Luku 19: Meksikolainen pattitilanne

=========================================================================

Rae Norring istui henkilöautossa, joka ajoi M1-tietä kaakkoon hitaammin kuin nopeusrajoitus olisi antanut myöten. Lexi oli ratin takana, vaikka normaalisti kuvauspäällikkö Aurel oli se, joka ajoi, kun he olivat kuvausporukalla liikkeellä. Nyt vain oli niin, että Aurel oli juonut aivan liikaa ollakseen ajokuntoinen. Hän oli ilmeisesti aloittanut kupin kippaamisen heti, kun kuuli, ettei Kaupungista enää lähetettäisi yhtäkään Uutisreportaasia. Siitä oli nyt melkein täysi vuorokausi. Tänä aikana kukaan ei ollut nähnyt Aurelia molemmat kädet tölkistä, pullosta tai lasista vapaina.

Rae ei voinut ajaa, koska hänellä ei ollut ajokorttia. No, ei hän muutenkaan olisi ollut kummoisessakaan ajovireessä.

Eikä Lexi, kaikella mahdollisella kunnioituksella, ollut mikään huippukuski. Hän oli kuitenkin paras vaihtoehto.

Raella oli voimakkaasti kaksijakoiset tunnelmat. He olivat matkalla kohti pääkaupunkia, kohti Ykköskanavan studioita. Kohti kotia. Se oli tietenkin hienoa, sillä Rae oli ikävöinyt kotikaupunkinsa näkemistä jo useamman päivän ajan. Erityisen hyvältä tieto kodin jatkuvasta lähestymisestä tuntui parin viimeisen päivän painajaisen jälkeen. Nainen olisi kernaasti unohtanut sen kaiken, muttei tietenkään koskaan pystyisi. Muistot aivan varmasti vainoaisivat häntä hänen elämänsä loppuun saakka.

Toinen tunne onnellisuuden rinnalla oli - pettymys. Rae tiesi, että oli tietyllä tasolla hyvin väärin jättää Kaupunki taakseen juuri silloin, kun siellä olisi ollut toimittajille työsarkaa enemmän kuin taatusti ikinä. He olisivat voineet tehdä juttuja Nyrkkiallianssista ja sen ja Hallituksen välisestä kiistelystä vaikka koko loppukuun tarpeiksi. Sen jälkeen koko kuvausryhmä olisi voinut painua ansaitulle lepolomalle Ibizalle jouluun saakka. Niin olisi voinut käydä, ellei Raen pää olisi luhistunut. Ei sille enää voinut mitään, mutta pettymys jäi jäljelle. Sekään ei ehkä ihan hetkeen pyyhkiytyisi pois.

"Voitko painaa vähän lisää kaasua?" Aurelin mongertava ääni mölisi takapenkiltä. "Joku vaari meni meistä just äsken ohi fillarilla. Heh!"

Rae katsoi ystäväänsä vierellään. Lexi pyöräytti silmiään ja vapautti toisen kätensä ohjauspyörästä tehdäkseen sillä "lässyn lässyn lää" -eleen. Rae melkein hymyili sille. Melkein.

=========================================================================

Siinä vaiheessa, kun Henri, Finna ja Anatolia olivat ehtineet kavuta kymmenen ensimmäistä kerrosväliä, Edith Bethesdan kameraryhmä aloitti oman kiipeämisensä. Edith kameroineen ja otsalamppuineen näytti tietä, Ellie heti kannoillaan. Naiset olivat parina eteneviä miehiä nopeampia, ja Johnny joutui vähän väliä huutamaan heitä odottamaan. Caudillo oli enemmän huolissaan huutojen lujuudesta ja seinistä kajahtelevasta voimasta kuin ryhmän keskellä laajenevasta kuilusta.

Kun Henrin ryhmä oli jo ohittanut kahdennenkymmenennen kerroksen, Edith pysähtyi kymmenennelle kerrostasanteelle ja huokaisi hengästyneenä. Ellie loikkasi ystävänsä ohi jo seuraaviin portaisiin. Hän oli suunnattoman turhautunut tilanteeseen.

"Älä mene yksin, Ellie", Edith huikkasi.

"En ole menossakaan", Ellie murisi ja äänestä päätellen polki jalallaan porrasta. "Eikö me päästäisi yhtään nopeampaa? Muut on varmaan jo huipulla katselemassa maisemia."

"Eikä ole. Pysy kärsivällisenä. Muista, että yksi meistä ei näe edes sitä vähää, mitä tässä pimeydessä voi nähdä."

Ellie murisi lisää, tällä kertaa niin epäselvästi, ettei sanojen viesti aivan mennyt perille. Johnnyn ja Caudillon hengästynyt eteneminen kuului jo aivan läheltä. He olivat enää muutaman askelman verran naisten perässä.

"Jatkakaa vaan", Caudillon ääni sanoi. "Me otetaan teidät - sitten kiinni."

"Vihdoinkin järkipuhetta", sanoi Ellie ja lähti jatkamaan kiipeämistä. Edithillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä ystävänsä perään.

Matka jatkui tähän tapaan toisetkin kymmenen kerrosväliä. Kahdennenkymmenen kerroksen tasanteella (Henri, Finna ja Anatolia olivat silloin jo hyvin lähellä Niitin ensimmäistä asuttua kerrosta) tapahtui uusi pysähtyminen. Tällä kertaa Johnny ja Caudillo olivat jääneet niin kauas naisista, että heidän askeltensa ääni vaikutti kuuluvan hyvin syvälle poratun kuivuneen kaivon pohjalta. Ellie päästeli kärsimättömiä ääniä suustaan. Edithiä väsytti sen verran paljon, että hän käytti energiaansa ainoastaan pystyssä pysymiseen ja hengittelyyn.

