Luku 2: Kaikki omillaan!

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Kello on tasan kaksitoista elokuun toisena päivänä. Sää: sumuinen ja sateinen, lämpötila plus kuusitoista astetta, tuuli viisi metriä sekunnissa. Eli ihan hyvä, siis. Sade on vettä ei lunta, ollaan plussan puolella, eikä tänäänkään tarvitse nimetä mitään myrskyä."

"Niin kesäistä. Voisi mennä rannalle."

"Hyvä idea, Johnny. Mutta ensin - suuria uutisia. Ihmiskunnan pohjasakan suurin ja tärkein tihulainen, 'Hoover-Mower' Crowahl, piti eilen tiedotustilaisuuden arktisella äänellään. Johnny, mitä hän ilmoitti?"

"Crowahl julisti voittaneensa sodan."

"Niin! Sodan. Hallitusta, koko kaupunkia vastaan. Ennen kaikkea Hallitusta, mutta me täällä Pohjasakassa otetaan tämä henkilökohtaisesti. Vaikka Hallitus ei tekisi mitään, Nyrkkiallianssi voi olla varma, että sillä on edelleen rajalinjan toisella puolella ainakin yksi, joka pitää päänsä pystyssä. Mutta, mitä luulet, Johnny, mitä tekee meidän rakas Hallitus? Mitä tekee Kathleen Shankar?"

"Nekin jatkaa taistelua!"

"Niin muuten tekee! Me taistellaan, ne taistelee. Meistä tulee vielä hyvä tiimi. Harmi vaan, ettei Hallitus saa koskaan tietää meistä. Tai ei ainakaan, ennen kuin tämä on viety loppuun saakka, ennen kuin Niitti on romahtanut ja kirkuna Kirkupartion edellä vaiennut."

Naurua. Kaksiäänistä. Oliko välissä kolmaskin ääni, pelkkä hymähdys?

"Joo..."

"No, mutta, ei me häiritä teidän päivää tämän enempää, siis, jos tätä nyt joku sattuu kuuntelemaan. Sota on nyt virallisesti alkanut ja tulilinjat on vedetty. Seuraavaksi kootaan joukot. Jos kuulet tämän ja olet kiinnostunut taistelemaan Ihmiskunnan pohjasakan riveissä, muista ohjelähetykset tunnin välein. Seuraava pistetään ulos puoli yksi. Uutiset seuraavan kerran kolmelta. Siellä asiaa kaupunkilaisten reaktioista Crowahlin ilmoitukseen. Viemärilinnaan!"

"Viemärilinnaan!"

Nettiradiokanavan valtasi Los Del Rion Macarena.

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Henri muodostaa matelevan jonon muiden samalla lennolla olleiden kanssa, kun he suunnistavat koneelta jalkapelillä terminaaliin mitäänsanomattoman taivaan alla. Henrillä on selkään niin kotoisan mukavasti istuva reppu mukanaan ja yllään vähän liian kevyet vaatteet. Hänen etu- ja takapuolellaan on ihmisiä, monenikäisiä ja -näköisiä, muun muassa yksi nainen kahden alle kouluikäisen pojan kanssa, joiden pikku laukkuja ei näköjään tarvinnut laittaa ruumaan ollenkaan. Nuori mies heti hänen takanaan näytti ensin hengittävän tahallaan hänen niskaansa, mutta sitten Henri huomaa kuulokkeet tämän korvissa ja sormien väliin puristetun älypuhelimen. Ja äkkiä hänelle tulee tarve lähteä ohittelemaan.

Mutta hän malttaa mielensä ja seurailee muita lentokenttäterminaalin kiitoratojen puoleisille liukuoville. Niiden puhaltama ulkoilmaa lämpöisempi ilmavirta sysää Henriä sopivasti syrjään, ja hän sivuuttaa naisen ja pikkupojat oikealta. Hän kävelee hetken aikaa suoraan, koettaa olla hengittämättä liian äänekkäästi ja alkaa vasta sitten tarkastella ympäristöään. Minne hän on oikeastaan menossa? Terminaalissa kaikuu hakkaava puheensorina ja sähköinen kuulutusääni. Henri haluaa ohitella vähän lisää. Vaan ketään ei ole jäljellä. Hän hidastaa ja pysähtyy ylöspäin suuntautuvien liukuportaiden kylkeen seinään isketyn kaiteen vierelle. Hän puhaltaa ilmaa keuhkoistaan, samalla kun tarttuu kaiteeseen kuin pitkään kaipaamaansa pelastusrenkaaseen vellovassa aallokossa.

