Luku 20: Rakastaa ja tulla rakastetuksi

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Tämä on nauhoitettu ja automaattisesti kerran tunnissa toistettava ohje-lähetys. Seuraamalla tämän lähetyksen neuvoja, löydät luoksemme ja voit olla ryhmämme jäsen jo tänään. Tee näin: hankkiudu lähimpään kaupunkiin. Mikäli olet jo kaupungissa, pysy siellä. Etsiydy keskeneräiseen paikkaan, jonka yhteiskunta hylkäsi rakennettuaan sitä ensin kuu-kausikaupalla. Tällä paikalla, kävele alueen keskustaan ja lyö sieltä löytyvään pystysuoraan metallipalkkiin viittä - sanoin viittä - sydämeniskua simuloivaa lyöntiä. Sinua tullaan hakemaan. Jos mahdollista, tuo vastaanottamasi viestit mukanasi tulosteena tai älylaitteen näytöllä. Toivomme tapaavamme sinut pian."

Rahinaa ja kohinaa ja koputusta ja naksutusta. Sitten parin sekunnin hiljaisuus, kunnes:

" Back with another one of those block rockin' beats.

Back with another one of those block rockin' beats.

Back with another one of those block rockin' beats.

Back with another one of those block rockin' beats."

Back with another one of those block rockin' beats."

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Hänen olkapäätään viilsi sanoinkuvaamaton tuska. Hän ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa, mutta siitä huolimatta hän ei edes harkinnut lopettavansa juoksemista. Hän ryntäsi täysin epäsäännöllistä käyntiä portaita alaspäin, loikki välillä monenkin askelman yli ja vaelsi kuilun toisesta laidasta toiseen ja takaisin kuin olisi ollut valtavan kokoinen superpallo, joka laitettiin ylimmältä tasolta pomppimaan, pomppimaan alas.

Hän, Fionnuala, kiitti Jumalaansa, tai jotain muuta sellaista korkeampaa voimaa siitä, että tuliase oli ollut sen miehen kädessä. Finna oli nähnyt heti alussa, ettei tämä Ben ollut mikään mestariampuja. Kun hän oli riistäytynyt miehen otteesta kolmanneksi ja neljänneksi ylimmän kerroksen välisissä portaissa, teko oli tuntunut hetken aikaa liiankin helpolta.

Helppouden tunne katosi, kun raatelevilla liekeillä palava kipu jysähti hänen olkapäähänsä. Finna oli tuskin huomannut, mitä oli tapahtumassa. Kompuroidessaan jo karkuun hän äkkäsi silmäkulmassaan naisen rintapieleen kiinnitetyn lampun valossa kaistaleen metallista terää. Sen jälkeen maailma olikin ollut yhtä sekasortoista, pyörteilevää tornadotuulta.

"Ammu hänet, vittu!" Evelyn-nainen oli kiljunut. "Äkkiä nyt, ennen kuin hän pääsee karkuun!"

Ase oli kyllä lauennut, mutta Finna oli ollut silloin jo kokonaisen kerroksen verran Nyrkkiallianssin palkollisia alempana, ja ammus räjähti sähäkkänä leimahduksena seinään. Heti sen perään kuului toisenlainen räjähdys.

"Saatana, mikä tunari! Sinä saat mennä kertomaan johtajalle, kun minä menen sen nartun perään!"

Sen jälkeen Finna ei ollut kuullut enää mitään muuta kuin omien askeltensa, hengityksensä ja ajatustensa erottelemattoman kudontalankavyyhdin. Hän varoi visusti liikuttelematta vahingoittunutta kättään yhtään liikaa, mutta piti samalla aivan hemmetinmoista kiirettä.

Jos hän vain ehtisi ulos Niitistä ennen Evelyniä... Hänellä olisi mahdollisuus piiloutua jonnekin, sitten hankkiutua paikkaan, josta hälyttää apua ystävilleen. Hän ei tosin ollut ollenkaan varma, saisiko hän ketään vakuutettua siitä, että kyse oli useastakin viattomasta ihmishengestä, mutta hän lupasi itselleen olevansa niin uskottava kuin nyt pakokauhuinen ja samuraimiekalla haavoitettu nainen saattoi olla. Porraskuilussa aika pysähtyi. Finnan joka liikkeestä oli tullut refleksi. Eläimelliset vaistot kiidättivät häntä eteenpäin.

Hieman myöhemmin jokin sanoi hänelle, että se miekkanainen jäi koko ajan lisää jälkeen. Mikä se oli? Jokin vaisto sekin, kai. Vakuutus sai hänet unohtamaan vammansa ja peräti virnistelemään hieman puutuneilla kasvonlihaksillaan. Paljonkohan matkaa oli vielä jäljellä? Joka kerrostasanteen kohdalla oli kyllä numero, mutta Finna ei uskaltanut hidastaa edes sen vertaa, että olisi erottanut toisistaan kolmosen ja seiskan. No, ei kai sillä niin väliä ollut. Tuskin hän mitenkään voisi mennä vahingossa katutason ohitse. Kellariin saakka. Maapallon vaippaan saakka. Varmaan sitten olisi jo niin kuumakin, että se viimeistään olisi merkki, että nyt mentiin vikaan.

