Luku 21: Kaiken pitää aina muuttua

=========================================================================

Hän tiesi olevansa täydellisen väärässä paikassa. Eikä siinä vielä kaikki: myös aika oli väärä. Jos olisi ollut kohtuullisen tavanomainen uutispäivä, koko toimitus olisi kärsivällisesti odottanut iltaan. Illalla kameran eteen olisi asettunut itsevarma nainen, jota kansa palvoi ja joka oli lähes kirjaimellisesti syntynyt sille sijalle, mikrofoni kädessä ja tumma katse linssiin kohdistettuna.

Mies venytteli kaula- ja niskalihaksiaan ja pyöritti käsiään pari kertaa ympäri niin, että nivelet rusahtelivat pahaenteisesti. Yksi kameraryhmän miehistä tuli ojentamaan hänelle erikoisvarustellun TV-mikin. Hän kiitti karhealla äänellä ja yski perään kyynärtaipeeseensa.

Luvunlasku suoran lähetyksen alkuun käynnistyi. Miksaajanainen lausui numerot niin hiljaa, että mies tuskin kuuli ne korvissaan jyskyttävän pulssin yli. Ilmaan kohoavat sormet hän sentään osasi laskea. Nyt on myöhäistä perääntyä, hän ajatteli purressaan alahuultaan. Kyllä minä tästä selviän. Tämä on käsikirjoitettu valmiiksi. Olen turvallisessa studiossa työkavereideni seurassa, ja minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin...

Miksaajan käsi puristui nyrkkiin. Kameran huipulle syttyi punainen valo. Valospotit kohdistuivat uudelleen. Tuli aika. Mies puristi huulilleen taatusti läpinäkyvän teeskennellyn hymyn.

"Hyvää huomenta kaikille!" hän aloitti. "Tämä on Uutisreportaasin erikoislähetys ja minä olen ohjaaja Drew Calderas. Aluksi joudun pahoittelemaan, että lähetyksemme tulee tähän aikaan, enkä minä ole teidän kaikkien niin suuresti rakastama Rae Norring. En nyt ala sen enempää avaamaan toimittaja Norringin poissaolon syitä, sillä ne ovat henkilökohtaiset ja kuuluvat vain ja ainoastaan Norringille. Hän kertoo niistä itse, jos niin haluaa."

Tämähän menee aika hyvin, ihmetteli Drew omaa luontevuuttaan. Hän innostui hieman improvisoimaan prompteritekstin vierestä.

"Sen sijaan lähetyksen ajankohdan syyt minun on avattava nyt ja paikalla. Yön mittaan Kaupungista, jossa on käyty asemasotaa enemmän tai vähemmän jo reilusti toista vuotta, on tihkunut järisyttäviä uutisia. Paikalliset toimittajat ja tavalliset kansalaiset ovat raportoineet seuraavaa: ensinnäkin, ilman erillistä ilmoitusta, maamme armeijan panssarivaunu on hyökännyt Nyrkkiallianssin päämajaa Niittiä vastaan. Laukauksia on ammuttu useita kovilla ammuksilla. Viimeisimpien tietojen mukaan Niitti ei kuitenkaan ole romahtanut, mikä on hyvä uutinen, sillä sen kaatuminen olisi vienyt mukanaan muitakin rakennuksia. Tästä huolimatta ilman ihmisuhreja ei valitettavasti ole selvitty. Viranomaislähteiden mukaisesti kaksi henkilöä on löydetty kuolleena ja kymmenen loukkaantuneena. Sitä, mihin nämä henkilöt ovat kuolleet tai mikä heidän vammansa on aiheuttanut, on turhaa spekuloida, sillä tutkinta on vasta alkamaisillaan. Tuloksia saataneen odottaa kuukausia."

Drew nielaisi. Hänellä oli melkein liiankin hyvä olo. Häntä hymyilytti, herranen aika. Älä nyt vain ala virnuilla, jätkä.

"Loukkaantuneiden joukossa on kaksi henkilöä, jotka varmasti melkein kaikki teistä on oppinut tuntemaan viimeisen vuoden, tai vähintäänkin viimeisen kuukauden, aikana. Varsin lieviä vammoja sai Nyrkkiallianssin johtaja Hoover Crowahl. Varmuuden vuoksi hänet kuljetettiin sairaalaan armeijan autolla ambulanssin sijaan. Vakavammin on loukkaantunut viime vuoden Miss Universum Francesca Leoni, jota Allianssi piti vankinaan elokuun puolivälistä lähtien. Hänen tilastaan saataneen lisätietoa myöhemmin tänään."

"Tilanne on nyt tämä: Hallitus armeijan suurella avustuksella on voittanut sodan maamme merkittävintä anarkistijärjestöä vastaan. Rauha on laskeutunut Kaupunkiin ainakin toistaiseksi. Viime yön pitkäkestoisempia vaikutuksia joudutaan tietysti vielä odottamaan, mutta voimme toivoa, että sen ansiosta tulevaisuus on ihmisille turvallisempi ja onnellisempi."

Olohuoneessa pyjamapaidassaan ilman housuja istuva David Laughton piteli kaukosäädintä kuin miekkailija teräasettaan. Hän oli säätänyt television äänenvoimakkuutta vähä vähältä suuremmaksi, muttei loppujen lopuksi ollut pettynyt siihen, millaisella volyymilla puhe kaiuttimista sinkoutui vaan siihen, mistä tuo Uutisreportaasin vakiojuontajan korvannut hyypiö höpötteli.