Minne seuraavaksi? Henri pyörittelee päätään, varoen kuitenkin visusti katsomasta ketään silmiin, tai ainakaan luomasta sitä vaikutelmaa, että tuijottaa. Hän hakee katseellaan jonkinlaista opastetaulua tai -kylttiä, vaan ei näe mitään muuta kuin ravintoloiden ja koruliikkeiden ja lehtikauppojen kiiltelevät mainoslaatat. Nainen nousee poikien kanssa liukuportaisiin. Henri kuulee toisen pojista sanovan: "Pizza!" Henrillä ei ole nälkä. Hän on eksyksissä suuressa maailmassa.

Henri on juuri noussut kolmatta kertaa ikinä lentokoneesta, mutta tietää silti varsin hyvin, mitä terminaalista ulos kunnialla pääseminen vielä vaatii. Läpi turvatarkastuksista, passintarkastuksista ja kiemuraisista jonoista, kuumottavista porteista ja loputtoman kokoisista halleista, minkä jälkeen hakemaan matkalaukku siitä jännittävästä liukuhihnahärvelistä, joka pyöritti ihmisten kamppeita kuin vaatekaapin asukkien naurettavan hidas karuselli. Ongelma ei ole se, etteikö Henri tietäisi reittiä koneelta lentoaseman parkkialueelle teoriassa. Käytännössä matka on vielä ajatustakin raskaampi ja ahdistavampi.

Keski-ikäisen, viiksekkään miehen tuima ja Henrin avuton katse kohtaavat ohikiitäväksi sekunniksi. Henri tuumaa: pyh ja pah! ja pakottaa itsensä jälleen liikkeelle. Hän kulkee valtavirran mukana liukuportaiden sivuitse pitkälle käytävälle, jolla ei väkijoukon takana vaikuta olevan loppua lainkaan. Käveleminen hengästyttää. Henri lupaa itselleen rupeavansa taas lenkkeilemään, niin kuin aikanaan Rutalahdessa. Hän peruu lupauksensa heti, kun löytää turvatarkastusjonot käytävän päästä. Hänen edellään tarkastuksessa roikkuvia farkkujaan naureskelevat, hieman häntä vanhemman näköiset miehet vaikuttivat koko olemukseltaan siltä, että osallistuivat triathloniin kerran viikossa. Ääh, mitä tähän pitikään laittaa...?

Henrillä on hyppysissään muovinen kaukalo, johon tulevat kaikki metallia sisältävät esineet, jotteivat ne turhaan piippaile turvatarkastusportin läpi kävellessä. Hän jättää siihen koko reppunsa, kännykän ja avainnipun taskustaan ja keinonahkaisen, pienellä metallisoljella varustetun vyön khakisortseistaan. Sitten hän vilkuilee taas ympärilleen. Unohtuiko jotain? Eräs nainen irrottelee sormuksiaan ja muita korujaan ja puhisee samalla. Yksi urheilijamiehistä hyvästelee muutamaksi sekunniksi törkeän kalliin näköiset aurinkolasit. Henri ei harrasta aurinkolaseja, vielä vähemmän sormuksia ja nilkkarenkaita, joten hän taapertaa valuvien sortsiensa kanssa jonoon odottamaan vuoroaan läpäistä tarkastus.

Vaikka tiedät, ettei sinulla ole mitään salattavaa, kaikenlaiset rutiininomaiset tarkastukset ovat siitä huolimatta kuumottava paikka. Valoilla (vihreä=puhdas, punainen=terroristi) varustetun portin läpi käveleminen saa Henrin pulssin tihenemään. Hän yrittää olla rentona, mutta epäonnistuu makeasti. Yksi mustiin pukeutunut vartija tuijottaa häntä. Hän laskee katseensa. Piippausta ei kuulu. Valo on edelleen vihreä. Henri meinaa jo tyytyväisyyttään lähteä jatkamaan seuraavaan halliin, kunnes tajuaa selkänsä tuntuvan turhan kevyeltä. Metallia! Hän kääntyy oikealle, jossa seuraavan matkustajan tavarat jo lähentelevät hänen reppuaan ja muita roippeitaan.