"Mitä jos me myöhästytään?"

"Huh. Mistä niin, Ellie?"

"Mitä jos ne muut löytää jotain ennen meitä, ja sitten Crowahlin miehet tulee ja nappaa ne kiinni? Me ei saataisi sitä mitenkään tietää."

"Niin, mutta", Edith kaivoi oikeita sanoja osoittaakseen yhdellä virkkeellä olevansa sekä samaa että eri mieltä Ellien kanssa, "ainakin he saavat silloin hyvää videomatskua."

Ellie hymähti. "Lohtu se on pienikin lohtu. Kuolla sotasankarina. Kuulostaa - fundamentalistiselta. Jos se on sana."

"Hei. Kuka puhui kuolemisesta?"

"No tuskinpa Crowahlin jätkät niille mitään pullakahveitakaan tarjoaa."

Edith ja Ellie odottavat siihen saakka, että Johnny ja Caudillo saavuttavat heidät täysin. Miehet näyttivät väsyneemmiltä kuin miltä Edithiltä oli tuntunut hetki sitten. Edith kysyi, halusivatko he ehkä levätä. Molemmat kielsivät.

"Jatketaan", Caudillo sanoi. "Me otetaan teidät taas kiinni."

"No, jos te olette varmoja..."

"On ne. Hopihopi, tules nyt pöpipää, sieltä", Ellie hoputti tarttuessaan ystäväänsä takinhelmasta. Matka jatkui.

Kolmannenkymmenennen tasanteen kohdalla tuli seuraavan lepo- ja odottelutauon vuoro. Siihen mennessä toisella laidalla Niittiä oli tapahtunut jo kaikenlaista mullistavaa. Henrin kameraryhmä löysi itselleen kyseenalaista seuraa suunnilleen samaan aikaan, kun Edith löysi itsensä huohottamasta yksikseen lohduttomassa yössä. Ellie oli kivunnut niin ylös, ettei häntä näkynyt lampun kiilassa. Sen sijaan Johnny ja Caudillo olivat niin kaukana alhaalla päin, ettei heidän olemassaolostaan kuulunut enää pienintäkään ääntä.

Edith meni lähimmän seinän viereen, painoi selkänsä sitä vasten ja antoi itsensä valua istuma-asentoon. Hän riisui päätään kiristävän otsalampun hetkeksi yltään ja hieroi ihoaan ympäri hiusrajaa. Hän ei ollut varsinaisesti mikään urheilijatyyppi, vaikka ulkoilmasta pitikin. Laboratorio- ja paperityöt vain nielivät aikaa kaikelta jännittävältä kenttätyöskentelyltä, jota tulvillaan kemistin ura oli ollut silloin joskus kauan sitten, kun ura oli ollut vasta aluillaan. Edith puhalsi ja jatkoi sormiensa liikettä alempana kasvoissa samaan aikaan, kun Ellie tuli taas näkyviin.

"Joko sinäkin laitoit vaihteen vapaalle?" Ellie kysyi ystävältään pisteliäästi. "Hauskaa. Onhan sitä aina kiva saada hommat tehtyä jouluun mennessä."

"Pieni tauko vain", Edith sanoi. "Sinä olet meistä selvästi nuorin. Totta kai sinulla riittää virtaa."

"Ja sinäkö muka olet ikäloppu sitten? Olet vähän toistakymmentä vuotta vanhempi kuin minä. Se ei ole paljon. Kävisit joskus lenkillä."

Edith oli enemmän kuin tottunut tuollaiseen puhetyyliin niin Ellien kuin aika monen muunkin mielenterveyskuntoutujan suusta. Niinpä hän vain naurahti väsyneesti. "Tiedät vallan hyvin, että urheilu on tärkeä osa kuntoutusprosessia", hän muistutti.

Ellie potkaisi kenkänsä kärjellä seinää Edithin selän takana ja työnsi kätensä takkinsa taskuihin niin syvälle, että vaate venyi alaspäin suunnilleen kolmasosaa itseään pidemmäksi. Hän ei sanonut mitään. Kiitos, Isä, ajatteli Edith, joka ei ollut uskovainen nainen.

Muutamaa hetkeä myöhemmin miesten raskas hengitys ja raskaammat askeleet alkoivat taas kuulua jostakin alempaa. Ellie huikkasi tiedustelun, josko he voisivat Edithin kanssa jatkaa jo matkaa. Caudillon ääni vakuutti, että se kävi kyllä. Niinpä he jatkoivat kapuamista mustassa kuilussa. Ellie loikki puolen kerroksen verran edellä. Edith keskitti ajatuksensa oikeanlaiseen hengittämiseen.

"Hei. Pst. Ellie."

Ei vastausta.

"Ellie Breivik. Haloo."

Vastauksen tulemisessa kesti, ja kun se tuli, oli se harvinaisen viileä.

"No mitä nyt?"

"Kuinka monta kerrosta tässä talossa on?"

Jälleen kesti. Ehkä Ellie muisteli.

"Kolmekymmentäyhdeksän."

"Oletko varma?"

"Totta kai."

"Ja se oli niin, että neljänneksi ylin kerros on ensimmäinen, joka on asuttu? Siis jota tämä Nyrkkiallianssi käyttää jollain tavalla?"

"Jepulis."

"Mikä on seuraava kerros sinun yläpuolellasi?"

"Kolmekymmentäseitsemän."

"Ei voi olla. Ohitin juuri numeron kolmekymmentä-"

"Olen jo siellä."

"Missä niin?"

"No voi nyt... Olen tasanteella. Seinässä lukee kolmonen ja sitten siinä lukee kuutonen."

"Aha. No, odota siinä, että me muut ehdimme sinne myös."