"Olisi nyt vain kertonut Raesta", David murahti. "Anteeksi, mutta minä en ihan hirveästi jaksa murehtia jonkun missityttösen terveydentilasta. Tuleehan noita uusia kisoja ja uusia neitokaisia lelukruunut päässään. Raeta ei sen sijaan voi korvata. Ei kukaan."

"No mutta onhan se nyt sentään hyvä, että tämä jengi lakkaa kiusaamasta viattomia ihmisiä", puuskahti Priscilla Laughton miehensä vierestä. "Mitään hirveän vakavaa ei ehtinyt tapahtua. Vain kaksi kuollutta, kun olisi voinut olla satoja, jopa enemmänkin. Eikä meidän tarvitse Ericin juoksenteluistakaan olla enää ihan niin huolissaan."

Hetken aikaa vain televisio piti ääntä. Sitten David sanoi: "Se poika kyllä pääsi vähän säikäyttämään."

"Niin pääsi, totta vie. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Onneksi."

"Ai mitä? Loppu hyvin tulee vasta sitten, kun Rae on takaisin ruudussa", David paasasi ja sai sillä vaimonsa pyörittelemään päätään ja huokailemaan "toivoton tapaus" -sävyyn.

=========================================================================

"Hyvä, että sait viestini. Ja todella mukavaa, että vastasit siihen näin."

Aamu oli epätodellisen tavallinen. Aurinko ei tosin noussut, mutta se ei tässä maailmankolkassa ollut mikään ihme. Valon määräkään ei suuremmin kohonnut nollan yläpuolelle, mitä selittivät hyvin tummat ja raskaina roikkuvat pilvet, jotka olivat täyttäneet taivaan Kaupungin yllä. Ilmassa tuskin olisi voinut olla enemmän kosteutta ilman, että varsinaisesti satoi. Kadulla kävellessä sitä havahtui vähän väliä ensimmäisiin pisaroihin kasvoillaan. Sade alkoi puolenkymmentä kertaa noin vartin kävelymatkan aikana. Sitä se kai oli, kun luontoäidillä oli itku kurkussa.

Henri nousi ensimmäistä kertaa eläissään linja-autoon ulkomailla. Hän söhläsi ihan huolella maksamisen kanssa, muttei jaksanut suuremmin välittää. Hän istui suosiolla ensimmäiselle havaitsemalleen vapaalle ikkunapaikalle ja pudotti repun viereiselle tuolille toivoen, että saisi pitää sitä siinä perille saakka. Bussissa ei hänen lisäkseen ollut kuin muutama matkustaja.

Taival kesti vain reilu viisi minuuttia. Henri seurasi sen etenemistä Mapsin kautta ja yritti painaa pysähtymismerkkiä oikeassa paikassa, epäonnistui yrityksessään ja jäi pois yhtä pysäkkiä turhan myöhään. Tästäkään hän ei ottanut sen enempää stressiä itseensä. Reppu toisen hartian varassa hän tallusti jalkakäytävää pitkin edelliseen risteykseen, ylitti kadun suojatietä pitkin kuuliaisesti vasta, kun vihreä paloi (moni muu ei ollut yhtä kärsivällinen) ja löysi oikean rakennuksen. Hän pysähtyi talon eteen ja katseli sitä noin kymmenen metrin päästä. Onko tämä minun paikkani? kummitteli ajatus hänen mielessään. Voinko minä vielä muuttaa mieltäni?

Molempiin noihin kysymyksiin vastaus saattoi hyvinkin olla kyllä, mutta siitä huolimatta Henri suoritti viimeisen osan matkastaan. Hän tuli rakennuksen pääoville ja luki niihin teipatun tekstin:

Birmingham and Solihull Mental Health NHS Foundation Trust

Kumma, kun Ellie kutsuu tätä paikkaa pelkästään mielisairaalaksi. Eihän tuo virallinen nimikään mitenkään monimutkainen tai pitkä ole. Henri kiersi oikean käden sormensa metallisen ovenkahvan ympärille ja veti hydraulisen oven auki. Hän astui tuulikaappiin ja siitä suoraan seuraavista ovista uneliaan oloiseen aulaan. Eilisillan kokemukset Niitin pohjakerrokseen saapumisesta välähtivät äkkiä hänen mieleensä. Täällähän on vähemmän väkeä kuin siellä, mietti hän.

Koska vastaanotto oli tyhjillään, aulassa Henri intoutui kieppumaan ympäriinsä ja etsimään paikan pohjakarttaa tai vastaavaa. Hän ei löytänyt mitään muuta kuin suuren pahvinruskean ilmoitustaulun yhdeltä seinältä, johon oli nuppineuloilla ja nastoilla kiinnitetty pursuileva määrä erivärisiä paperi- ja pahviarkkeja. Hän selasi ne läpi katseellaan, minkä aikana joku ilmestyi jostakin hänen taakseen, odotti siellä haikeasti hymyillen, ja sanoi lopulta muutaman sanan.

Henri kiepauttaa päänsä ympäri. Sitten muutkin ruumiinosansa.