Kun Henrin pöksyt pysyvät taas ylhäällä, hän pääsee siirtymään tilaan, joka on ilmiselvästi lentoaseman päähalli. Päähalliin kuljetaan viimeisten jonojen kautta, jossa odottaa tarkistuksen tarkistus: passinsyynäys. Henri sai ensimmäisen passinsa ollessaan ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan Tukholmassa kolmetoistavuotiaana. Se matkustusasiakirja menee vielä vanhan lain mukaan vanhaksi kymmenessä vuodessa, mikä onkin aiheuttanut vähän ylimääräistä stressiä omistajalleen. Henrillä ei ole kiinnostusta ruveta uusimaan passiaan siellä, kaukana kotoa. Jos matka pääsisi venähtämään niin pitkäksi, niin siinä tapauksessa Henri kipaisisi Suomeen ihan vain hankkimaan uuden luvan halkoa kansainvälisiä rajalinjoja.

Passintarkastus on turvatarkastukseen verrattuna iisi biisi. Jonotat, annat passin virkailijalle lasin takana, seisot hetken mittailtavana, vastaanotat passin ja juokset vapauteen. Harmi vain, että Henrin kuva passissa on niin huono - tai siis vanha. Hän näyttää siinä tuskin kouluikäiseltä. Ja, niinpä, virkailijana toimiva nuorehko nainen hymyileekin kuvalle ja sanoo jotakin mielestään varmasti hyvin nokkelaa englanniksi. Henri tyytyy kiittämään palvelusta. Kevyesti huohottaen hän saapuu vihdoin ja viimein päähalliin, jossa ihmisvilske on aivan toista luokkaa kuin siihen saakka. Se kaikki on vain nyt työnnettävä syrjään tietoisesta mielestä, jos haluaa vielä kokea reissaajan ja matkalaukun jälleennäkemisen.

Matkatavarahihna sijaitsee passintarkastuksesta katsottuna äärimmäisimmässä nurkassa päähallin perällä. Sen ympärille on kokoontunut sekalainen ihmisporukka kuin se olisi juhannuskokko ja kuin ei oltaisi lentoasemalla vaan Lieksassa. Henri liittyy mukaan piiriin, jättäytyy vähän taka-alalle. Lyhyenläntänä hän joutuu kurkkimaan muiden selkien välistä, näkyykö tuttua tummansinistä pakaasia. Paikallaan seisten puheensorinan pauhu alkaa taas vallata hänen mieltään. Sähköinen kuulutus hukkuu sen alle ensimmäistä sanaa lukuun ottamatta. Henri naksauttaa niskansa. Nikamien rutina hallitsee kaikkia ääniä sekunnin ajan.

Ihmiset käyvät tasaisin väliajoin nostamassa omat tavaransa hihnalta. Henrin laukkua ei kuitenkaan näy. Ihmiset hänen seurassaan näyttävät kaikki jo erilaisilta kuin silloin, kun hän saapui. Olisiko laukku voinut kadota? Ehkä se oli pyörinyt hihnalla niin pitkään, että se oli siirretty jonnekin muualle? Ehkä joku varasti sen? Henri tunnistaa katastrofiajattelun vanhana ystävänään, eikä anna sen liiaksi häiritä. Hän jatkaa liukuhihnan tuijottelua. Kyllä se kohta tulee. Kohta, ihan kohta.

Henri on uupunut. Hänen silmänsä tuntuvat värisevän. Hänen aivonsakin ovat niin pahasti väsyksissä, että häneltä menee ensin täysin ohi, mitä päähallissa alkaa tapahtua. Jostakin ryntää kaksi miestä, huutaen jotakin, josta Henri ei saa selvää. Sitten Henri valpastuu, kääntyy ympäri ja näkee, kuinka samaiset miehet pakottavat iäkkään näköisen naisen lattialle polvilleen. Toinen heistä huutaa ilmeisesti käskyjä, samalla kun toinen riistää naiselta käsilaukun ja alkaa penkoa sen sisältöä.

Henri lamaantuu näyn edessä, hänen sydämensä sykkii hurjana, eikä hän pysty tekemään mitään. Laukkuun molemmat kätensä tunkenut mies, jolla on toverinsa tapaan yllään musta vartijan asu, levittää naisen tavaroita ympäriinsä. "Don't move!" toinen vartija karjuu aivan selvästi. Vanha rouva näyttää surkealta, totaalisen säikähtäneeltä.

Sitten toinen vartija taitaa löytää etsimänsä, sillä hän nousee seisomaan ja tuikkaa jotakin univormunsa taskuun. Toinen käskee naisenkin jaloilleen. Vartijat erkanevat, kun toinen lähtee taluttamaan naista ulko-ovia kohti ja toinen palaa sinnepäin, mistä oli aiemmin tullut. Nainen ei tee minkäänlaista vastarintaa. Henri seuraa tämän kiharaista, vaaleaa tukkaa niin kauan kuin se näkyy. Sen jälkeen hänen kokovartalolukkonsa laukeaa. Mitä hemmettiä?