"No ei, kuule, kun ajattelin rikkoa tuon oven tuossa ja tehdä yksin rynnäkön käytävälle. Mitä oikein kuvittelit?"

Juuri tuota Edith oli kuvitellutkin. Siis tuollaista kommenttia Ellie Breivikilta. Hän lopetti turhan puhumisen ymmärtäessään, ettei se ollut vain kalliin energian tuhlausta. Se oli myös hengenvaarallista niin lähellä rikollisjärjestön pesäpaikkaa. Heidän läsnäolonsa oli jo aikaa sitten huomattu, kenties niin, mutta aina oli pienenpieni mahdollisuus siihen, että he olivat sittenkin onnistuneet pysyttelemään tutkan kantaman ulkopuolella ja löytämään valvontalaitteistojen sokeat pisteet.

Hetkeä myöhemmin he kaikki neljä seisoivat enemmän tai vähemmän huumaavan porrasrallin uuvuttamina kolmannellakymmenelläkuudennella kerrostasanteella. Tai niin oli ollut koko ajan tarkoitus tapahtua. Eipä tapahtunut.

Edith ja Ellie katsoivat kummissaan Caudilloa, jonka edessä ei ollutkaan jykevävartista miestä. Caudillo ei katsonut heihin, ei edes niin kuin sokea mies katsoo.

"Missä Johnny on?" Ellie kysyi.

"Kadotin hänet."

"Häh? Miten voi olla mahdollista? Sinullahan oli koko ajan käsi kiinni hänessä!"

"Niin oli. Siihen saakka, kunnes se äkkiä oli poissa. Yritin kutsua häntä, mutta ei mitään."

Edith katsoi Ellietä säikähtäneesti. Ellie katsoi takaisin silmiään pyöritellen. Vaikutti aivan siltä kuin otsalampun led-valo olisi himmentynyt yhdessä sykäyksessä puoleen entisestä. Kauhuelokuvien katselemisesta taisi sittenkin olla enemmän haittaa kuin hyötyä tosielämän kummitustalon valloituksessa.

Ja toisaalla toisen kameraryhmän oma pelotteluleffa oli juuri päässyt kunnolla vauhtiin.

Kerrostasanne toisensa jälkeen. Jokaisen kohdalla toistui sama kaava: Henrin korvissa ja silmissä kerroskäytävälle johtavaan tilkittyyn oveen jyskytettiin, minkä jälkeen ovi tärisi ja avautui raolleen. Kuollut käsi työntyi raosta ja kiersi näivettyneet sormensa oven reunan ympärille. Peto päästi kidastaan nälkäisen murahduksen. Sitten Anatolian taskulamppu pomppi liian kauaksi, käsi katosi, ovi sulkeutui uudelleen ja murina haipui liukuen siriseväksi hiljaisuudeksi. Seuraavat portaat odottivat. Seuraavat vainoavat harhat.

"Kolmekymmentäviisi", Finna sanoo vaimeasti kuljettaessaan sormiaan seinän pintaan maalattua, rapistunutta numeroa vasten. "Odota, Anatolia. Seuraava kerros on se kerros."

Anatolia pysähtyy tasanteen jälkeen viidenneksi alimmalle portaalle, kääntyy ja osoittaa lampulla Finnaa. Henri on kulkenut alhaalta saakka jonon hännillä ja tulee vasta nyt tasanteen korkeudelle. Hän huohottaa estottomasti. Porrastreeni pilkkopimeässä, rikollisten valtaamassa pilvenpiirtäjässä olisi varmasti tuntunut triathlonin maailmanmestarinkin pohkeissa.

"No, tämä oli odotettavissa", tuumaa Finna. Hänkin puuskuttaa.

"Mikä?" Anatolia sen sijaan ei kuulosta edes hengästyneeltä.

"Ettei mitään ole vieläkään löytynyt. Jos Rae Norring on täällä, niin hän on jossain neljästä ylimmästä kerroksesta. Ihan ymmärrettävää. Mistä Allianssin tyypit tietäisi, jos heidän vankinsa pääsisi irti kahleistaan pohjakerroksessa?"

"Njoo. Paitsi tietty, jos hänellä on henkilökohtainen vartija."

"Niin, totta. Mutta minulla on silti sellainen tunne..."

"Samoin."

"Jep", Henrikin komppaa. Hän ottaa taas valvontakameran hansikoituun oikeaan käteensä ja pompottelee sillä muutaman kerran. Sähkö laitteesta tuntuu taas kerran suhahtavan kämmenen suonien ja hermopisteiden kautta kehon tunneleihin ja sopukoihin. Pian tulisi toiminnan hetki. Hän on valmis.

Finna muistuttaa heitä Caudillon sanoista: niin varovaisesti kuin mahdollista kerrottuna kymmenellä. Sen jälkeen he taittavat matkan kolmannenkymmenenkuudennen kerroksen tasanteelle. Henrin syke kiihtyy porras portaalta. Hän puristaa kameraa molemmin käsin. Ensimmäistä kertaa moneen, moneen minuuttiin hän pystyy olemaan ajattelematta Juliaa. Se ei ole edes vaikeaa, jännityksen voimakentän hallitessa hänen mieltään.

Sitten Anatolia on jo perillä. Mitään ei näy tai kuulu tapahtuvan. Finna saavuttaa Anatolian. Ei vieläkään mitään. Henri ottaa Finnan selän ja sille laskeutuvan hiusten vesiputouksen kiinni. Kaikki vaikuttaa aivan samalta kuin oli vaikuttanut yli kolmekymmentä kertaa aikaisemmin. Alitajunta odottaa räjähdystä, jonka edellytysten olemassaolon aistiviisikko tylysti tyrmää. Ei mitään.

"Mikä tämä on?"