"Moi, Laat!" Fionnuala tervehtii hämmästyttävän itsensä näköisenä. Kirkkaanväriset roikkuvat vaatteet, pitkä tukka auki hulmuten ja se hymy, se on ehkä keskimääräistä kapeampi mutta silti epäilemättä ihka-aito.

Henri nyksäyttää päätään ja sanoo: "Moi!" Hän yrittää hymyillä myös, mutta se on kuin koettaisi imeskellä pastillin jäljettömiin maailmanennätysajassa. Turha toivo.

"Muut on Hänen Korkeutensa huoneessa", Finna kertoo. "Haluatko tulla sinne? Kaikki varmasti haluavat nähdä sinut. Jopa Caudillo. Varsinkin Caudillo."

Henri hymähtää. Siinä on vain suunnilleen puolet teeskentelyä. Hän on jo vastaamassa Finnan tiedusteluun myöntävästi, kunnes alkaa ajatella naisen sanoja hieman tarkemmin. "Hänen Korkeutensa", hän sanoo epävarmasti. "Ei kai hän vain -"

"Eei. Eijei. Hän on taas aivan samanlainen kuin silloin, kun me lähdettiin suorittamaan meidän operaatiota eilen illalla. Edith on muuten yksi niistä, jotka kaikkein innokkaimmin haluaa sinun tulevan sinne."

Henri nielaisee. Kuva Edith Bethesdasta ojentelemassa hänelle älypuhelintaan pälkähtää hänen päähänsä. Vaikka haave on tyly, niin silti hän toivoo, että Edithin kännykkä hautautui jonnekin Niitin raunioihin ikuisiksi ajoiksi. Ja ettei Edith käytä pilvipalveluja.

"Okei. Mennään", Henri sanoo. Finnan hymy levenee, kun hän lähtee näyttämään tietä. Edithin huone sijaitsee pohjakerroksen yhden pitkän käytävän keskivaiheilla. Se on ahdas kuin Nyrkkiallianssin tietokonekammio, joskin aivan eri syystä. Siellä ei huonekaluilla ja muilla esineillä ole mässäilty. Seinät vaan ovat hämmentävän lähellä toisiaan.

Henrin ja Finnan saapuminen vaimentaa valmiiksi hiljaisen puheensorinan. Neljä silmäparia kohdistuu tulijoihin. Ne kohdistuvat Henriin. Voisi se olla epämiellyttävämpääkin. Joskus katseiden alle jääminen on yhtä tuskaa, mutta nyt jokseenkin siedettävää. Ensin kaikki vain tuijottavat. Sitten tervehdykset tulevat hyväntahtoisena hyökyaaltona.

"Laat, hei!"

"Mooi!"

"Huomenta, Laat!"

"Hyvää huomenta! Hauska nähdä taas. Mukavaa, kun pääsit tulemaan."

Viimeisenä äänessä on pienen huoneen asukas, joka makaa puoli-istuvassa asennossa hetekamaisella vuoteellaan. Edith katsoo Henriä hyvin samankaltaisesti kuin Finna aulassa. Varovaisen iloisesti.

Muu Ihmiskunnan pohjasakka on kerääntyneenä akateemikon ympärille. Virnistelevä Ellie istuu, samoin kuin Caudillo. Anatolia seisoo ja pitelee pitkäsormisia käsiään Caudillon puutuolin selkämyksen päällä. Tässäkö kaikki? Henrin on pakko ihmetellä. On helppo sanoa, että täällä olisi paikka vielä ainakin kahdelle henkilölle.

"Haluatko istua?" Edith tiedustelee ja osoittaa paria korutonta tuolia huoneen seinustalla. Henri ymmärtää kysymyksen lähinnä osoituseleen ansiosta, sillä kohina hänen päässään häiritsee kuuloaistin toimintaa. Hän pyörittää päätään.

"Ei kiitos."

"Joko ne uutiset kohta tulee?" kärsimättömän oloinen Ellie rummuttelee reisiään ja katselee pikkuista taulutelkkaria huoneen nurkassa seisovan pikkuisen pöydän huipulla. "En halua missata sekkaakaan."

"Vartin verran vielä", Finna ilmoittaa. "Meillä on tässä oikein hyvää aikaa jutella - no - asioista."

"Kuten mistä?" tivaa Ellie. "Minulla ei ole mitään juteltavaa. Jos tuo masiina avataan vähänkään liian myöhään sen takia, että me päätettiin ruveta jutustelemaan jotain höpöä, niin minulta menee hermot."

"Mutta, hei, Laat ei vielä tiedä, mitä me tehdään täällä. Tai siis, miksi me päätettiin kokoontua juuri täällä."

Kun Finnan viesti kilahti Henrin LG:hen aamusella, Henrillä kului useampi minuutti aikaa tajuta, mistä se tuli ja mitä se merkitsi. Ensin hän luuli sitä joksikin typeräksi mainosviestiksi, tai epätoivoiseksi huijausyritykseksi. Neljännellä lukukerralla hän lopulta keksi kelata aivan alas asti, josta löytyi allekirjoitus. Siis ei mainos tai huijaus.

Ymmärryksen jälkeenkin Henri harkitsi moneen kertaan, lähteäkö vai jäädä. Viestiin kirjattu osoite mietitytti häntä. Hän arvasi sen liittyvän jotenkin Edithiin, mutta oli se silti kummallista. Miksi he eivät voineet tavata Viemärilinnassa? Eikö yhden henkilön ollut fiksumpaa hankkiutua muiden luokse kuin muiden sen yhden luokse?