Henri ei nyt oikein ymmärrä. Ne tyypit olivat lentokentän vartijoita, ainakin vaatteistaan päätellen, mutta miksi he hyökkäsivät sen naisen kimppuun ja veivät häneltä jotakin? Henrin mieleen hiipii ajatus niistä viime vuosina juuri lentoasemille tehdyistä terrori-iskuista, joista tiedotusvälineet ovat pitäneet paljon suurempaa mekkalaa kuin monista pitkittyneistä kriiseistä eri puolilla maailmaa. Epäiltiinkö naista ehkä terroristiksi? Hän ei totta vie näyttänyt miltään ISIS:n värväämältä tappajalta. Ottivatko ne vartijat rouvalta aseen, vai mitä?

Episodi näyttäytyy suomalaisnuorukaisen ajatuksissa häkellyttävältä, vaan vielä suuremmin hän ihmettelee kaikkea sen tapahtumapaikan ympäristössä. Nimittäin, melkein kaikki lentoaseman päähallissa parveilevat ihmiset ovat jatkaneet välikohtauksen jälkeen kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Ainakaan mitään liukastumista vakavampaa. Ihmisjoukko matkalaukkuhihnan ympärillä alkaa hiljalleen hajaantua. Seuraava kuulutus kehottaa New Yorkiin matkalla olevia siirtymään välittömästi lähtöselvitykseen. Henriä vääntää vatsasta. Hän vilkaisee olkansa yli ja näkee tutun matkalaukun viilettävän ohitseen oikealta vasemmalle. Hän hölkkää sen kiinni ja saa siitä täpärän otteen. Hän kampeaa laukun vaivalloisesti käsiinsä.

Seuraavaksi Henri voisi vain kävellä ulos ovista ja ottaa taksin lentokenttähotellille, jossa hänelle on huone varattu tulevaksi yöksi. Mutta eihän hän voi lähteä. Hänen on pakko saada tietää, mitä hallissa äsken tapahtui. Ja, ennen kaikkea, miksi tapahtui. Miten hän sen saa selville? Hän voisi kääntyä kysymään joltakulta paikallisen näköiseltä, muttei vietävä kyllä uskalla.

Henri laahustaa hitaasti pyörällistä laukkuaan perässään vetäen neljän oviyhdistelmän suuntaan, joiden takana aukeaa näkymä lentoaseman parkkialueelle. Kaksi jotakuinkin vartijoiden kovan kohtelun kohteeksi joutuneen naisen ikäistä miestä keskustelee äänekkäästi englanniksi aivan hänen lähellään.

"Hallituksen pitäisi vihdoinkin tehdä tästä loppu", Henri on aika varma, että miekkoset juttelevat siitä tapauksesta. "He vain sanovat, että tekevät kaikkensa. Jos tämä on kaikki, niin soittaisivat hitto armeijalle."

"Allianssi säikyttelee viattomia ihmisiä. Tai onko kyseessä nyt Allianssi vai mikä."

"Aivan sama! Ei tämä ole oikein! Ei se ole elämää, että me joudumme olemaan koko ajan varuillaan hyökkäysten varalta. Kalleuksia ei voi pitää enää mukana. He vievät muuten kaiken."

Henri kiihdyttää sen verran, että ehtii ennen miehiä oville. Hän huolehtii, että pyrkii ulos samasta ovesta heidän kanssaan. Liiketunnistimella varustetun liukuoven kynnyksellä hän pysähtyy äkisti. Toinen miehistä törmää hänen matkalaukkuunsa.

"Varovasti!" sanoo mies.

"Anteeksi", Henri sanoo ääni tukkoisena jännityksestä. "Kuulin, kun puhuitte - siitä. Onko niin - tapahtunut - aiemmin?"

Henriä hermostuttaa niin rajusti, että hänen sydämensä rummuttaa mielipuolisesti kylkiluita ja rintalastaa vastaan ja häntä huimaa. Miehen leveät kasvot näyttävät sumeilta, ja kun hän puhuu, tulee se Henrin korviin luonnottoman kovaäänisenä: "Jatka kävelemistä. Et taida olla täältäpäin. Näin on nimittäin tapahtunut tässä kuussa vaikka kuinka monta kertaa."

Henri johdattaa mieskaksikon ulos, jossa asemahallien lämpimyyden jälkeen vajaa parikymmentä astettakin tuntuu vilpoiselta. He siirtyvät sivuun kulkuväylältä, joka johdattaa ihmisiä kahteen suuntaan liukuovien ja taksitolppien välillä.