Kaikesta huolimatta Finna oli riittävän kummallisessa mielentilassa pysäyttääkseen vauhdin kuin seinään ja seisoskellakseen typeränä paikoillaan kerroksessa numero yksi. Hän huohotti, kiskoi keuhkoja ulos rinnasta ja tunnusteli, miten olkapään polte palasi paikoilleen hitaasti mutta vääjäämättömästi. Myös hänen ytimensä ulkopuolinen äänimaailma teki paluun. Vasta se havahdutti hänet. Mitä ihmettä? Mistä tuo jyrinä tulee?

Finna jätti ihmettelemisen tuonnemmaksi ja jatkoi ripeää hölkkävauhtia Johnnyn tuhoaman oven kautta Niitin ala-aulaan. Sinne oli tullut käytännössä täysin pilkkopimeää. Suurista ikkunoista ei tullut valoa enää riittävästi, jotta ihmissilmä olisi sitä erottanut. Niinpä seuraavat metrit kuluivat Finnalla lähinnä kopeloiden, kompuroiden ja kiroten. Ulos oli päästävä. Sitten vaikka suoraan ikkunan läpi. Mutta... mikä hemmetti tuo jyrinä on? Ihan kuin maanjäristys. Mutta eihän Kaupungissa...

"Hops."

Finna törmäsi johonkin kiinteään ja kylmään, josta lähti kylmä kumahtava ääni. Hän haki hetken tasapainoaan ja vei sitten kämmenensä kolarin toisen osapuolen pinnalle. Jep, lasia. Ikkunan täytyi olla tässä hänen edessään. Siispä ulos päästäkseen piti vain jatkaa oikealle, kunnes vastaan tulisi ovi. Samaan aikaan, kun Finna vaihtoi kurssia, taustalta kuului hätäisiä juoksuaskelia. Finnakin lisäsi omaa vauhtiaan uudelleen.

"Pysähdy! Juuri siihen!"

Hän ei näe minua, Finna muistutti itselleen tottelematta naisäänen vaativaa käskyä. Hän ei voi nähdä minua, koska lampun kiila ei osoita minuun. Vielä muutama askel, ja Finna horjahti vasemmalle kyljelle. Oviaukko oli siinä. Ja ovi oli edelleen auki. Hän voitti juoksukilpailun. Nyt ei tarvitsisi tehdä muuta kuin eksyttää tuo Crowahlin hännystelijä. Kaupungin kaduilla se tuskin olisi liian vaikeaa.

Ulkoilmassa jyrinä yltyi valtaisaksi. Se peitti alleen aivan kaikki muut äänet, jopa Finnan oman painavan hengityksen. Ulkona pystyi jo paremmin sanomaan, mistä suunnasta ääni kantautui. Kaakosta. Viemärilinnan suunnalta, ajatteli Finna levottomana. Hän toivoi, että Danielilla oli kaikki kunnossa lähtiessään hölkkäämään Niitin julkisivua nuollen oikealle.

Jyrinä voimistui entisestään. Pian siitä tuli korviahuumaavaa. Se tärisytti Finnan jokaista solua. Silti hän jatkoi hölkkäämistä, lähestyen vääjäämättä sen alkulähdettä.

"Mitä h... Ei v..."

Kaupungin keinovalaistussa illassa pikimustan taivaan alla Finnalla kesti ällistyttävän kauan huomata, että jyrinän aiheuttava - jokin - oli ollut jo sekuntitolkulla aivan näkyvissä. Eikä se kohde ollut mikään pieni, maisemaan helposti maastoutuva, vaan jättiläismäinen tumma möhkäle. Finna juoksi edelleen, vaikka alitajunta kirkui häntä pysähtymään ja lähtemään suosiolla hipsimään päinvastaiseen suuntaan. Jyrisevä ilmestys, joka hitaasti jyräsi häntä vastaan, herätti Finnassa samaan aikaan suunnatonta kauhua ja kytevää toivoa.

Se oli panssarivaunu. Finna oli aiemmin nähnyt moisia koneita vain valokuvissa, mutta kyllä, hän erotti mielettömät telaketjut, ammuspiipun ja jopa maastokuvioinnin katulamppujen keltaisessa valossa. Panssarivaunun perästä taivaalle kohosi tumma savupilvi, joka häipyi nopeasti näkyvistä kohotessaan korkeampiin ilmanaloihin. Näky oli epätodellinen. Melkein hypnoottinen.

Finna kiihdytti kulkuaan hieman. Hän ei ajatellut enää olkapäänsä vammaa laisinkaan, vaan huolehti vain siitä, että pääsi riittävän lähelle sotilasajoneuvoa. Siinä vaiheessa, kun etäisyyttä oli enää parikymmentä metriä, hän alkoi loikkia villisti, heiluttaa käsiään ja huutaa: "HEI! HEI! PYSÄHDY! PYSÄHDY!"