"No okei sitten", Ellie sanoo päivittelevään sävyyn. "Edith pääsee täältä pois huomenna."

Niinkö? Tuo kuulostaa mukavalta. Henri ei osaa sanoa mitään.

"Niin pääsen", vahvistaa Edith itse. "Enkä pelkästään lomalle. Pääsen pois. Lopullisesti. Hoitojakso on ohi. Ette arvaakaan, miten helpottunut ja mielissäni olen tästä."

"Okei", Henri kakistaa suustaan, "tosi... tosi mukava kuulla."

"Kiitos paljon!"

"Tarkoittaako se, että -", Henri aloittaa mutta tulee Ellien jyräämäksi.

"Kohta sinä taas opetat ja teet tutkimusta yliopistolla. Sinusta tulee vielä yksi koko maailman kuuluisimmista kemisteistä."

"Taas sinä intoilet vähän liikaa, Ellie", Edith myhäilee. "En minä voi tästä sängystä suoraan yliopistolle ja arkisiin kuvioihini marssia. Mutta jonakin päivänä, kyllä. Oh, miten hyvältä maistuu ajatus paluusta takaisin tekemään työtä, jota rakastaa koko sydämestään."

Henristä Edith on kaikin puolin onnekas nainen. Edithin mieli ehkä sairastui ja jakaantui kahteen puoliskoon, valkoiseen ja mustaan, mutta hän on silti pystynyt tekemään elämässään niitä asioita, joista Henri parhaillaan vasta haaveilee. Mielekäs ja merkityksellinen työpaikka. Perhe. Läheisiä ystäviä. Se on siis mahdollista. Psyykkiset ongelmat eivät ole este, korkeintaan hidaste.

"Mites ne uutiset?"

"Yli kymmenen minuuttia vielä."

Henri haluaisi kysyä kahdesta miehestä, joita ei näe ympärillään. Häntä kuitenkin pelottaa vastaus aivan valtavasti. Jonkinlainen selittämätön varmuus pahimman toteutumisesta on kumissut hänen takaraivossaan siitä lähtien, kun hän löysi Anatolian kumartuneena elottoman... Ei hitto vieköön! Kyllä hänen on nyt vain pakko saada tietää. Parempi syöksyä päin totuutta kuin vältellä sitä ja yrittää väkisin uskotella itselleen, että kauneimpien kukkien on tarkoitettu kukoistaa ikuisesti.

"Öh. Krhm. Missä loput ovat?"

Huoneessa vaihtavat katseet omistajia. Katseet, jotka puhuvat paljon. Vaivaantuneisuutta. Halua siirtää vastuuta. Halua vaieta kokonaan. Henriä ei hiljainen hetki häiritse, paitsi tällä kertaa. Koska tämä ei ole oikeasti hiljaisuus. Tämä kirkuu.

"Daniel, hän", Caudillo puhuu lopulta, jolloin yksi jos toinenkin puhaltaa helpotuksesta. Caudillo yskäisee virkkeen välissä. "Daniel ei tarkalleen ottaen koskaan ollutkaan Ihmiskunnan pohjasakan jäsen. Joten olisi ollut... järjetöntä kutsua hänet tänne."

"Mitä?" Henri älähtää. "Mitä sinä... tarkoitat?"

"Älä nyt käsitä väärin. Ei me missään vaiheessa valehdeltu sinulle Danielista, koska - hävettää myöntää mutta - kukaan meistäkään ei tiennyt. Hän osasi olla hemmetin uskottava. En tiedä, onko se Anonymous-tarina totta vai ei, mutta tietokoneista hän kyllä ymmärtää ihan kaiken. Ja parhaat hakkerit ja muut IT-gurut on myös parhaita huijaamaan ja manipuloimaan ihmisiä. Mieti vaikka jotain ovelia verkkohuijauksia, jotka kiertää päätelaitteiden välillä ja joita pahaa-aavistamattomat kansalaiset ruokkii."

Kauhistuksen aalto syöksähtää Henrin rintaan. Caudillon sanat ovat jotain aivan muuta kuin mitä hän odotti. "Siis", hän sanoo ja toivoo, että Caudillo tarttuisi siihen ja jatkaisi siitä. Kuten tapahtuukin.

"Daniel huijasi meitä kaikkia. Hän soluttautui meidän joukkoon. Ainoa oikeasti iso virhe, joka me tehtiin."

"Niin, mutta miksi? Miksi hän teki niin?"

"Laat", Finna sanoo myötätuntoisesti kallistaen päätään toisen olkapään puoleen, "Daniel kuului Nyrkkiallianssiin, ei meihin."

"Eih!" Henri parahtaa. Ajatus oli hänen alitajunnassaan jo Caudillon ensi sanoista lähtien, mutta hänellä ei vain ollut uskallusta penkoa pääkoppansa takakomeroa. Ei ennen kuin Finna teki sen hänen puolestaan.

"Valitettavasti kyllä", Caudillo sanoo. "Sen takia Crowahl ja muut osasi odottaa meitä. Sen takia Niitin ovi oli meille auki. Ja sen takia me jäätiin kiinni. Jos armeija ei olisi tullut viime hetkessä hätiin, niin vain Luoja tietää, mitä meille olisi käynyt."