"Eli - he eivät olleet - oikeita vartijoita?" Henri tiedustelee joutuen pakottamaan sanat kurkustaan.

"No, he kutsuvat itseään Kaupungin vartijoiksi", sama mies jatkaa Henrin kanssa keskustelua. "Mutta lentoaseman kanssa heillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin että tämä on hyvä apaja. Täällä on paljon kaltaisiasi, jotka eivät tiedä Kaupungin menoa. He eivät osaa varautua. Heillä on puhelimet ja lompakot ja muut helposti saatavilla. Lapset ja vanhukset ovat suosittuja maaleja. He ovat anarkisteja, jotka ovat ryöstäneet vallan virallisilta johtajilta. Hallitus on voimaton heidän edessään."

"Okei", ensin Henri ei osaa muuta sanoa. "Eli - he veivät siltä naiselta rahaa - tai jotain muuta - arvokasta?"

"Luultavasti. Mutta voithan varmistaa asian, jos niin kovasti välität. Se rouva on tuolla."

Viimeisten sanojen kohdalla mies kohottaa pullean etusormen osoittamaan jonnekin parkkialueen toiselle puolelle. Henri kääntyy katsomaan sinne, eikä näe aluksi muuta kuin suuren vellovan ihmismassan. Yhdessä kohdassa virtaan tulee hetkellisiä aukkoja, ja Henrin silmä osuu naiseen, joka istuu asfaltilla ja puristaa kermanvalkeaa käsilaukkua sylissään. Väki kulkee aivan tämän vierestä mutta vain hyvin harva edes vilkaisee kohti. Luulevat häntä varmaan kerjäläiseksi, Henri ajattelee tuskastuneena.

Hänen kai pitäisi mennä seuraavaksi puhumaan ryöstetylle rouvalle, mutta miten kummassa hän siihen pystyisi? Hän teki juuri urotyön ja aloitti keskustelun englanniksi kahden tuntemattoman miehen kanssa. Sen jäljiltä häntä värisyttää ja väsyttää. Ne miehet ovat jo kävelleet pois, ja niin olisi varmaan hänenkin paras tehdä. Mutta jokin outo voima saa hänet ottamaan askelia naisen suuntaan. Hän on jo aika lähellä, viiden metrin päässä. Hän voisi mennä ja yksinkertaisesti kysyä: oletko kunnossa? Ei häntä oikeasti niin paljon kiinnostanut tietää, mitä ne vartijoiksi naamioituneet raakalaiset laukusta veivät. Kukkaron, puhelimen, kaulakorun,... Joka tapauksessa teko oli pelottava ja väärä.

Henri on alle kolmen metrin päässä naisesta, kun yhtäkkiä lentoaseman pääovista paikalle ryntää joukko miehiä. Neljä miestä, ne samat miehet, jotka aiemmin laskivat leikkiä Henrin edessä turvatarkastusjonossa, syöksyvät auttamaan rouvaa. Yksi heistä soittaa puhelua, varmaankin hätänumeroon, kaksi auttaa naisen kainaloista pystyyn ja yksi juttelee tälle vieressä rauhoittavaan sävyyn. Hetkeksi Henri jähmettyy katsomaan tilannetta, kunnes tajuaa jatkaa matkaa. Hän nyökkää miesten suuntaan, hymyilee kannustavasti naiselle ja kävelee reippain askelin ohitse. Parkkialueen laidalla hän liittyy pitkän taksijonon hännänhuipuksi, eikä enää rohkene kääntyä edes vilkaisemaan. Häntä huimaa taas. Ja hengästyttää. Oksettaakin vähän. Paras jättää muiden auttaminen pystyvämmille...

Keltaisia takseja on jonossa jatkuvasti useita, mutta silti kestää hyvä tovi, ennen kuin Henri pääsee kiipeämään niistä yhteen. Hän yrittää epätoivoisesti sulkea mielestään sitä naista ja niitä kaikkia kahdeksaa miestä, joista kaksi on rikollisia, kaksi tyypillisiä varjoista kyräilijöitä ja neljä ylöspäin katsottavia sankareita. Se on kuin jonkin mustavalkoelokuvan hahmokaarti. Leffan lopussa yksi sankarimiehistä tekisi ultimaattisen pelastuksen ja saisi tarinan uhrin, naisen, itselleen. Harmi vain, että nainen olisi voinut helposti olla pelastajansa äiti. Henri naksuttelee niveliään, koettaa keskittyä johonkin muuhun. Hän tökkii kävelykenkänsä kärjellä pikeen liimaantunutta purkkaklönttiä. Taksijonossa on enää niin vähän ihmisiä hänen edellään, että yksi paikalla olevista takseista taisi jo olla häntä varten.