Vaunu ei pysähtynyt. Sen kuljettaja ei joko nähnyt ajokkinsa reitillä pomppivaa ja kiljuvaa naista, tai sitten hän ei välittänyt, kuinka monta ihmistä murskasi alleen suorittaessaan tehtävää, joka hänelle oli uskottu. Mikä ihme sellainen tehtävä sitten olikaan. Finna päätti olla luovuttamatta. Hän huusi entistä kovempaa, teki mitä hervottomampia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Mutta panssarivaunu jyräsi aina vaan.

Etäisyyttä Finnan ja piipun nokan välissä oli enää kymmenen metriä. Nyt ei enää sitäkään. Finna valmistautui jo hyppäämään sivuun, kun yhtäkkiä panssarivaunun jyrinä laantui huomattavasti. Vaikka vaunun vauhti oli siihenkin saakka ollut maltillista, Finnalle tuli silti pienenä yllätyksenä, miten nopeasti sen jarrut purivat ja pysäyttivät sen kokonaan. Vaunun huipulle ilmestyi ensin ihmisen pää ja sitten ylävartalo vyötäröstä ylöspäin. Päässä oli kypärä. Ylävartaloa peitti maastokuvioinen sotilastakki.

"Väistykää, olkaa hyvä, rouva! Käynnissä on sotilasoperaatio!" sotilas karjui matalan jyminän ylitse.

"Älkää tehkö sitä!" Finna huusi, vaikkei tiennytkään, mikä tämä "se" oli.

"Olen saanut käskyni! Olen pahoillani, mutta teidän pitää kertoa vastalauseenne esimiehelleni! Jos ehditte sen tehdä, ennen kuin olen suorittanut tehtäväni valmiiksi, voin harkita vetäytymistä! Nyt, siirtykää turvallisempaan paikkaan!"

"Mutta... mutta... sisällä on Francesca Leoni!" Finna yritti epätoivoista.

"Anteeksi kuka?!"

"Ja... ja Rae Norringkin saattaa hyvinkin olla siellä!"

"Mitä?!"

"Niin! Tietääkseni tähtireportteri Rae Norring on -"

Viheltävä ääni halkaisi ilman. Finna kumartui vaistomaisesti, samoin teki sotilas panssarivaunun huipulla. He molemmat aavistivat, mistä oli kyse.

"Paskat!" sotilas älähti. "Olen pahoillani, rouva, mutta nyt minun on jatkettava! Lupaan, että jos näen Rae Norringia, niin yritän ampua ohi!"

"Ei!" kirkui Finna täyttä kurkkua uuden vihellyksen sivaltaessa häntä korville. "Pyydän! Älkää tehkö sitä! EI!"

Toivo oli hukkaan heitetty. Panssarivaunun ääni koveni taas maailmankaikkeutta hallitsevaksi. Se jatkoi etenemistään aiempaa kiireisemmin, joten Finna ei voinut muuta kuin siirtyä äkkiä sivuun sen tieltä. Mustan savupilven keskellä se raivasi tiensä Niitille ja jätti asfalttiin syvät urat. Kauempana saattoi nähdä mustan hahmon ampuvan jonkinlaisella kiväärillä panssarivaunua, mutta tietenkään eivät heppoiset kudit voineet paksulle kuorelle yhtään mitään. Tuskin mikään olisi enää voinut.

Syvä viiltohaava syttyi jälleen tuleen Fionnualan olkapäässä.

Seuraavat minuutit ovat yhtä painajaismaista kaaosta. Hoover Crowahl vaikutti menettävän täydellisesti mielenkiintonsa pohjasakkalaisiin, kun hän ryntäsi Benjaminin kanssa käytävään ja paiskasi oven taas kerran säppiin. Paitsi etteihän se tietenkään mihinkään säppiin mennyt, koska lukko oli tohjona. Tämän tajuamisessa kesti itse kullakin aikansa. Kun Ellie Breivik sitten hyppi ja pomppi ja vaati heitä kaikkia lähtemään lipettiin sieltä, niin he myös tekivät. Joskin hitaasti ja epävarmasti. Henrikään ei ollut aivan varma, pitäisikö sitä lähteä vai sittenkin jäädä? Siis, mitä väliä sillä lopulta enää oli?

Ennen pitkää ymmärrys kuitenkin valui hänen mieleensä. Finna oli päässyt pakoon. Finna saattaisi ehtiä hakea heille apua. Kameroiden kuvamateriaalista ja Danielin työmoraalista viis, peli ei ehkä sittenkään ollut vielä pelattu. Niinpä Henri laittoi jalkojaan liikkumaan vähän aiempaa vilkkaammin, vaikka tekikin sen vasta kamalan monta sekuntia tarpeettoman myöhään.