Caudillo ja Finna jatkavat viimeisten kuukausien tapahtumien spekulointia kavaltaja-Danielin näkökulmasta. He puhuvat muun muassa valvontakameroista. Henrin sisällä jyskyttää niin, ettei hän pysty keskittymään siihen. Hän ei muuta osaa kuin äimistellä itsekseen, miten käsittämättömän lähellä kuolemaa oli oikein käynyt. Jo pelkkä Allianssin vastaisen juonen suunnittelu oli sisältänyt riskejä. Entä järjestön pesäpaikkaan tunkeutuminen sitten? Juonen toteuttamisyritys? Finnan tekeytyminen Hallituksen jäseneksi? Hulluutta. Henri ei olisi voinut ikimaailmassa kuvitella koskaan joutuvansa mihinkään tuollaisiin tilanteisiin. Tietoon ja asiantuntijuuteen pohjautuva maailmanpelastustyö oli hänen palansa ihmiskunnan täytekakusta. On edelleen.

Ellie Breivik menettää malttinsa ja pomppaa tuolistaan napsauttamaan television päälle. Henri tarkistaa puhelimestaan kellonajan, joka on yhä kahdeksaa vaille. Edithin huoneessa on tullut taas hiljaista. Kukaan ei ole maininnut vielä Johnnyn nimeä, Henri on varma, että olisi kuullut ajatusmyrskynsä ylikin, jos olisi.

Elohiiri härnää Henrin silmäkulmaa.

"Entä... J-ohnny?"

Kysymystä voisi seurata huomattavasti pidempi tauko kuin se, joka edelsi Danielin salaisuuden paljastamista. Ei seuraa. Caudillo nimittäin tekee melkein välittömästi selväksi, että hän on se, joka haluaa ottaa tiedustelun keskelle rintaansa. Sokea mies nousee jaloilleen ja suoristaa vartensa. Näkemättömät silmänsä hän kohdistaa suoraan eteensä, puolisen metriä Henrin oikealle puolelle, huoneen valkoiseksi maalattuun seinään.

"En usko, että Johnny voisi olla tyytyväisempi siihen, millä tavalla hän lähti täältä", Caudillo lausuu ylpeästi ja painaa oikean kämmenensä sydämensä päälle.

Henrin sisälmykset lysähtävät kasaan kuin tikattavaksi joutunut ilmapallorykelmä. Mikä hänet saikaan ajattelemaan kuolemaa ja sen läheisyyttä? Mikä? Mikä?

Caudillo ei lopeta siihen: "Johnny Harsi Moor oli sairas mies. Hän sai kuulla huonoja uutisia viime keväänä. Lääkärit antoivat hänelle vuoden loppuun asti elinaikaa. Johnny eli siis kuukausikaupalla yliaikaa. Jokaisesta lauseesta, jonka hän koskaan minulle sanoi, pystyi lukemaan, että hän halusi jättää julman ja epäoikeudenmukaisen maailman taakseen ennemmin taistellen kuin sängyssä maaten. Juuri sitä varten hän varmasti Ihmiskunnan pohjasakankin perusti."

"Anteeksi mitä?"

Caudillon käyttämästä vieraasta kielestä huolimatta Henri ymmärsi jokaisen sanan joutumatta miettimään niitä lainkaan. Muillakaan ei näyttänyt olleen mitään vaikeuksia. Caudilloon kohdistetuista silmistä yksi jos toinenkin hehkuu puhdasta epäuskoa.

"Mitä sinä sanoit?"

"Johnny perusti Pohjasakan? Pelleiletkö sinä?"

"Tiesittekö te tästä?"

"Hei. Toinen käteni lepää parhaillaan Johnnyn haudan päällä", Caudillo demonstroi tilannettaan pitelemällä kättään ilmassa kämmenselkä ylöspäin. "Luuletteko, että olisin niin selkärangaton, että alentuisin sijallani pelleilemään? En todellakaan. Vannon parhaan ystäväni muiston kautta, että se oli Johnny, joka ehdotti tämän ryhmän perustamista minulle, eikä toisinpäin. Hän halusi tehdä loppuelämällään jotakin suurta, ja herranjumala, sen se kultainen mies teki. Oli Johnnyn idea tehdä minusta ikään kuin Pohjasakan johtaja. Sen takia mielsin aina itseni korkeintaan samalle tasolle kaikkien muiden jäsenten kanssa. Sen takia sysäsin johtovastuuta Bolivialle, kun Viemärilinnasta tuli sen toinen koti."

Caudillo nauroi vähän pelottavalla tavalla läpi viimeisimmän virkkeensä. Kaikki muut olivat hiljentyneet kuuntelemaan.

"Eli", Finna taitaa käyttää samaa taktiikkaa kuin Henri hetki sitten. Caudillo tarttuu tähänkin syöttiin, eikä mikään ihme. Vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä, että tunteelliselle miehelle on suunnaton helpotus päästä purkamaan painolastia selästään. Viimeinkin.