Se oli Anatolian kysymys. Anatolian lampun kiila on suunnattuna jo seuraavalle porrasosuudelle. Finna katselee samaan suuntaan.

"Näyttää vähän kuin - barrikadilta", hän sanoo mietteliäästi. Henri astuu kunnolla tasanteelle äkillisen fight or flight -hälytyssummerin villitessä hänen sydämensä. Hän yrittää vimmatusti pitää kameran koholla, mutta käsivarsi tuntuu voimattomalta.

Finnan arvio tasanteen ja portaikon väliin rakennetusta jostakin vaikuttaa osuvalta. Tien kolmeen ylimpään kerrokseen nimittäin tukkii puusta ja metallista kyhätty aita, joka voisi hyvinkin toimia jonkin tukikohdan tai puolustusaseman eturintamana, jonka suojista kiväärimiehet saattaisivat ampua lähestyviä hyökkääjiä. Näin ainakin, jos The Elder Scrolls on opettanut Henrille yhtään mitään maailmasta.

"Luulevatko he tosissaan", Anatolia puhuu kuiskaten, "että tällainen este pidättelee meitä? Sehän on tuskin - metrin korkuinen, ja - näyttää aika heiveröiseltä."

"Se tosiaan näyttää vähän siltä kuin Allianssi haluaisi estää meitä menemästä ylempiin kerroksiin", Finna kuiskii myös. "Paitsi jos niin ei olekaan."

"Mitä tarkoitat?"

"Ehkä aidan on tarkoitus toimia toisin päin? Ylemmissä kerroksissa on joku, jonka ei haluta päästä alas?"

Jäätyneen siveltimen nuolaisut halkovat Henrin ihoa ympäriinsä. Jälleen kerran uudet häiritsevät ajatukset alkavat hallita häntä. Aita voisi olla jotain vartioeläintä varten. Tai ehkä sen takana makasi nälkään ja janoon kuolleita ruumiita kasoissa, kuin kaasutettuja vankeja Auschwitzin hautakuopissa. Henriä oksettaa. Hän tietää, että hänen pitäisi kuvata, mutta oikea käsi on kuin halvaantunut.

"Eiköhän kiivetä yli", Anatolia sanoo ja vetää takkinsa hihoja ylemmäs.

"Hei, eikö meidän pitäisi käydä tuolla käytävällä ensin?" Finna viittaa oveen barrikadia vastapäätä. Anatolia näyttää siihen lampulla. Henri hätkähtää kun huomaa, ettei sitä ole teljetty niin kuin muita kaltaisiaan. Siinä ei näytä olevan edes lukkoa.

"Liian vaarallista", Anatolia arvelee. "Käydään nämä tasanteet ensin läpi ylös asti ja jatketaan sitten käytäviltä, jos tarvitsee."

Finna ilmoittaa tähän, että suunnitelma on okei. Henri vain nyökkää jäyhästi ja liikuttaa huuliaan äänettömään "yeah"-sanaan. Anatolia tyrkkää taskulamppunsa Finnalle, minkä jälkeen hän laskee kätensä puuaidalle. Hän ponnistaa itsensä ihailtavan hiljaisesti ylös, istumaan hajareisin aidan huipulle. Rakenteet kantavat hänen painonsa notkumatta, valittamatta. Kaikki sujuu hyvin.

"AAAAAA...! HEYYYYY...!"

"Mitä v-?"

"STOP! HELP! HEY! HELP US!"

"Mitä tapahtuu?!"

Aivan yhtäkkiä koko porraskuilu on tulvillaan huutoja ja korviahuumaavaa äänten lumivyöryä. Henri katselee Anatoliaa, joka menettää tasapainon barrikadin päällä ja tipahtaa hallitsemattomasti portaiden puolelle. Sen jälkeen hän ei pysty tekemään muuta kuin jatkamaan katselemista ja ihmettelemistä. Valvontakamera osoittaa alakuloisesti alaviistoon eli aivan väärään suuntaan. Henri ei kuitenkaan sitä huomaa.

Huutaminen jatkuu jatkumistaan. Finna syöksähtää aidan luo, nousee sen yläpuolelle ja katsoo lampun avulla toiselle puolelle. Henri voi vain kuvitella, mitä kauheaa hän siellä näkee. Nälkiintyneitä koiria? Zombeja? Äärioikeistolaisen kannatuskokouksen? Eikä huutamiselle tule loppua. Finna yrittää hänkin ilmeisesti huutaa. Turhaan, koska yhdestä suusta ei millään lähde yhtä paljon ääntä kuin useammasta.

"KEITÄ - TE - OLETTE?!"

No ohhoh! Huutaminen ja muu epämääräinen meuhkaaminen lakkaavat siinä samassa. Henrin korvissa viheltää. Okei, eli sittenkin huutamisesta on jotain hyötyä. Ainakin tällä kertaa. Henrin psyykkisperäinen lihasheikkous valuu lattiaan, ja hän pystyy taas liikuttamaan itseään. Hän menee varovaisesti lähemmäksi. Samalla Finna tiedustelee aidan takana olevien - kai he sitten ovat ihmisiä - henkilöllisyyttä. Vaikka kuinka monennella yritykselläkään ei vastausta kuulu.

Näin siksi, että jossakin ylempänä jysähtää kova paukahdus, vähän kuin kanuunan laukaus. Se nielaisee sisäänsä kaiken muun vähäisen äänen maailmasta. Kukaan ei rohkene edes liikahtaa, kun portaista aidan tuolta puolen alkaa kantautua raskaiden askelten kopsahtelua. Henri töllää hetken aikaa tyhmänä kameraa pitelevää kättään, muistaa sitten äkkiä tehtävänsä ja nostaa rikollisen toiminnan havainnointiin suunnitellun laitteen koholle. Niin kuin Caudillo häntä vannotti.