"Afternoon!"

Henri säpsähtää. Hän nostaa katseensa edessä tyhjäkäynnillä hiljaa hurisevaan taksiin, jonka takatilaa parhaillaan lastattiin matkalaukuilla. Sitten hän siirtää silmiään vasemmalle ja huomaa häntä silmäilevän, noin nelikymppisen naisen, jolla on yllään asialliset, sinisen eri sävyjä sisältävät vaatteet ja kasvoillaan arkinen hymy. Hänen musta tukkansa on vielä lyhyempi kuin Millalla. Henri siirtyy tavaroineen lähemmäksi naista ja tervehtii: "Hello! Voisitko viedä minut lentokenttähotellille?"

Naisen hymy levenee. Hän nakkaa hiuksiaan taaksepäin ja työntää kädet takkinsa taskuihin. "Näetkö tuon rakennuksen?" hän kysyy, ottaa kädet pois taskusta ja osoittaa peukalolla olkansa yli. "Tuo tumma, jossa on isot lasi-ikkunat?"

"Aaa...", Henri raapii päätään nolona. Olipa hän taas typerä.

"Se on se. Voin toki viedä sinut sinne, mutta jopa tuon laukkusi kanssa kävelet sinne parissa minuutissa."

"Kiitos. Ja anteeksi", Henri nyksäyttää päätään taksinkuljettajalle ja liukenee jonosta mahdollisimman ripeästi. Hän lähtee pujottelemaan pysäköityjen ja ykkösvaihteella ryömittelevien autojen lomitse parkkialueen toisella laidalla tönöttävää rakennusta kohti. Olipa hän - tyhmä! Miksi ihmeessä hän ei katsonut hotellin sijaintia etukäteen Google Mapsista?

Itselleen raivotessaan Henri tulee unohtaneeksi täysin lentoaseman välikohtauksen ja sen, että olisi voinut teoriassa tulla matkan varrella väkivaltaisesti ryöstetyksi. Hän ajattelee asiaa vasta istuessaan ensimmäistä kertaa hotellihuoneensa vitivalkean peiton päälle. Siinä välissä hänen piti vielä kirjautua sisään hotelliin, täyttää pari lomaketta ja vaihtaa pakolliset small talkit respan nuoren ja ylipirteän oloisen virkailijanaisen kanssa. Niistä selvittyään hän päätti kiivetä huoneeseensa rappusia pitkin, vaikka kerroksen numero oli viisi ja vaikka hänen matkalaukun kahvaan juurtunutta kättään särki.

Hotellihuone on tarkoitettu kahdelle, vaikka Henrejä on vain yksi. Henri olisi ottanut yhden hengen huoneen, mutta sellaisia ei jostain käsittämättömästä syystä lentokenttähotellissa ollut lainkaan, tai sitten ne kaikki olivat menneet Henrin nenän edestä. Huoneen nimi oli "Superior Queen"; Henrin on pakko naurahtaa. Varmaan jonkun halvemmankin hotellin olisi voinut löytää, mutta kyllä sitä nyt yhden yön raaskii asua vähän koreammin.

Mitään muuta valittamista huoneessa ei sitten olekaan - ei todellakaan. Se on tilava ja oikein siisti. Tuoksu on miellyttävä, jotenkin appelsiinimainen. Kylpyhuoneessa kaikki hohtaa ja kiiltää. Varustelu kattaa leveän taulu-tv:n ja langattoman netin, johon on tunnukset pöydänkulmaan teipatussa lappusessa. Sitä Henri juuri tarvitseekin. Jos hän ei olisi päässyt nettiin, olisi hän voinut heittää hyvästit haaveilleen löytää tiensä Viemärilinnaan.

Henri päätti luottaa kohtalonsa Ihmiskunnan pohjasakan porukan huomaan, eikä varannut hotellihuonetta kuin yhdeksi yöksi. Sen avaimet pitää luovuttaa viimeistään seuraavana päivänä kello kaksitoista. Henri kaivaa LG:n taskustaan ja painaa nappulasta kellotaulun loimuamaan näytölle. Jo yli kaksi. Henri kuiskaa manauksen. Hän suunnitteli ehtivänsä löytää Pohjasakan luo vielä sen päivän aikana, mutta miten tuo kello nyt jo noin paljon voi olla? Ja, ah, voihan perhana, Henrillä on myös oikein kunnon nälkä. Hän söi edellisen kerran aamulla ennen Helsinki-Vantaalle lähtöä, eikä sekään ollut kunnon aamupala. Siitä on kuusi tuntia. Henri käy huuhtomassa kasvonsa, jonka jälkeen etsii lompakkonsa ja lähtee tarkistamaan, millaista ruokaa hotellin ravintolasta saa.