"Johnny olisi kuollut joka tapauksessa. Hän olisi voinut kuolla minä tahansa päivänä, vaikka, hitto, istuessaan pöntöllä. Kuka tahansa meistä olisi voinut kokea saman, mutta Johnnylla todennäköisyydet olivat rajusti kohonneet. Eh... en tuomitse teitä, mitä ikinä ajattelettekaan tällä hetkellä rakkaasta ystävästäni. Surkaa häntä, olkaa pahoillanne siitä, miten julmasti tämä sydämetön maailma häntä kohteli, mutta... minä en voisi olla hänestä ylpeämpi."

"Olen sinun kanssasi, pomo", Finna ilmoittaa ja suoristaa selkänsä. "Tai pitäisi kai tässä tapauksessa sanoa: olen kanssasi, Albert."

Caudillon päästämä äännähdys on ulvahdus, vaikka ehkä hän oli tarkoittanut sen naurahdukseksi.

"Minä myös", Anatolia astuu Finnan vierelle katselemaan Caudilloa suoraan kasvoihin. "Minäkin haluaisin kaatua, kuten hän. Saappaat jalassa."

Ellie ja Edith eivät liiku tehdäkseen samalla tavalla kunniaa Johnnylle. Niinpä Henri näkee oman tilaisuutensa tulleen. Hän ottaa paikkansa rivistöstä Finnan ja Anatolian rinnalta ja painaa katseensa jalkoihinsa.

"Minä myös", hän mutisee. "Minä myös..."

Kuva Edith Bethesdan huoneessa pysähtyy kuin niissä Mannequin Challenge -videoissa, joita netti on pullollaan. Ihmiskunnan pohjasakan siihen aamupäivään selviytyneet jäsenet pysyttelevät aivan liikkumattomina liikkumattoman ilman keskellä. Kunnes kello tulee kaksitoista.

Ellie hihkaisee: "Nyt se alkaa."

Taika murtuu. Caudillo (ilmeisesti oikealta nimeltään Albert) istuutuu takaisin tuoliinsa. Ellie rientää lisäämään äänenvoimakkuutta. Muut kerääntyvät puolikaareksi Edithin vuoteen molemmin puolin niin, että kaikilla on esteetön näköyhteys nurkan televisioon. Uutislähetyksen geneerinen tunnusmusiikki vaikenee, ja grafiikoiden tilalle ilmestyy pöytätasoon nojaava, tummaan pukuun sonnustautunut, sliipattu mies. Kuva liikkuu hitaasti, ja heti kun se pysähtyy, mies puhkeaa puhumaan.

"Hyvää keskipäivää! Tämä on BBC Weekend News. Ainakin kaksi on kuollut ja kymmenen loukkaantunut, kun British Army teki hyökkäyksen anarkistijärjestön tiloihin Birminghamissa keskiyön aikaan. Tieto perustuu viimeisimpään poliisiviranomaisilta saatuun lausuntoon. Tarkemman selonteon asiasta tekee nyt reportterimme paikan päältä."

Rauhallisen TV-studion tilalle ruudulle ilmestyy kuva tuulisesta kaupungista ja tummatukkaisesta, pitkään kermanvalkoiseen takkiin pukeutuneesta naisesta. Nainen puristaa mikrofonia kädessään niin, että rystyset helottavat valkeina.

"Kiitos. Olen tosiaankin täällä Birminghamin ydinkeskustassa, ja takanani on pahoin vaurioitunut 10 Holloway Circus, jonka varsinkin paikalliset oppivat viime vuoden aikana tuntemaan nimellä Niitti. Poliisi on eristänyt rakennuksen nauhoilla teknisten tutkimusten ajaksi, joten en voi mennä yhtään lähemmäksi. Joka tapauksessa, viime yön tapahtumat ovat olleet suuri järkytys koko tälle miljoonakaupungille. Moni on herännyt tänään ja lukenut älylaitteillaan tai jollakin muulla tavalla vielä toistaiseksi epämääräisiä tietoja tapahtumien kulusta. Poliisi ja armeija pitävät yhteisen tiedotustilaisuuden tänään kello kolmelta, mutta voin kertoa hieman jo toistaiseksi vahvistettuja faktoja.

Ensinnäkin, British Army hälytettiin suorittamaan operaatiota anarkistijärjestö Nyrkkiallianssiin yhdistetyn törkeän salakuljetustapauksen selviämisen vuoksi. Järjestön jäsen oli tilannut armeijan upseerin välityksellä erinäisiä laittomaksi luokiteltuja tuotteita, kuten huumausaineita ja rauhoitetuista eläimistä saatuja elintarvikkeita. Tuotteet tulivat kokonaisuudessaan ulkomailta. Tästä asiasta on luvassa lisätietoja iltapäivän tiedotustilaisuudessa.

Toiseksi, loukkaantuneiden joukosta on toistaiseksi vahvistettu kaksi nimeä: Nyrkkiallianssi-järjestön johtaja Hoover Crowahl, oikealta nimeltään John Fredericks. Ja Francesca Leoni, venezuelalainen Miss Universum, jota Nyrkkiallianssi on pitänyt panttivankinaan. Kaikki loukkaantuneet on kiidätetty sairaalaan. Loukkaantuneiden tilaa Queen Elizabeth Hospitalin henkilökunta ei ole suostunut toistaiseksi kommentoimaan.

