmaan sisäpuolella keskeneräiset rakennukset ovat ikään kuin saaneet heti useita metrejä lisää korkeutta. Henri ei nouse ennen kuin on saanut laskettua lähemmän talon kerrokset. Seitsemän. Siitä piti ehkä tulla vieläkin korkeampi. Hämmästyttävää, miten paljon luonnonvaroja siihenkin oli tuhlattu, ja miten paljon sieltä pystyisi vielä eristämään resursseja hyötykäyttöön, jos vain joku viitsisi.

Henri unohtaa surullisen näköiset rakennukset ja katsoo niistä oikealle. Siellä jossakin on työmaan keskikohta. Ja siellä on myös - Henrin sydän jyskähtää melkein kipeästi - pylväs, joka hohtaa pilviverhon läpi tulevan auringon valossa vaaleanharmaana. Sekö se on? Onko se se? Onko se metallia? Henri ponkaisee pystyyn, puistelee housut käsillään ja kädet housuihin. Hän lähtee lähestymään pylvästä.

Lähempää katsottuna Henri voi vahvistaa sen itselleen: on se metallia. Palkki kohoaa pariin kolmeen metriin, se on särmiömäinen ja halkaisijaltaan kymmenkunta senttiä ja siinä on suunnilleen jääkiekon mentäviä reikiä rivissä tasaisin välimatkoin. Aivan vierestä näkee, että palkki on sisältä ontto ja näyttää kaikista suunnista katsottuna samalta, ajan ja käsittelyn aikaansaamia kulumia huomioimatta.

Lyö palkkiin viisi sydämenlyöntiä simuloivaa iskua. Työmaan sisälläkin voi aivan hyvin olla kameroita ja hälyttimiä, Henri ei voi olla ajattelematta. Toistaiseksi ainakaan mikään pilli ei ole alkanut ujeltaa, eikä kukaan ole huutanut: HEI! Henri katselee ympärilleen. Millä hän koputtaisi ne lyönnit? Missään ei näy tarkoitukseen sopivaa rautatankoa tai vastaavaa. Paikka on ilmiselvästi Ihmiskunnan pohjasakan tarkoittama, joten Henri vain haluaa, että ryhmäläiset tulevat hakemaan hänet pois täältä. Mieluummin heti.

Henri tarttuu lähimpään betoninkappaleeseen, joka on vähän liian suuri yhteen käteen eikä muutenkaan hyvän mallinen. Ei kai se nyt niin nuukaa ole. Maailman ääriin ehtinyt suomalaisnuorukainen heilauttaa oikean käden taakse ja kopsauttaa betonin teräkseen kahdesti. Palkista kuuluu kumea ääni, vähän kuin orkesterigongista mutta korkeampi. Henri heilauttaa uudelleen ja toistaa kolautusparin. Uusi heilautus, uudet kolautukset, uudet kumahdukset.

Henri valmistautuu tekemään saman vielä pari kertaa, mutta jokin saa hänet jähmettymään. Rahinaa, kahahtelua. Hänen ympärillään tapahtuu jotakin. Pitäisikö hänen jatkaa lyöntisarja loppuun? Ei, ei hän pysty enää. Hän pudottaa betoninpalan ja kääntää päätään vasemmalle juuri parahiksi, kun joku juoksee hänen luokseen. Henri hyppää vaistomaisesti sivuun, mutta niin tehdessään tulee vain auttaneeksi toista juoksijaa saamaan otteen hänen hupparistaan. Hän on ansassa. Tämä on sittenkin ansa! Olisi pitänyt tietää, olihan tämä liian hyvää...

"Se oli vaan kolme, mutta riittänee", toinen hyökkääjistä, nainen roikkuvissa, värikkäissä vaatteissa sanoo englanniksi. "Viedään hänet sisään, Johnny."

"Joo!" huikkaa toinen päällekävijä, villapaitaan ja merensinisiin kangashousuihin pukeutunut mies. Henri ei tiedä alkuunkaan, mitä sanoa heille tai mitä tehdä. No, hän on joka tapauksessa niin lamaantunut, että on helppoa tehdä päätös ja antaa kummallisen kaksikon ottaa hänestä kunnon ote ja ruveta työntämään edellään. He vievät häntä hylättyjen rakennusten suuntaan. Henri ei uskalla katsoa heitä. Hän ei uskalla katsoa muualle kuin maahan. Ettei kompuroi. Ettei häntä tarvitse raahata loppumatkaa.