Kerrosten väliselle tasanteelle astuu joku, jonka saattaa erottaa hyvin heikosti Finnan pitelemän lampun kajon reunamalla. Joko Finna ei huomaa häntä tai ei tajua tai halua valaista hahmoa. Henristä hahmo näyttää aika pienikokoiselta. Juliako se on? hän melkein innostuu ajatuksestaan.

"Shut the fuck up!" tämä joku heidän kaikkien yläpuolelta ärjäisee rosoisella äänellä, jolla hän kaiketi tavoittelee uskottavuutta, mutta onnistuu hetken aikaa jopa kuulostamaan enemmän Henrin kaipaamalta Julialta kuin miltään gangsterilta. "Te kaikki sieltä! Tulkaa! Teitä odotetaan!"

"Pakene, Laat", Finna sihahtaa. Vai sihahtaako, kuuliko Henri aivan omiaan?

Aidan takaa joku kuiskaa takaisin. Henrin on mahdotonta saada sanoista selvää.

"Vauhtia!" hahmo ylätasanteella raivoaa. "Älkää edes haaveilko yrittävänne alempiin kerroksiin. Teitä osoitetaan parhaillaan aseella."

"Käytävälle", Finna supattaa ja nyksäyttää päätään taakse. Henri ymmärtää kyllä, mihin nainen pyrkii, muttei pysty silti toimimaan. Hän ei halua kuulaa sen paremmin otsaansa kuin selkärankaansakaan. Huutajatyyppi ei kuulosta tappajalta, vaan ottaisiko riskin? Eijei, ei Henkka Suihkon mielenlaadulla tosiaankaan.

Henkilöt puuaidan portaiden puolella kömpivät hitaasti tolpilleen. Selviää, että heitä on kolme: Anatolia ja kaksi muuta. Henri ei näe kasvoja, eikä hänellä ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kolmikko ryhtyy kapuamaan askelmia kohti käskyttäjämiestä. Finna katsahtaa Henriin, valaisee kasvojaan lampulla ja tekee pantomiimi-itsemurhan sormipistoolilla. Henri nieleskelee rutikuivaa kurkkuaan. Finnan elekin meni nauhalle. Toivottavasti Danielilla oli äsken näyttö päällä ja silmät päässä, koska nyt kaivattaisiin hieman apua. Jos apua ei tulisi, niin tästä portaikosta muuntautuisi pian teurastamon viemärikuilu.

"Liikettä, etanat!"

Finna kiipeää ensin barrikadista yli. Henri tulee aivan hänen perässään.

Nuori nainen kukkeimmassa iässään liihotteli käytävämattoa seuraillen eteenpäin. Aika ajoin hän pysähtyi, kääntyi paljailla varpaillaan ympäri, käytti koko naisellisen viehätysvoimansa palettia impressionistisella otteella ja kikatti sokerisesti. "Tännepäin, komistukseni", hän sanoi hempeästi, iski silmää ja kutsui etusormensa niksautuksella saalistaan leikkimään kanssaan. Ja saalishan tuli, hoipersi häntä kohti kuin zombi, nälkäisenä haudastaan herätetty.

Nainen pyörähti taas ja jatkoi matkaa, jota oli vain pieni pyrähdys enää jäljellä. Viimeiset metrit hän valloitti sipsuttelemalla kuin balettitanssija ja antamalla turkoosinsinisen cocktailmekkonsa helman keinahdella vapaasti. Se ei ollut vielä tuo ovi, eikä tämä tässä, vaan... Tässä. Nainen painoi käden ovenkahvalle. Ovessa oli joskus aikoinaan ollut elektroninen lukko, mutta nyt sen pystyi avaamaan helpommin kuin kengännauhat. Ei tarvinnut kuin painaa.

Naiselle lahjoitettu huoneisto löytyi oven takaa. Nainen ylitti kynnyksen ja vilkaisi sitten oven raosta käytävälle. Sieltä se saalis tuli. Hän viittoili tälle uudelleen, naurahti tarkoituksellisen tyttömäisesti ja huikkasi: "Kiiruhda. En malta enää odottaa."

Saalista odotellessaan nainen tanssahteli huoneistonsa läpi ja kävi makaamaan kuninkaallisen ylelliselle vuoteelle. Siitä hän ei liikkunut, ennen kuin kuuli oven narisevan hoitamattomissa saranoissaan. "Sulje ovi, ole niin kiltti", hän pyysi saaliilta. Ja saalis totteli. Hetkessä mies tuli näkyville, hymyillen varovaisesti ja jotenkin vinosti. Hän epäili jotakin, tietysti epäili, mutta Jess Leoni näki, että aivan pian epäilykset hautautuisivat juoksuhiekkaan.

"Lähemmäksi", Jess kuiskasi tavoitellen ääneensä aistillisuutta. Ei se ollut edes kovin vaikeaa. "Lähemmäksi, lähemmäksi, lähemmäksi,... Siinä. Siinä on oikein hyvä."

Miehen ja sängyn päädyn välissä oli metrin verran tyhjää ilmaa. Oli aika korottaa panoksia. All in, itse asiassa.

"Ja nyt", Jess kujersi, "saat nostaa mekkoni helmaa. Ainoa asia, mitä pyydän sinua tekemään on, että antaudut minulle. Antaudut itsesi ja ystäviesi puolesta. Vannot, ettei kukaan teistä enää koskaan poistu tästä rakennuksesta. Pystyisitkö tekemään sen, Johnny-kulta?"

Aah. Mies on kypsä hedelmä. Ellei suorastaan ylikypsä. Saaliin antaessa vannomustaan Jess piirsi tämän kasvoille Hoover Crowahlin kasvot. Hän toisti puoli tusinaa kertaa itselleen, kenen vuoksi hän oli siihen tehtävään suostunut. Ja kun tuo mies loikkaisi hänen seurakseen sängylle, hän selviäisi siitä kyllä hengissä muistelemalla vastaavia hetkiään Johtajan seurassa. Mielikuvitus olisi hänen snorkkelinsa.