Myös toisen menehtyneen nimi on selvinnyt. Hänen läheistensä luvalla julkistamme sen tässä. Hyökkäyksessä kuoli 49-vuotias Johnny Harsi Moor -niminen mies. Hän oli kaupungin paikallinen asukas, joka löydettiin Niitin sisältä elossa. Hän oli kuitenkin niin vakavasti loukkaantunut, ettei selvinnyt sairaalaan saakka. Hän ei ollut saamiemme tietojen mukaan Nyrkkiallianssin jäsen, mutta se, miksi hän kuitenkin oli hyökkäyksen aikaan Niitissä, on vielä selvittämättä.

Toisen kuolonuhrin henkilöllisyys on sen sijaan toistaiseksi mysteeri. Kukaan viranomaisten haastattelemista henkilöistä ei ole osannut antaa hänen oikeaa koko nimeään, joten emme voi kertoa sitä tässä. Kerromme kuitenkin, että kyseessä oli tyttö, arviolta viisitoistavuotias, joka niin ikään löydettiin Niitin sisäpuolelta. Mikään ei anna syytä epäillä, etteikö molempien näiden henkilöiden menehtymisen syynä olisi ollut tämä hyökkäys. Kuitenkin, nyt meidän on annettava vain rikostutkijoiden tehdä työnsä, ja lisätietoa saadaan varmasti pitkin syksyä ja ensi kevättä.

Ja tosiaan, poliisi ja armeija pitävät yhteisen tiedotustilaisuuden kello kolmelta iltapäivällä, ja se näytetään tietenkin suorana lähetyksenä myös BBC One -kanavalla."

Kuva palaa studioon, jossa mukavasti istuma-asentoon hakeutunut pukumies kiittää kenttäreportteria. Tämän jälkeen kauhutapahtuman läpikäynti jatkuu. Finna kurottaa pienentämään äänenvoimakkuutta. Ellie älähtää: "Hei!" ja siirtyy lähemmäksi televisiota. Anatolian pää kääntyy niin terävästi Caudilloon (tuntuu liian oudolta sanoa Albertiin) päin, että Henri vannoo kuulleensa pienen naksahduksen.

"Mitä tapahtui?" Anatolia kysyy kulmakarvat ala-asennossa. "Minä olin menossa kiireellä alakertaan, kun... Miten se tapahtui?"

Henri ei ole varma, mitä Anatolia tarkoittaa. Caudillo vaikuttaa ymmärtävän turhankin hyvin. Mies huokaisee ja katselee kämmeniään pitkän aikaa ennen kuin vastaa.

"Äärettömän nopeasti", hän ei ensin sano muuta, vaan jatkaa vain kalvakoiden kämmenpohjiensa kriittistä tarkastelua. Lopulta hän jatkaa: "Olin ihan siinä, hänen vieressään. Se olisi voinut käydä aivan yhtä hyvin minulle. Moukan tuuria. En muista monesko jysähdys se oli, joka sorti lattian hänen altaan. Johnnyn. Alta. Johnny putosi vain parin kolmen metrin matkan mutta suoraan niskat edellä sellaiseen betonin ja metallin ja lasin muodostamaan ryönäkasaan. Minä pudottauduin hänen perässään ja raahasin hänet sen käytävän päähän, porrastasanteelle, josta auttajat sitten meidät löysi. Johnny vietiin minulta, ja minut vietiin kuulusteluun. Minä annoin hänen koko nimensä heille, koska miksi en? Hän oli paras ystäväni. On. Edelleen. En usko, että maailmassa on ketään elävää ihmistä, joka olisi voinut tulla pystypäin sanomaan minulle, ettei sinulla ole oikeutta. Minulla oli. Lucyn poismenon jälkeen Johnnylla oli vain minut. Kunnes Finna tuli mukaan."

"Eikä meillä ollut koskaan läheskään niin voimakasta sidettä kuin Johnnyn ja Albertin välillä", Finna sopersi. "Me oltiin toisillemme lohtu kaikkein vaikeimpina aikoina. Hänellä oli mukanaan menettämisen tuska, minulla taas epätoivoinen taisteluni tutkainta vastaan. Hänen ja Albertin suhde oli paljon pidempi ja perustui paljon vankemmalle pohjalle."

"Hetkinen", Anatolia sanoo ja nostaa pitkän etusormen ilmaan, "tämä Lucy, jonka perään Johnny itki Niitissä... oliko hän..."

"Oli", Finna nyökyttelee. "He olivat yli kaksikymmentä vuotta naimisissa. Myös Lucylla oli down."

"Lucy oli Johnnylle kirjaimellisesti elämä", Caudillo täydentää, eikä vieläkään suostu pitämään silmiä poissa käsistään. "Opin tuntemaan heidät molemmat omasta mielestäni aika hyvin. Johnny oli täydellinen raunio, kun Lucy lensi pois."

"Ja sitten tuli Johnnyn oma tuomio. Kuinka kauan näiden tapahtumien välissä olikaan? Joku puoli vuotta, vai?"

"Alle vuosi. Mutta luulen, että oman elinajan odotteen kuuleminen oli Johnnylle lähempänä helpotusta kuin pahinta painajaista. Hän tiesi pääsevänsä pian rakkautensa luo. Niin että he saisivat olla yhdessä ikuisesti. Silti hän halusi tehdä jotain tässä maailmassa sitä ennen. Jättää jäljen, ikään kuin. Omasta ja Lucyn puolesta."