Mies ja nainen jatkavat rakennukselle saakka, eivätkä pysähdy ennen kuin ovat päässeet ovettomasta aukosta sisään. Seinien välissä ontossa tilassa on pimeää ja viileää. Haisee pölylle ja sementille ja savulle, jossa on sähköinen sivuvivahde, kuin telkkari käryäisi. Lasittomista ikkuna-aukoista tulvivassa harmaassa valossa hiukkaset leijailevat tunkkaisen kauniina näkynä. Henri ei pysty nauttimaan näystä, niin paljon häntä kauhistuttaa ja tärisyttää. Eilen hän todisti väkivaltaista ryöstöä lentoasemalla. Nyt hänet ryöstettiin. Hänhän tuli siihen maahan ja siihen kaupunkiin vain päästäkseen eroon peloistaan. Peloistaan, joissa ei tarvitse olla huolissaan omasta hengestään. Nyt Henri pelkää henkensä puolesta.

Hyökkääjät päästävät hänestä irti. Sekunnin ajan Henri suunnittelee aloittavansa holtittoman pakojuoksun, koska kaksikolla hänen vierellään ei näytä olevan aseita. Vaan, huono ajatus sittenkin. Varmasti jollain siellä on aseita. Ei olisi mukavaa saada luotia selkäänsä ja pudota maahan, jäädä siihen maatumaan varjoihin, josta kukaan ei häntä löytäisi.

Mies ja nainen kävelevät syvemmälle pimeään tilaan. Heidän hämäryyttä vasten liikehtivien varsien takana näkyy liikettä. Joku tulee heitä vastaan. Tai jokin. Nainen hihkaisee: "Hehei! Bolivia! Oltiinko kauan pois? Noo?"

Henri katselee ilmestystä niin hämmennyksissään, että unohtaa hetkeksi pelätä. Vapina ja huimauskin hitaasti hälvenevät. Jokin eläimen kaltainen loikkaa ensin naista ja sitten miestä vasten ja päästää suustaan erikoisen ulvahduksen. Mies nauraa: "Hee! Hehhee! Lopeta! Boli...via!"

Sitten tapahtuu se, jota Henri ei olisi halunnut tapahtuvan. Eläin ohittaa miehen ja ohittaa naisen, se tulee kohti Henriä. Henri ottaa pari hätäistä askelta taaksepäin, kun eläin, ilmeisesti koira, hyökkää häntä päin. Se ojentelee etutassujaan kuin nälkäinen mustekala lonkeroitaan, yrittää käydä kiinni Henrin kaulaan. Henri horjahtaa, on vähällä mennä nurin.

"Hei! Boli! Bolivia!"

Henri kohottaa kätensä mustavalkoturkkista koiraa vastaan niin, ettei se pääse lääppimään häntä likaisilla tassuillaan. Se ei ole mikään Julle, ei! Vai onko? Sen kidassa kiiltelevät hampaat eivät kuitenkaan ole vielä uponneet hänen lihaansa.

Nainen tulee ja ottaa koirasta otteen. Henri pakittaa vähän lisää, hengittää raskaasti. Syke huitelee Burj Khalifan kattoterassilla. Nainen katsoo häntä ja sanoo suu mutrussa: "Sori. Bolivia innostuu aina vieraista ihan liikaa. Omista ja vieraista. Se on vasta pentu, ei se tosiaankaan tarkoita mitään pahaa."

Sori? Henri pyyhkii kohtia ihostaan ja hupparistaan, jotka olivat kontaktissa koiran kanssa. Keskellä hupparin rintamusta on kaksi likaraitaa. Sori? Sanoisiko rikollisjengin jäsen tosiaan niin tyypille, jonka on juuri kumppaninsa kanssa kaapannut?

"Ei - se mitään."

Henrin puhe ei meinaa kulkea, ei edes hengitys. Hän tarkastelee koiraa, jonka korvantaustoja ja kaulaa nainen parhaillaan rapsuttaa. Hän ei tunne koiria niin hyvin, että osaisi sanoa, mitä rotua se on. Aika iso se on jo pentuna, ainakin. Henri yrittää irrottaa likaa hupparista, mutta se vain lähtee leviämään.