Samaan aikaan hän unohti huolehtia kenestäkään muusta. Hän ei tiennyt, miten näkökykyä vailla oleva Caudillo pärjäsi, tai Johnny, joka ei ollut lakannut nyyhkyttämästä ainakaan vielä silloin, kun Ellie oli potkaissut oven voimiensa tunnossa saranoiltaan. Hän unohti (se oli kyllä ihan positiivista) myös Edith Bethesdan höpinät puheiden pitämisestä ja valokuvista. Vaikka keskittyi vain yhteen asiaan, etenemiseen, tuntui se vaativan itselleen kaiken käytettävissä olevan aivokapasiteetin.

Henrillä ei ollut aavistustakaan, kuinka korkealla maanpinnasta hän vielä oli, kun ensimmäinen mieletön jysähdys täräytti Niittiä. Se todella täräytti, kuin rakennus olisi aivastanut, ja Henri tulla rymisteli nelinkontin seuraavalle porrastasanteelle. Hän satutti kipeästi toisen ranteensa, mutta vamma oli mitätön. Kipua tuskin tunsi. Sen sijaan kehossa jyskytti kauhistunut olio ja vinkui: "Mikä hitto se oli? Mikä se oli? Mikä -"

Pää kiinni! Henri haki jalat takaisin muun vartalon alle ja pinnallisesti mutta kiivaasti hengittäen jatkoi laskeutumista. Portailla kenkien alla rahisi hiekka, siis runsaammin kuin vielä hetki sitten. Varmuuden vuoksi Henri piti toisen käden kiinni seinässä siltä varalta, että niitä jysäyksiä tulisi enemmänkin.

Ja niitähän tuli. Vielä kolme lisää. Viimein jotakuinkin täyden puolituntisen kapuamisen, kaatuilun ja puhkimisen jälkeen Henri heittäytyy lattialle makaamaan ja painaa otsansa likaista ja viileää alustaa vasten. Hän on vajonnut hermoraunioksi, mutta on päällisin puolin fyysisesti ihan kunnossa. Mitä nyt ranteita vihloo ja jalkoja polttelee. Ja päätä kiristää. Niitti ei ole tärähtänyt ainakaan pariin minuuttiin, joten toivoa sopii, ettei niitä enää tulekaan.

Henri kasaa kokoon itsekunnioituksensa rippeet ja ponnistautuu pystyyn. Kaikkialla hänen ympärillään on syvän tummanharmaata, ei valonpilkahdustakaan missään. Hän lähtee astelemaan hitaasti eteenpäin ja ajaa melkein välittömästi nokkakolarin seinän kanssa. Hän ottaa taas seinästä tukea, tällä kertaa lähinnä oikean reitin löytääkseen.

Mukavasti kuluu aikaa pelkästään siihen, että Henri saavuttaa Johnnyn saranoiltaan kumauttaman oven. Hän sivuuttaa sen ja pääsee kuin pääseekin Niitin ala-aulaan. Siellä hän näkee ensimmäiset todelliset valonlähteet sitten porraskuiluun sukeltamisen. Toinen niistä on kirkas, kuin tarkoituksella nimenomaisesti Henrin silmiin suunnattu valonheitin. Toinen on huomattavasti himmeämpi ja pienempi tuikku. Silmiään siristellen Henri lähestyy tätä jälkimmäistä, sillä hän uskoo tunnistaneensa sen lampuksi, jonka on nähnyt aikaisemminkin.

Kun hän on enää muutamien metrien päässä valosta, se kohoaa läheltä lattianrajaa ja kääntyy osoittamaan häntä kasvoihin. Henri joutuu sulkemaan hetkeksi silmänsä, niin suuri on sähkömagneettisen säteilyn pakotus hänen näköelimistössään. Silmäluomiensa pikkuisesta raosta hän yrittää nähdä, kuka lamppua pitelee. Sen omistajako?

"Kuka siinä?" terävä ääni tiedustelee. "Vastaa, tai joudun käymään sinuun käsiksi."

"Ei, hei, ei tarvitse", Henri sanoo hätäisesti ja esittelee käsiään, jotka ovat tyhjät. "Laat tässä."

"Laat", ääni lausuu värittömästi. Lampun kiila siirtyy valaisemaan kasvot. Se on Anatolia. Henri huojentuu aivan hieman.

"Mitä sinä teet?" hän kysyy kulmat laineilla.

Anatolia huokaisee syvään ja sanoo: "Sinun pitäisi varmaan mennä kauemmaksi. Mene vaikka ulos, tai jotain. Et halua nähdä tätä."

Viimeinen lause jyskähtää Henrin sisuksiin paljon kovemmalla voimalla kuin ne neljä tunnistamatonta pamausta. Se ei kuulosta hyvältä. Ei todellakaan.

"Mitä?" hänen äänensä kuulostaa vihlovan hauraalta. "Ei kai... se... ole... Finna?"

"Et halua nähdä tätä", Anatolia toistaa lujemmin. Sanat ovat kuin lyijylaatan kaiverrus. "Usko minua."

"Ei. Siis... kyllä minä kestän. Tai... anna minun... nähdä."