Maaliin saapumista odottava palkinto oli happi ilmaputken sisällä.

Kovanaamaa ihan riittävän uskottavasti esittävä mies ei sitonut heitä mitenkään. Hän ei laittanut jalkoja köysiin, nippusiteitä ranteisiin tai tunkenut kangastolloa suuhun. Jokainen heistä sai seistä omilla jaloillaan, tai istua tai maata, ihan miten vain he halusivat. Vain sen ahtaan, tietokoneita ja muuta huippuelektroniikkaa pursuilevan huoneen ovi teljettiin niin, ettei sitä pystyisi avaamaan sisältäpäin ilman voimankäyttöä. Myös Henrin hallussa ollut valvontakamera takavarikoitiin. He ovat vapaita mutta vankilassa, sillä kenelläkään heistä ei ole tarpeeksi voimia joita käyttää oven murtamiseksi.

Jo matkalla siihen huoneeseen, joka sijaitsee Niitin toiseksi ylimmässä kerroksessa porraskuiluun johtavan oven välittömässä läheisyydessä, Finnalle selvisi, keitä ovat ne kaksi henkilöä, jotka Anatolia löysi puuaidan takaa portailta lojumasta. Henri ja Anatolia eivät heitä tunnistaneet. Heille he olivat vain mies ja nainen, nuorehkoja ihmisiä, joilla oli siteet käsissään ja jaloissaan. Käskyttäjämies repäisi jalkasiteet auki, jotta he pystyivät kävelemään omin voimin. Kun "avaruusaseman" ovi paukahti kiinni heidän takanaan ja rapsahti, ja kun askelten tupsahtelu käytävämattoa vasten vaimeni, Finna paljasti miehen ja naisen henkilöllisyyden tokaisemalla: "Hallitus teki sittenkin jotain tälle asialle. Kuka olisi uskonut?"

Miehen nimi on Eden Elbus. Hän on toiminut jo useamman vuoden Kaupunginhallituksessa, ja edustaa samaa puoluetta kuin Puheenjohtaja Kathleen Shankar. Nainenkin kuuluu Hallitukseen, mutta ei kuitenkaan ole Shankar, vaan nuorempi, Yesenia Garza nimeltään. Henrillä soivat kellot jossakin pääkopan peräkamarissa Yesenian nimen kohdalla, mutta hän ei osaa yhdistää sitä mihinkään kohtaan menneisyydessään. Ei ennen kuin siitä tulee puhe.

"Me yritimme jotakin", Eden Elbus mutisee kasvoiltaan tuskaisen näköisenä. "Tiesimme, ettei Crowahl suostu mihinkään neuvotteluihin meidän kanssa. Hänhän oli jo julistautunut sodan voittajaksi. Emmekä toisaalta halunneet turvautua väkivaltaan, ainakaan liialliseen sellaiseen."

"Eden suostui vapaaehtoiseksi. No, idea oli oikeastaan hänen alusta saakka", Yesenia kertoo. "Minä tulin mukaan ihan viime tipassa. Allianssin jäsenten minua kohtaan aiheuttamat fyysiset pintaviillot ja syvemmät henkiset haavat puhuivat minulle ja sanoivat: 'sinun pitää tehdä jotain'. Niinpä ilmoitin Edenille, että haluan mukaan. Minua ei kaduta yhtään, vaikka kaikki menikin pieleen."

"Te siis yrititte soluttautua Nyrkkiallianssiin?" Finna sanoo. "Kävelitte Niitille ja ajattelitte, että teidät varmaan otetaan avosylin vastaan? Ettei teitä tunnisteta vihollisiksi?"

"Niin. Se oli typerää, tiedetään", Eden hymähtää kuivasti. "Ei me nyt näytetä tässä samalta kuin TV:n ruudulla, vapaa-ajan vaatteet päällä ja... muuta, mutta... ehkä me kaikki oltiin jo aika hemmetin epätoivoisia."

"Niin. Ymmärrän", Finna nyökyttelee ja siirtelee hiuksiaan poskilta korvien tuolle puolen.

"Mutta keitä te olette?" Yesenia antaa katseensa kiertää Finnassa, Anatoliassa ja Henrissä. Henristä nainen näyttää oikein viehättävältä, vaikka onkin luultavasti reilusti yli kolmekymppinen. "Kuinka te pääsitte tänne sisään?"

"Ovi oli auki", tokaisee Anatolia.

"Really?"

"Yes, ma'am. Ei mitään hajua kyllä miksi. Ehkä meidän luultiin - tai siis - ehkä meidän luullaan olevan jotain hallituksen palkkaamia agentteja, joiden tehtävänä on pelastaa teidät pulasta."

"Mutta... luulenpa, ettei muu Hallitus vielä tiedä, että me jäätiin tänne vangiksi", Eden pohtii.

"Voi olla. Mutta se on varmaa, ettei Crowahl tiedä", Finna sanoo. "Se mies on vainoharhainen. Jokainen Niitin ohi kävelevä tai ajava on hänelle potentiaalinen uhkatekijä."

"Niin. Niin tietysti. Mutta jos te ette ole Hallituksen...", Yesenia jättää lauseen kesken ja hymyilee, varsin aidon oloisesti. Teräshermot, Henri ihastelee mielessään. "Shankar ei lähettänyt teitä, tietenkään ei. Mutta kuka lähetti? Vai lähetittekö te itse itsenne?"