"Tule peremmälle", mies huikkaa taustalta hämärästä, hänen kasvonsa eivät näy. "Me ollaan odotettu sinua. Me tiedetään sinusta kaikki. Caudillon pitää nähdä sinut myös."

Siis... onko tämä nyt Ihmiskunnan pohjasakka vai ei? Henri haluaisi lähteä liikkumaan eteenpäin, mutta jalkojen lihakset eivät toimi. Ne taitavat tarvita toimiakseen vastauksen tai pari. Vahvistuksen siitä, että nämä ihmiset todella ovat niiden isännän ystäviä.

"Tiedättekö - kuka minä olen?" Henri tiedustelee niin hiljaisella ja heikolla äänellä, ettei usko sen kuuluvan edes lähimpänä koiraa hellivän naisen korviin. Hän valmistautuu toistamaan kysymyksensä, kun nainen puhkeaa puhumaan: "Henri Suihko. Suomesta. Kaksikymmentäkaksi. Ihmiskunnan pohjasakan seitsemäs jäsen."

Okei. Henrillä ei ole aavistustakaan, miten nuo ihmiset voisivat tietää noin paljon hänestä, ellei se sähköposti olisi mennyt juuri heille. Jalkojen lukko aukeaa, ja Henri pääsee etenemään syvemmälle keskeneräisen talon alimpaan kerrokseen. Hän tulee naisen ja koiran kohdalle. Nainen hymyilee suu ystävällisessä kaaressa. Henri ohittaa naisen, menee miehen suuntaan. Kun hän on tästä noin kolmen metrin päässä, mies sanoo: "Sinulla on oikea suunta. Jatka niin pitkälle kuin pääset. Siellä on Caudillo."

Henri nyökkää kiitokseksi. Hän katsoo miestä vähän liian kauan, tämän hämärässä huonosti näkyviä silmiä ja piirteitä. Näkikö hän väärin vai... Äh, ei ketään pidä tuomita ulkonäön puolesta. Henri tietää sen, muistaa sen aina, kun katsoo itseään peilistä. Hän ohittaa miehenkin ja keskittää katseensa varjojen taakse. Sinne niin pitkälle kuin pääsee.

Siellä on ihmisen muotoinen hahmo sähkövalon keilassa. Hahmo taitaa istua, maassa ei tuolissa. Kasvot eivät ole Henrin tulosuuntaan vaan melkein päinvastoin, sopivasti, jos haluaa silmäillä oikealla häämöttäviä tiloja. Henri menee henkilön luokse kunnioittavan hitaasti. Hän kumartuu tätä kohti, ei voi sanoa tämän ylle, koska on liian kaukana.

"Haluaisin ilmoittautua Ihmiskunnan pohjasakkaan."

Henkilön pää kääntyy sivaltaen. Henri säpsähtää sitä. Hän tuijottaa henkilön, miehen, tämän Caudillon vai mikä se nyt oli, kasvoja. Aivan lähellä kelmeää valonlähdettä ne ovat todella hurjan näköiset. Silmät näyttävät aivan helmiltä, ja iho valkealta kuin lumi. Pelko sujahtaa jälleen kiusaamaan Henrin sisuksia, vaan sitten jää murtuu. Mies alkaa hymyillä, vielä lököasuista naistakin leveämmin. Niin, että kaikki hampaat näkyvät.

"Onneksi olkoon", mies henkäisee toivotuksen ja kohottaa avokämmenen pystyyn. "Tuohon tassuun."

Ai pitäisikö minun heittää ylävitoset? Henri nostaa oman kätensä samaan asentoon. He läpsäyttävät kämmenet yhteen kömpelön nolosti. Mies ei silti lopeta hymyilemistä, joten Henrikään ei näe mitään syytä alkaa nyt ujostella.

"Minä olen Caudillo", mies jatkaa kääntäessään rintamasuuntansa kokonaan Henrin puoleen. "Sinut ottivat vastaan Johnny ja Finna. Ja Bolivia, totta kai. Ehdimme hoitaa esittelyjä lisää myöhemmin. Nyt, haluaisin kuitenkin kuulla sinun nimesi. Ei, älä sano sitä vielä. Odota hetki."