Anatolia huokaisee uudelleen. Hän siirtyy hivenen sivuun. Sitten hän antaa taskulampun Henrille. Henri ottaa sen, puristaa sen pitkää vartta molemmin käsin. Hänen sykkeensä huitelee kahdessasadassa. Hän on vakuuttunut pyörtyvänsä minä hetkenä hyvänsä, mutta sitä ennen hän osoittaa lampun kiilalla jotakin aulan lattialla lojuvaa.

Jotakuta. Äkkiä pois. Valo pois sieltä. Lamppu pois päältä. Se on pahempaa kuin luuli. Se ei ole Finna. Ei sitä! Miksi juuri se!

"Ei... ei... Julia... Julia. Julia! JULIA!"

Maailma loppuu siihen paikkaan.

Ikuisuus myöhemmin Henri on Kotikadulla.

Välkähtelevät kuvat eivät jätä rauhaan. Murskaantunut kallo, verilammikko, kirjava iho. Hän yrittää maalata jotakin muuta. Miten hän voisi? Alitajunnan kahlitsema sivellinkäsi on kouristunut epäluonnolliseen asentoon. Paletista löytyy vain hirvittävimpiä kuviteltavissa olevia värejä.

Totta puhuen Henri ehti luulla, ettei koskaan pääsisi sieltä pois. Häntä revittiin suuntaan ja toiseen, ja yksi repijöistä oli hän itse. Joku halusi kysyä häneltä jotakin. Yksi yritti urhoollisesti varmistaa, että hänellä oli kaikki hyvin, ettei hän ollut loukkaantunut pahasti. Voisitko kursia sydämeni takaisin kasaan, kiitos? Yksi ei kutsunut häntä luokseen, eikä repinyt kädestä. Silti Henri halusi olla hänen vierellään aina siihen saakka, kun lupa poistumiseen viimein annettiin.

Niin paljon jäi puhumatta, niin monta sanaa sanomatta. Joka kerta se loppui liian lyhyeen. Tuli keskeytyksiä, suunniteltuja ja ulkoisten voimien pakottamia. Viimeisin keskeytys oli lopullinen. Se ei voisi enää koskaan alkaa uudestaan. Ei koskaan.

Aivot täydellisessä solmussa. Siksi Henriltä meni paljon ohi korvien ja käsityskyvyn. Ilmeisesti ne räjähdykset olivat peräisin armeijan panssarivaunun piipusta, josta Niitin kylkeen jysähti neljä (vai kuinka monta niitä lopulta olikaan?) kovaa taisteluammusta. Vähän sen jälkeen, kun Henri löysi - tai kun räjähdykset loppuivat - Nyrkkiallianssin päämajaan syöksyi kaksi miestä maastopuvuissaan ja monenkarvaisilla lisälaitteilla varustettuja kiväärejä kantaen. Anatolia ohjasi toisen heistä toiseen ja toisen toiseen porraskäytävään. Tai niin varmaan kävi, Henri ei ihan muista kunnolla.

Myöhemmin Niittiin saapui useita muitakin miehiä ja naisia univormuissaan. Osa oli sotilaita, osa varmaan poliiseja ja palopelastajia, ehkä joku ensihoitajakin pääsi jo siinä vaiheessa paikalle. Jostain syystä se hoitaja ei kuitenkaan edes vilkaissut siihen suuntaan, mihin hänen olisi pitänyt, vaan hölkkäsi yhden pelastajan perässä matkoihinsa. Ehkei hän sittenkään ollut hoitaja, mistä hemmetistä Henri tiesi.

Jossain välissä muita pohjasakkalaisiakin alkoi taas nähdä. Finna tuli ulko-oven kautta, peitti toviksi panssarivaunun valonheittimen ja näin pimensi Niitin ala-aulan melkein kokonaan. Edith ja Ellie putkahtivat paikalle aulan toiselta laidalta. Kaikki kolme naista näytti saaneen korkeintaan sisäisiä vammoja. Mutta siinä he sitten viisin olivat. Muita ei tullut. Kukaan heistä ei tiennyt, miten Caudillon ja Johnnyn kävi. Henri pahoitteli itselleen, ettei jaksanut hirveämmin murehtia asiaa. Kun suru on riittävän massiivinen, se koskettaa säiliönsä sisäreunoja joka suunnasta, eikä voi laajeta enää yhtään enempää.

Aika tuntui hidastelevan oikein huolella. Henrin oman arvion mukaan sotilasparin ilmaantumisen ja ensimmäisten porraskäytävien suunnasta kajahtelevien uusien äänten väliin mahtui ainakin tunti, vaan pikemminkin pari. Pohjasakassa jauhettiin Caudillosta ja Johnnysta. Henri katseli lattialla makaavaa naista, eikä liikkunut, puhunut tai juuri edes hengittänyt. Vasta pelastustyöntekijöiden kiireen täyttämä liike silmänurkassa sai hänet kohottamaan päätään. Pelastajat kantoivat välissään jotain, joka näytti ihmisruumiilta. Onko se Caudillo? Tai Johnny? Ei sillä, että Henri olisi suuremmin välittänyt, mutta...