Pohjasakkalaiset vilkuilevat tässä vaiheessa kovin toisiaan. He kaikki tietävät hyvin, että Ihmiskunnan pohjasakka Caudillon mielessä on alusta saakka ollut Hallituksen liittolainen. Eden ja Yesenia siis ovat ehdottomasti heidän puolellaan, mutta Caudillohan halusi, ettei Hallituksen tarvitse koskaan tietää heistä. Nytkö olisi aika paljastaa itsensä?

"Me voitaisiin kyllä kertoa tuo", Finna kuulostaa epätavallisen harkitsevalta sanojensa suhteen, "mutta me ei tiedetä, paljonko meillä on aikaa. Eikä sillä sitä paitsi ole hirveästi merkitystä. Me halutaan kukistaa Allianssi ihan yhtä paljon kuin tekin, se on kai tärkein juttu."

"Mutta me kerrottiin meidän nimet", Eden muistuttaa. Henriin iskee kipeä pistos alavatsaan. Hän nyökyttelee niin pienieleisesti, että sitä tuskin kukaan huomaa.

Finna ja Anatolia vaihtavat taas katseita. Anatolia kohauttaa olkiaan ja painaa huulensa mutruun. Finna kääntää kasvonsa hallituslaisten puoleen. "Hyvä on", huokaisee hän. "Hän on Anatolia, hän Laat, ja minä olen Fionnuala. Me ollaan osa isompaa ryhmää, jonka jäsenistä osa on toisaalla Niitissä, toivottavasti edelleen vapaalla jalalla. Meidän ryhmän tavoitteena on ollut jo pitkään palauttaa Kaupungin valta Hallitukselle - siis teille. Meillä oli oma suunnitelma - eli on. Se kamera, joka Laatilta vietiin, sillä oli tarkoitus kuvata todistusaineistoa siitä, että tässä rakennuksessa on vankina toimittaja nimeltä Rae Norring. Oletteko te nähneet tai kuulleet mitään siitä, että -?"

"Rae Norring?" älähtää Eden, ja hänen kasvoilleen puhkeaa pelästynyt irve. "Niitissä, vai? Ei me kyllä mitään olla kuultu, tai nähty, mutta... voihan tietysti olla... tottakin. En osaa sanoa."

"Crowahl olisi hullu, jos vangitsisi Raen", Yesenia sanoo varmanoloisesti. "Kansa rakastaa Raeta, ja jos ihmiset saisivat tietää, että hän on Allianssin vankina, vain tosi harva enää kannattaisi järjestön agendaa."

"No, siihen meidän juoni vähän niin kuin tähtäsikin - tähtää", Finna sanoo. "Painetaan Nyrkkiallianssin kannatus pohjamutiin jollakin kamalalla paljastuksella. Isot kihot pääkaupungissa ja armeijassa ja muualla alkaisi käsittää, miten kriittiseksi tilanne on mennyt. Saataisiin pyörät pyörimään ja Crowahlin porukat ahdistettua nurkkaan."

"Hyvä tuuma", Yesenia antaa krediittiä. "Paitsi tietenkin, jos Rae ei oikeasti ole täällä. Olisikohan se auttanut, jos te olisitte kuvanneet meitä? Jos me ei oltaisi huudettu ihan niin paljoa?"

"Ehkä te pääsittekin jo videolle. Kamera kuvasi livenä, ja yksi meidän ryhmän jäsenistä välitti kuvaa nettiin. Mitä luulet, Laat?"

"Ööh..."

Sepä siitä. Enempää Henri ei ehdi suustaan päästää. Kaikkien heidän huomio kun kiinnittyy siinä samassa korviasärkevään pamaukseen, joka kantautuu jostakin huoneen ulkopuolelta. Pamaus on lyhyt mutta sävähdyttävän terävä. Henri on varma, että se on peräisin jonkinlaisesta aseesta. Hän rutistaa hanskan peittämän kätensä nyrkiksi rintaansa, vähän kuin olisi saanut itse osuman.

"Mikä hitto tuo oli?" Anatolia kauhistelee ja tuijottaa peräseinää monitoreiden, hallintapaneelien ja johtokimppujen takana. Sieltäkö suunnasta se tuli?

"Ei aavistustakaan", Finna sanoo, pelkoa tihkuvalla äänellä hänkin, "mutta tuskin se ainakaan mitään hyvää lupaa."

Yesenia Garza siirtyy kissapedon askelin perimmäisen ja käytävää vasten seisovan seinän taitekohdan läheisyyteen. Hän kuulostelee. Pian hän sihahtaa: "Askelia."

"Joku tulee", Finna tulkitsee.

"Enemmän kuin yksi pari. Aika monta, luulisin", Yesenia täsmentää. "Parempi valmistautua."

"Hitto", manaa Anatolia. "me oltaisiin voitu vielä suunnitella jotain niiden pään menoksi. Nyt ei taida enää ehtiä."

Anatolia katselee sekunnin ajan itseään lähimpänä piuhoihin ja jakorasioihin kytkettyjä laitteistoja ja alkaa sitten umpimähkään kiskoa niitä irti verkkovirrasta ja toisistaan. Onko tuosta muka apua?

"Tuskin tuo hyödyttää mitään", Finna sanoo heikosti. "Meidän ainoa toivo on, että Danny on ollut hereillä ja maailma on saanut riittävästi todistusaineistoa, että tänne saadaan raskasta kalustoa meidänkin -"

Finnalta jää virkkeen päättely tekemättä. Samaan aikaan ovelta kuuluu rapinaa. Anatolia lopettaa pähkähullun puuhansa, ja Yeseniakin liittyy muiden seuraan. He eivät ehkä seiso yhtenä rintamana Allianssin tyyppejä vastaan, mutta ainakin he ovat lähellä toisiaan, osoittamassa jonkinlaista yhtenäisyyttä.