Mies siirtelee käsiään betonilattialla oikealla puolellaan. Kohta hän naksauttaa kieltään ja vaihtaa vasemmalle puolelle. Hän löytää jonkinlaisen kansion. Ei, kun se onkin mappi. Hän avaa sen, selailee hetken sivuja, kunnes vaikuttaa löytävän mieleisensä sivun. Sitten hän tunkee kätensä housujensa taskuun ja vetää esiin pitkulaisen esineen. Sitä hän painaa peukalolla toisesta päästä niin, että kuuluu naksahdus. Se on kynä.

"No niin", Caudillo tokaisee. "Mikä sinun nimesi on?"

Henri köhäisee. "Henri Suihko."

Henri odottaa, että Pohjasakan johtaja kirjoittaisi hänen nimensä ylös mappiin kiinnitetylle paperille. Niin tämä ei kuitenkaan tee, vaan palauttaa katseensa Henriin. Vangitsevan katseen. Huvittuneen.

"Niin, niin", Caudillo myhäilee, "totta kai. Tarkoitin kyllä, että mikä sinun oikea nimesi on?"

"Pitääkö minun sanoa myös toinen nimi?"

"Ei, se on ihan hyvä. Kunhan sanot vain oikean nimesi."

"Henri Suihko on minun oikea -"

"Muista, etten tunne sinua. Muista, etten tiedä nimeäsi ennalta. Voit sanoa ihan minkä nimen tahansa, ja minä kirjoitan sen tähän ja sitten me kaikki täällä puhutellaan sinua sillä nimellä."

Henri rypistelee kulmiaan. Hän ei tajua. Miksei tuo mies suostu ottamaan hänen nimeään vastaan niin kuin se tyttö respassa, tai niin kuin terveysaseman vastaanottotäti? Turhautumisen aalto alkaa kohota.

"No..."

"Anna tulla vaan. Päästä se ulos."

"Kerroin kyllä nimeni jo siinä sähköpostissa, niin ajattelin, että -"

"En ole nähnyt sitä. En ole oikein kovin hyvä tietokoneiden kanssa, en edes hirveästi pidä niistä. Se oli Daniel, jonka kanssa viestittelit. Mutta nyt, se nimi."

"No, okei. Minun nimeni on - Laat Dovahkiin."

Caudillo-mies naurahtaa sympaattisesti. Se kuluttaa pois vain pienen osan Henrin häpeilystä. Hän toivoo todella, ettei mies harrasta fantasiapelien pelaamista.

Pohjasakan johtaja kirjoittaa ja puhuu samalla, ei katso paperiin vaan edelleen ryhmänsä uusimpaan jäseneen: "Hauska tavata, Laat. Onhan Laat etunimi? On? Jes. Kun nimesi on nyt - tai siis än yy tee nyt - paperissa, olet virallisesti Ihmiskunnan pohjasakan seitsemäs jäsen. Onneksi olkoon uudelleen!"

"K-kiitos", Henriltä meinaa loppua happi. Hetki saa niin monet erilaiset tunteet tulvimaan hänen sisuksissaan. Ilo, helpotus, ahdistus, huoli, jännitys. Tulevan odotus. Varsinkin se viimeinen.

"Nyt", tokaisee Caudillo ja paukauttaa mapin säppiin, "kun olet kirjoissa ja kansissa, sinun on syytä tietää vähän lisää meistä. En ole kuitenkaan mikään puhuja. Finna sen sijaan on, ja hän on ollut jo yli vuoden, joten hän tietää. Tietää. Haluatko etsiä hänet ja sanoa, että minä pyysin häneltä pientä esitelmää? Muista sanoa pientä, koska muuten sieltä tulee isoa, ja ehdit nääntyä nälkään, ennen kuin juttu on lopussa."

"Ööh... kuulostaa kivalta, mutta... aika alkaa loppua."

"Mikä aika?"

"Minun pitää kirjautua ulos hotellistani."

"Ahaa, ilman muuta. Tuletko sitten heti tänne takaisin? Ajateltiin syödä lounasta jo aika pian, kun koko porukka on herännyt tänään aikaisin sinun saapumistasi varten."

"Joo. Lupaan tulla."

"Super, Laat! Nähdään!"

"Nähdään!"

Henri kävelee hoippuen betoniseinien luomasta viileydestä harmaaseen kirkkauteen, yllättävään lämpöön. Hänellä on hikikalvo otsallaan jo valmiiksi. Suoranaiseksi puroksi se äityy hyvissä ajoin ennen taksin löytämistä.