Ruoka on erinomaista ja ravintolan henkilökunta pirteän hymyileväistä. Lasku osaa yllättää suuruudellaan, mutta Henri maksaa sen mukisematta ja pistää jopa ylimääräisen kolikon mukaan. Sitten hän palaa huoneeseensa yrittäen vihellellä huolettomasti mennessään. Tuskinpa kukaan hullu hotelliin sisälle tunkeutuisi, hänen ajatuksensa harhailevat takaisin lentoasemalla sattuneeseen ryöstöön. Niin kauan kun en pistä päätäni ulos täältä, olen varmaan turvassa. Siihen pitää luottaa. Vaan ennen pitkää Henrin pitäisi mennä ulos. Silloin pitäisi muistaa jättää kaikki arvokas matkan ulkopuolelle.

Huoneessaan Henri istuu pöydän ääreen asetettuun puiseen, samettipäällysteiseen tuoliin. Hän asettautuu niin, että Wi-Fi-salasana seisoo kasvojensa edessä, ja näppäilee koodin puhelimeensa. Yhteys pelaa! hän innostuu. Hän avaa Google Play -sovelluskaupan ja etsii sieltä useimmin ladatun nettiradiosovelluksen. Hän lataa sen, odottaa, rummuttelee sormillaan kuvioista puupintaa.

Lataus valmis. Henri napsauttaa Avaa-painiketta. Hänen sydämensä aistii jotakin olevan pian tapahtumassa. Jotakin suurta. Aivotkin aistivat. Sovellus avautuu. Henrillä menee hetki opetella käyttämään sitä, mutta pian hänellä on jo edessään kenttä, johon pystyi kirjoittamaan hakusanan radiokanavien etsimiseksi.

Mitä siinä mailissa lukikaan? Henri kirjoitti jo päiväkausia sitten sanat puhelimensa muistikirjaan ja käy nyt tarkistamassa ne.

brown color

12.30, 13.30, jne.

Ai niin. Kello näyttää kymmentä vaille kolmea. Seuraava ohjelähetys tulisi kanavalta vasta reilun puolen tunnin päästä. Puoli neljältä, siis. Kovin myöhään, siis. Hampaitaan kiristellen Henri palaa nettiradiosovellukseen ja kirjoittaa sanat "brown color" hakukenttään. Sovellus kelaa hetken. Henrin kämmenet hikoilevat. Haun tuloksena esiin tulee reilu kymmenen tulosta, joista valtaosa on podcasteja tai äänikirjoja. Kanavia on vain kolme: Favorite Color: Brown, Atlanta Blue Sky Jazz ja Crisol Radio. Henrillä ei ole aavistustakaan, mitä kaksi jälkimmäistä tekevät siellä tulosten joukossa, mutta voiko ensimmäinen olla mitään muuta kuin Ihmiskunnan pohjasakan äänitorvi?

Syke kiihtyy entisestään. Henri nousee ja hakee repustaan kuulokkeensa. Hän asentaa ne puhelimeen ja toisen pään molempiin korviinsa. Hän painaa mielen myllerrysten vallassa Favorite Color: Brown -radioaseman nimeä. Esiin aukeaa radion hallintakonsoli, jonka keskellä komeilee suuri play-nappi. Henri vetää vielä syvään henkeä ja painaa sitten playta.

Mitään ei heti tapahdu. Mutta sitten kun tapahtuu, Henri säpsähtää sitä. Kanava suoltaa hänen korviinsa musiikkia, tutunkuuloista musiikkia, jotain tuttua kappaletta. Henri irvistää hämmennyksissään. Kappale on kai joku ysärin aivoton tanssihitti, Mr. Presidentia ehkä, vaikka oikeasti Henrillä ei ole mitään hajua, koska hänestä 99 prosenttia ysärihiteistä on kaikkea muuta kuin hyvää musaa. On kappale sitten mikä tahansa, saa se Henrin huolestumaan. Onko kanava sittenkään oikea? Miksi Pohjasakka soittaisi sellaista musiikkia?