Henrillä on todella paha olla. Tuollaisten asioiden kuunteleminen on kidutusta, mutta samaan aikaan Henristä tuntuu, että hänen todella täytyi kuulla ne. Hän ei kenties ollut tuntenut Johnnya edes kuukauden vertaa, mutta sen pienen ajan virran kielekkeen ohituksen aikana he olivat matkanneet yhdessä ja samassa veneessä. Niinpä tuskasta tuli voimauttavaa. Sydämen jyske huumasi mielen. Hetken Henri olisi voinut tehdä ihan mitä vain.

Ennen pitkää hänen ajatuksensa taipuvat väkisin Johnnysta Juliaan. Jokainen siellä Edithin huoneessa oleva tietää Julian myös kuolleen Niitissä, mutta vain Henri tietää kuolinsyyn. Kaiken näkemänsä ja kuulemansa perusteella on oletettavaa, että muut luulevat Julian kuoleman olleen sekin onnettomuus. Vain Henri tietää paremmin. Ja muillakin on oikeus tietää totuus. Samasta syystä kuin Henrillä oli oikeus tietää totuus Johnnysta.

"Entä... Julia?"

Kukaan ei sano mitään. Eivätkö he kuulleet? Ei siitä voi olla kyse tässä kohisevassa hiljaisuuden meressä, vaikka Henrin ääni ei järin kirkas ollutkaan.

"Sinä puhut nyt Minniestä, eikö vain?" sanoo Finna viimein.

"Sinähän olit hänen vieressään loppuun asti", Anatolia muistuttaa. "Poliisit veivät hänet mukanaan."

"Joo", Henrin ääni muuttuu paksummasta paksummaksi, "mutta... mitä tapahtui ennen kuin... minä tulin?"

Anatolia katselee surumielisesti Henriä. "Löysin hänet samassa kunnossa kuin sinäkin", hän sanoo. "Ei ole vaikea arvata, että hän putosi sieltä toisesta kerroksesta kaiteen yli. Ne jysähdykset olivat niin kovia, että -"

"Ei."

"- varmaan - ai mitä?"

"Ei. Jysähdyksillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa."

"Mitä? Miten ihmeessä sinä tiedät? Juurihan sinä kysyit, että mitä hänelle sattui, ja nyt väität tietäväsi itse vastauksen siihen. Miten?"

"Minä...", Henri halusi kertoa tietonsa Juliasta, muttei halunnut paljastaa tietojensa lähdettä. Hän ei halunnut muiden tietävän, että nainen oli jättänyt hyvästelykirjeen hänelle ja vain hänelle. Miten se onnistuu? Onnistuuko se mitenkään? "Minä... puhuin hänen kanssaan silloin Niitissä. Muistatteko? Hän vihjasi siitä minulle silloin, mutten tajunnut sitä ennen kuin..."

"Älä viitsi? Tarkoitatko, että -"

"Hän teki sen tarkoituksella. Julia hyppäsi, ei pudonnut."

Tuntuu kamalalta taivuttaa totuutta sillä tavalla. Henriä ei vain kiinnosta tippaakaan vastailla ihmetteleviin kysymyksiin henkilökohtaisesta hyvästelyviestistä. Järkyttyneiden ja myötätuntoisten nyökyttelyjen katseleminen on paljon helpompaa. Henri sai pullautettua tietonsa ulos. Yhtäkkiä häntä ei satukaan enää niin paljon. Väkisin tapahtuneen irrottautumisen synnyttämät haavat kirvelevät hieman vähemmän.

"Voi ei", Finna voihkaisee hiljaa. "Onpa hirvittävän ikävä kuulla. Oih, olen niin epätoivoisen turhautunut ja väsynyt tähän nykymaailmaan. Niin täynnä väkivaltaa. Me... ikään kuin... ratsastetaan suunnattoman suurella väkivallan hirviöllä, jonka kyydistä ei pääse pois muuta kuin tekemällä niin kuin Minnie teki. Eli hyppäämällä hirviön kitaan. Tarjoutumalla sen ruuaksi. Välillä jossain sen nahkasuomujen saumoissa tapahtuu myös hienoja ja arvokkaita asioita, mutta nekin kaikki pitää tehdä varovaisesti ja salassa, ettei hirviö saa vihiä niistä ja pistä ilonpidolle pistettä."

"Itse on oikein tiedä, onko pahempi lähteä omasta tahdostaan vai onnettomuuden seurauksena?" Anatolia sanoi. "Jos hän todella halusi lähteä. Onko sillä tavalla loppujen lopuksi sitten väliä? Mutta surullista joka tapauksessa, että hän halusi jättää tämän maailman."

"Johnny halusi kaatua pystypäin", tovin hiljaa ollut Caudillo sanoo verkkaan. "Hän olisi voinut kaatua sängyssä maaten. Minnie - eli Julia -valitsi hänkin kahdesta tiestä - ellei useammastakin. Ja se oli oikea tie, koska hän teki päätöksen itse."

"Tuokin on totta", nyökyttelee Finna.

"Joo", sanoo Anatolia.

"Totta", komppaa Henri.

Tulee uusi hiljaisuus. Paras hiljaisuus koskaan. Jos milloinkaan voi imeä äänettömyydestä kaiken siihen universumin historiassa kasaantuneen energian, niin tässä hetkessä se on mahdollista.