Jälkeenpäin hän häpesi omia, itsekkäitä ajatuksiaan syvästi. Hän häpesi niitä jo kääntyessään Sykesien pihaan ja kaivaessaan valkopäisillä sormillaan vimmatusti avainnippua takkinsa syövereistä. Vielä paljon rajummin hän häpeäisi ja katuisi itsekkyyttään seuraavana päivänä, se on varma. Mutta kun minä vain... Ääh. Ketä hän yritti huijata? Se oli anteeksiantamatonta joka suhteessa. No excuses.

Niitillä Henriä jututti ainakin yksi sotilas ja pari poliisia. Hän muisti keskusteluista lähinnä yksittäisiä sanoja, mutta muisti sentään järkensä hivenen eheytyneen, kun joku tuli maininneeksi hyvin lihaksikkaasta ja isokokoisesta miehestä. Jos hän ymmärsi oikein, niin tämä mies saatiin kiinni. Jos niin oli, niin, sentään jotain hyvää. Jotain positiivista tähän muuten niin masentavaan yöhön, jolloin kaikki meni pieleen ja maailma päätti loppua. Henri muisteli, että oli ehkä hymyillyt tiedolle. Ehkä. Ihan vähäsen.

Lukuisten väsyttävien kuulustelujen jälkeen hänet jätettiin rauhaan. Hän jäi hetkeksi istumaan aulan moskaiselle lattialle rikki revityn Ihmiskunnan pohjasakan seuraan, kunnes Finna (ehkä Anatolia mutta luultavasti Finna) sanoi, että hän näytti kuolemanväsyneeltä. Kuolema... Henri ei tosissaan ollut ajatellut omaa tilaansa siihen mennessä lainkaan, mutta joo, sitten kun itseään alkoi tunnustella, niin olihan hän ihan kammoväsynyt. Väsymyksen pystyi aistimaan päässä, silmissä, rinnassa ja joka ikisessä lihaksessa ja nivelessä, myös niissä, joita ei ollut olemassakaan.

Henri työntää avaimen lukkoon neljännellä yrittämällä ja vääntää - vääntää toiseen suuntaan, painaa ovea kevyesti ja kuulee naksahduksen. Ovi raottuu. Niin. Kävelymatkasta Niitiltä Kotikadulle hän ei muista yhtikäs mitään. Viimeinen muisto matkan alkupäästä on, kun hän nousi vaivalloisesti jaloilleen ja vilkaisi vielä viimeisen kerran maailmanlopun ennusmerkkiä, taisi sanoa moikatkin tai hyvät yöt, ei erityisesti kenellekään. Ensimmäinen muisto loppupäästä taas on, kun hän meinasi kävellä oikean risteyksen ohi aivan samaan tapaan kuin silloin, kun saapui Kotikadulle ihka ensimmäisen kerran. Jostain syystä se nauratti häntä. Hän ei silti nauranut, koska aivan niin paljon hänellä ei ollut voimia.

Henri sulkee oven perässään mahdollisimman äänettömästi. Hän riisuu kengät ja takin ja hanskat äänettömästi ja hiipii reppuineen keittiöön synnyttämättä pienintäkään ääntä. Talo on pimeä ja autiolta kalskahtava. Autiuden illuusiosta huolimatta on pakko olettaa, että asunnon omistajat ovat paikalla ja omassa sängyssään nukkumassa, joten Henri ei laita mekkalavaihdetta päälle. Hän askeltaa kierreportaat ylös äärimmäisellä varovaisuudella, ohittaa kakkoskerroksen, kuulee - kyllä vain - vaimean tuhinan ja viimein saapuu ullakkohuoneen luukulle. Hän pistää päänsä siitä läpi ja haistelee ilmaa. Niin kotoinen tuoksu. Niin vain se tuoksu on muuntautunut surumielisen haikeasta turvalliseksi ja rauhoittavaksi.

Henri hankkii koko vartensa välikaton yläpuolelle ja sekoilee pimeässä luukun kiinnitysmekanismin kanssa. Lopulta hän saa survaistua hakasen koloseensa melkoisen tumpsahduksen saattelemana. Toivottavasti Sykesit eivät heränneet. Vanhempi väestö on usein herkkäunista, mutta, no, jos joku tulisi koputtelemaan luukulle, Henri voisi hyvin esittää, että on tullut kuuroksi, tai jotain. Hän konttaa sänkynsä luo ja riisuu repun selästään.

Sitten Henri heittäytyy naama edellä päiväpeitteelle. Hän voisi nukahtaa siihen asentoon aivan helposti, vaatteet yllään ja - hetkinen, mikäs tämä on?

Henriä ärsyttää jokin paperilappunen sängyllä, jota vasten hänen poskensa painautuu. Synkässä hämärässä hän kohottaa päätään, kuiskaa kirouksen ja silmät ristissä tunnustelee sormenpäillään. Hän saa paperin oikeaan käteensä. Hän tunnustelee sitä. Se ei ole ihan tavallista paperia, tuntuu paksulta. Se on epätasainen, kuin useammasta palasesta koottu. Kuin kotikutoinen joulukortti. Henri etsii yöpöydän klassikkolampun katkaisinköyden ja kiskaisee. Hehkulamppu syttyy loimottamaan kellertävää, lämmintä valoa.