Henri kuuntelee hetken aikaa, ja pian kappale vaihtuu. Hänen suunsa loksahtaa auki. Spice Girlsia? Wannabe? Henri repäisee kuulokkeet pois korvistaan ja puolipaniikissa sulkee sovelluksen kokonaan. Hän katsoo taas kelloa. Neljä minuuttia enemmän kuin viimeksi. No, hän puuskahtaa mielessään, puoli neljältä se lopullisesti selviää. Onko kanava oikea. Vai huijattiinko minua oikein hulppeasti. Henri menee siirtämään verhot ikkunan edestä ja jää hajamielisenä katselemaan synkälle lentoaseman parkkipaikalle.

Aikanaan kello tulee viittä vaille puoli. Kärsivällisyys on aina ollut Henrin hyviä puolia, eikä hänellä tälläkään kertaa ole ongelmia tappaa aikaa tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Hän avaa älypuhelimensa uudelleen, käynnistää nettiradiosovelluksen ja jättää Favorite Color: Brown -kanavan soimaan hetkeksi itsekseen, soittamaan jotain tyhjäpäistä jumputusveisua kuulemattomille korville. Kun tasan puoleen on matkaa enää alle kaksi minuuttia, hän antautuu ja sujauttaa kuulokkeet korviinsa. Hän ei keskity musiikkiin ollenkaan. Häntä ei kiinnosta.

Sitten, täsmälleen sähköpostin lupaamalla hetkellä, kappale katkeaa kuin seinään. Henri huomasi unohtaneensa kokonaan jännittää tilannetta, joten sydän ja ihokarvat riehaantuvat vähän jälkijunassa. Henri lisää äkkiä äänenvoimakkuutta, kun englantia korostetun selkeästi artikuloiva miesääni alkaa puhua. Nauhoitteessa on hienoista metallista häiriötä.

"Tämä on nauhoitettu ja automaattisesti kerran tunnissa toistettava ohjelähetys. Seuraamalla tämän lähetyksen neuvoja, löydät luoksemme ja voit olla ryhmämme jäsen jo tänään. Tee näin: hankkiudu lähimpään kaupunkiin. Mikäli olet jo kaupungissa, pysy siellä. Etsiydy keskeneräiseen paikkaan, jonka yhteiskunta hylkäsi rakennettuaan sitä ensin kuukausikaupalla. Tällä paikalla, kävele alueen keskustaan ja lyö sieltä löytyvään pystysuoraan metallipalkkiin viittä - sanoin viittä - sydämeniskua simuloivaa lyöntiä. Sinua tullaan hakemaan. Jos mahdollista, tuo vastaanottamasi viestit mukanasi tulosteena tai älylaitteen näytöllä. Toivomme tapaavamme sinut pian."

Ohjelähetys loppuu räsähtäen ja sen katkaisema purkkapoppibiisi jatkuu kuin sitä ei olisi koskaan keskeytettykään. Henri sammuttaa radion, sitten sovelluksen ja lopuksi koko puhelimen ajatuksiinsa sotkeutuneena. Hän kääntyy ja jää tuijottamaan ikkunaa näkemättä sen takaista maailmaa lainkaan. Hän yrittää selvittää juuri kuulemansa nauhoituksen sisältöä.

Eli, Henrin pitäisi etsiä kaupungista paikka, jonka yhteiskunta on hylännyt. Sitten hänen pitäisi mennä sen paikan keskelle ja koputtaa jotain metallipalkkia niin, että se kuulostaa sydämenlyönneiltä. Henri tajuaa vasta nyt alkaa kirjoittaa avainkohtia ylös. Siis, hylätty paikka, joo. Keskikohdassa metallipalkki, okei. Sydämeniskujen lyöminen, selvä. Ja sitten: odotus.

Kun Henrillä on suhteellisen selvä käsitys siitä, mitä kaikkea hänen kuuluu Ihmiskunnan pohjasakan yhyttämiseksi tehdä, hän jättää LG:n pöydän kulmalle ja rojahtaa kyljelleen makaamaan sängylle. Väsymys alkaa vallata häntä. Päivä on ollut jo pitkä. Vaan voisiko hän jättää etsintäoperaation huomiseksi? Uskaltaisiko hän? Toisaalta hänellä on koko päivä aikaa löytää Pohjasakan luo, jos hän vain jaksaisi raahata koko mukanaan olevaa omaisuuttaan perässään. Kyllä hän jaksaisi. Kyse on kuitenkin hänen loppuelämästään.

Henri riisuutuu alusvaatteisilleen, kömpii peiton alle ja avaa television kaukosäädintä napauttamalla.