Henrin sydän hypähtää. Osa häneen majoittuneesta väsymyksestä irtisanoo huonevarauksensa ("Ilmastointi on syvältä!"). Paperilappu on oikeasti kirjekuori, vieläpä sinetöity sellainen. Kuoren pintaan on kirjoitettu kömpelöllä käsialalla kaksi sanaa. Henri pyörittää niille päätään ja rypistelee kulmiaan.

HENRI / LAAT

What the...? Henri miettii hieman. Ensin hänelle ei tule mieleen ketään, joka tietäisi molemmat hänen nimistään, sekä oikean että Tamrielin legendaariosta reväistyn. Järjesteltyään vähän ajatuksiaan hän muistaa naurahduksen, jonka Daniel päästi suustaan kuultuaan hänen salanimensä ensimmäisen kerran. Joo, Daniel varmaan tietää ne molemmat. Mutta miksi hän haluaisi kirjoittaa Henrille kirjeen? Miksei hän voinut vain laittaa sähköistä viestiä, tietokoneguru kun on?

Henri päättää ihmetellä lisää viestin luettuaan. Hän istuu sängyn reunalle ja selkä kaarella repii kuoren auki huolehtien siitä, että tekee sen tavalla, josta tuon innovaation keksijä oli nähnyt lukuisia painajaisia. Pieni ruutupaperin pala putoaa hänen syliinsä. Hän vie sen lähemmäksi lamppua ja lukee hitaasti, sydän väkivaltaisesti jyskyttäen.

MOI!

HENRI

OLISIN HALUNNUT, ETTÄ OLISIT TULLUT MUKAANI

VOIT EDELLEEN TULLA

HALUATKO?

JOS HALUAT, TIEDÄT KYLLÄ MITÄ TEHDÄ

JULIA

Viesti on kirjoitettu englanniksi, mutta jostain syystä Henri ei yhtäkkiä osaakaan lukea sitä yhtään. Tai ehkä hän ei vain halua osata. Ehkä hän vain haluaa uskoa, että viesti on Sykeseilta, jotka huolestuneina kyselevät, miksei Henri ole tullut yöksi kotiin nukkumaan.

Tietenkään se ei voi olla Sykeseilta. Ei etenkään, kun oikein tarkkaan tihrustaa sen viimeistä sanaa. Siitä ei voi erehtyä. Julia. Rouva Sykesin nimi on Jody, eikä Henri muista, että Isaac olisi kutsunut vaimoaan kertaakaan Juliaksi. Hän lukee viestin uudestaan alusta. Lukee kolmannenkin kerran. Ja neljännen. Hullua, kun vasta viides kerta saa hoipertelevalla käsialalla kirjoitettujen sanojen takana piilevän merkityksen tunkeutumaan Henrin tietoiseen ymmärrykseen saakka. Hän rutistaa paperin palloksi ja alkaa pompotella sitä kädessään ja puristaa entistä pienemmäksi, kuin jotain stressilelua.

Se ei ollut onnettomuus. Julia ei pudonnut Niitin toisen kerroksen kaiteen yli vahingossa, panssarivaunun ammuksen maanjäristystä muistuttavan täräyksen voimasta. Hän hyppäsi. Omasta tahdostaan, vaikka totta kai hän oli silloin mieleltään sekaisin. Hänellä ei ollut lainkaan täyttä kontrollia omasta kehostaan, vaan joku musta, muodoton olento väänteli hänen namiskoitaan ja saneli komentoja lihaksille ja tukirangalle. Ei se siis ollut täysin hänen oma päätöksensä. Henri yrittää muistella, mitä tuo nuori, hauras nainen oli hänelle kertonut, muttei äkkiä muista mitään.

Henri muistaa vain... hyvästit. Julia oli tullut tapaamaan häntä keskellä yötä, seissyt ulko-oven takana koputtamatta, ja silti Henri tiesi, että hän oli siellä. Ainakin jollakin tasolla. Ja sitten Julia oli ilmoittanut siirtyvänsä... toisaalle. Hän oli kertonut lähtevänsä. Aivan, tätä hän siis silloin tarkoitti. Ei toiselle puolelle Kaupunkia, vaan Nyrkkiallianssin päämajaan muodostuneen mustan aukon kautta toiseen universumiin. Henri ei suostu uskomaan sitä. Häntä alkaa taas harmittaa sanomattomat asiat ja tekemättömät teot niin paljon, että sattuu.

On kirjeessä sentään jotain mieltä lämmittävääkin. Rivien välistä pystyy lukemaan, että Henri oli todella merkinnyt Julialle enemmän kuin kenties kukaan muu ihminen koko maailmassa. Olihan Henri sellaista epäillyt jo aiemminkin. Siis, Julia suostui puhumaan pohjasakkalaisista vain hänen kanssaan. Heidän välillään oli riittävän voimakas yhteys, jotta Julia näki sen vaivan, että etsi Henrin väliaikaisen kodin, vieläpä kahdesti ja molemmilla kerroilla ilman kenkiä ja sukkia! Silti on mahdotonta sanoa, mitä heidän kahden kesken oli oikeasti tapahtumassa. Henrin puolesta ihan mitä vain, mutta ajatteliko Julia samoin? Kukaan ei tiedä, paitsi maailmankaikkeus.

Paitsi se, joka uskaltaa kysyä. Viestin musertavin osa ei ole se, josta selviää, että Julia lähti suunnitellusti, vaan se, jossa hän jättää takaoven auki toisenkin vaeltajan läpi kulkea. Sitä kohtaa tuijottaessaan laskeutuu raskastakin raskaampi paino Henrin rinnalle. Sitä oveahan hän on aiemminkin tavoitellut. Viimeisimmällä kerralla joku tuntematon tyyppi oli kiskonut hänet takaisin elämään kynnyksen päältä tasapainottelemasta. Nyt hän näkee saman portin silmiensä edessä, lähempänä kuin kertaakaan sitten viime tammikuun. Pitäisikö hänen? Millaista viestiä maailma hänelle oikein yrittää suoltaa pilaamalla kaiken, viemällä hänen luotaan sen, mitä hän on pitänyt arvokkaana?

Ennen kuin Henri huomaakaan, hänellä on kädessään uskollinen LG:nsä ja siitä Googlen Maps-sovellus. Hän antaa peukalonsa sivellä laitteen hieman tahmaista näyttöä, jolloin hän pääsee virtuaaliselle lentomatkalle korkealle Kaupungin ylle. Henri tähystelee silmät sirrillään, etsii potentiaalisia siltoja ja muita riittävän korkeita rakennelmia. Vai olisiko Sykeseilla jotain sopivia aseita? Äh, parempi jatkaa vain lentämistä.

Jossain vaiheessa Henri havahtuu toimistaan ja pahanlaatuisista ajatusmaailmoistaan, hakkaa Mapsin sammuksiin ja avaa sen tilalle puhelimeensa tallennettujen yhteystietojen piskuisen luettelon. Hän valitsee yhden tietyn numeron, ja hetkeäkään epäröimättä painaa vihreää luurin kuvaketta sen kohdalla. Jostain kummallisesta syystä hän ei kohota LG:tä korvalleen, vaan kytkee kaiuttimen päälle. Tuuttaa. Herätkööt Sykesit.

Tuuttauksia ehtii tulla takuulla enemmän kuin koskaan aiemmin siihen numeroon soittamisen yhteydessä.

"Moi?" vastaa värisyttävän epävarma ääni.

"Moi. Öh, anteeks tosi paljon, et mä soitan tähän aikaan. Suomessahan on varmaan ihan... sydänyö."

"Henri? Herranjestas, mitä on tapahtunu? Siis... onko kaikki hyvin?"

"Mmh... No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuskin mikään on hyvin. En nyt aio tässä ruveta selostaan koko juttua, en haluu tehä sitä tälleen ikävästi puhelimen välityksellä."

"Niin? Kerro vaan. Ei mua haittaa vaikka herätit. Ei mitään hätää."

"No joo, khm... en silti haluu ruveta selostaan. Sanon vaan sen, että... mulle riittää. Raja on tullu vastaan. Ois ollu niin kivaa, jos tää olis toiminu, tai jos voisin sanoo, et täällä on kaikki menny niin hyvin ja mun usko omaan tulevaisuuteni on palautunu sille tasolle, mitä se oli vielä... alkukesästä. Mut en voi sanoo niin, koska se ei olis totta."

Hetken hiljaisuus kaikuu linjoilla.

"Okei, Henkka, onpa tosi kurja kuulla. Mutta ei kai siellä sentään kaikki ole pieleen mennyt? Siis, viimeksi kun soiteltiin, niin kuulostit niin positiiviselta."

"No ei ookaan. On täällä ollu kivaakin, ja hyödyllistä. Enimmäkseen jopa. Mut nyt vaan on tapahtunu jotain niin isoo, et se ei pelkästään kääntäny vaakakuppia toiseen suuntaan, vaan romautti koko vaa'an."

"Niinniin. Ymmärrän. Ootsä sitten tulossa takasin Suomeen? Koska täällä on ainakin yks ihminen, jolla on kova ikävä sua ja jolla on sairaan paha olo sun puolesta."

"Mjoo. Varmaan tuun. Tai siis tuun. En vielä tarkkaan tiiä, millon, mut varmaan ihan lähipäivinä. En voi tietty ihan noin vaan lähtee, vaan pitää ensin puhua sen ryhmän muiden jäsenten kanssa."

"Totta kai. Ilmottele vaan sitten, kun oot tulossa, niin osaan tulla kentälle vastaan."

"Niin. Paitsi, että mä aattelin jotain muuta."

"Mitä sitten?"