Ovi paiskautuu auki ja jää kuin ihmeen kaupalla ehjäksi saranoihinsa kiinni. Henri hätkähtää, hänen tekee mieli astua kauemmas, muttei halua talloa kenenkään varpaille. Hänen sydämensä hakkaa mielipuolisena, kun huoneeseen tunkeutuu lisää väkeä. Hän ei pysty olemaan irvistämättä.

Ensimmäisenä tulee hurjistuneen näköinen Ellie Breivik, jota kapeista hartioista pitelee Edward Snowdenin näköinen Allianssin jäsen, siis sama tyyppi, joka toi Henrin ja muut. Heti perässä tulee Edith Bethesda, joka lyhyttukkaisen ja äärimmäisyyksiin saakka kovapintaisen naisen käsittelyssä vaikuttaa perin juurin järkyttyneeltä. Edith oli kalpea jo silloin, kun vaati pohjasakkalaisia kutsumaan itseään Hänen Korkeudekseen, mutta nyt hänen kasvonsa muistuttavat kipsinaamiota.

Seuraavat kaksi henkilöä tulevat rinnakkain ja ovat yhden ainoan miehen hallussa. Caudillo ja Johnny ovat olemukseltaan kuin yö ja päivä: siinä, missä Caudillo vaikuttaa suorastaan tyyneltä, on Johnny selvästi murtunut täysin. Johnnyn leveät ja punakat kasvot kiiltelevät kyynelistä ja ovat maailmanlopun murheiden kuvioimilla rutuilla. Henri ei voi sille mitään, että vaikka loppujen niittiintunkeutumisoperaatioon osallistuneiden kavereiden näkeminen on juuri nyt romahduttavaa, hänen huomionsa kiinnittyy loppuviimein siihen mieheen, joka astuu tietokonehuoneen kynnyksen yli viimeisenä.

Tämä on kai sitten se Crowahl, Henri ajattelee tyrmistyneenä. Miehen koko ylävartalo vyötäröstä ylöspäin näyttää olevan symmetrisesti ja sopusuhtaisesti turvonnut, vähän kuin muodostelmassa hyökänneen mehiläisarmeijan pistosten tuloksena. Henri ei ole koskaan nähnyt niin läheltä niin valtaisia lihaksia ja leveitä hartioita ja niskaa. Onkos Crowahlilla joku lempinimi? Hulk, tai jotain? Häränsilmään osui, jos se tuo on.

"I'm sorry...", kimittää Johnny.

"Evelyn, Benjamin. Viekää nuo kaksi helvettiin täältä. Haluan puhua näiden muiden kanssa", Crowahl puhuu kyllä karskisti, vaan sanojen välistä pystyi lukemaan, että hän taitaa pidätellä voitonriemuisia kiljahduksia. "Vauhtia nyt."

"I'm so sorry..."

"Johtaja?" Evelyniksi kutsuttu nainen sanoo.

"No?" Crowahl sylkäisee.

"Ketkä kaksi? Näen tässä aika paljon enemmän -"

"Ne kaksi Hallituksen myyrää! Ne, jotka yritti soluttautua Allianssiin! Ne, jotka sidottiin ja jätettiin porraspedille makaamaan!"

"Eli ketkä heistä, jos saan kysyä?"

"Mies ja nainen!" Crowahl survoo sanat "mies" ja "nainen" lattiaan Evelynin jalkojen juureen.

"I'm so, so, so,..."

"Näen tässä kyllä -"

"No voi nyt helvetti sentään! Ketkä täällä on Hallituksen porukkaa? Tiedän ainakin neljä, jotka ei ole. Antaa tulla, kättä pystyyn!"

Alkaa armoton ympärille vilkuilu ja päiden pyörittäminen. Vähän kuin teekuppikarusellissa. Eden Elbus kohottaa kätensä alistuneesti. Samoin tekevät Yesenia Garza ja Finna, täsmälleen samaan aikaan.

"Jumalauta!" täräyttää Crowahl pohjattoman kärsimättömään sävyyn. "Täällä piti olla vain kaksi Hallituksen jäsentä! Ja nyt on muka kolme? Ajatelkaa nyt vähän minun verenpainettani, hei!"

"All my fault. All..."

"Ei sinun tarvitse leikkiä sankaria", Finna sanoo Yesenialle, ääni pelottavalla tavalla väristen. "Älä meistä huolehdi."

Yesenia katsoo tovin Finnaa jyrkin kulmin. Laske kätesi, Henri pyytää mielessään. Niin nainen lopulta tekee. Crowahl huokaisee.

"Ja nyt ulos täältä", hän sanoo. Evelyn ja Benjamin alkavat toteuttaa käskyä. Evelyn tarttuu kiinni Edeniin ja Benjamin Finnaan. Talutettavat eivät rimpuile. Kun nelikko on päässyt kokonaisuudessaan käytävän puolelle, Nyrkkiallianssin nokkamies vetää oven voimalla kiinni.

Henri on lukemattomia kertoja elämänsä aikana halunnut pois suljetusta tilasta, jossa on läsnä muita ihmisiä. Hän on kaivannut ulos luokkahuoneista, luentosaleista, kokoustiloista ja kokonaisista asunnoista. Silloin kun seinät lähtevät lähenemään toisiaan ja kaatumaan päälle, on vain vähän tehtävää jäljellä. Voi joko jäädä rusentumaan ja kärsiä tai keksiä jokin keino kävellä ovelle ja luikahtaa karkuun. Tällä kertaa Henri näkee oven, muttei näe minkäänlaista mahdollisuutta saavuttaa sitä rusentumatta pieneksi luun, kudosten ja nesteiden mytyksi.

"Lucy... Lucy..." Johnnyn hiljainen valitus vaihtuu äänekkäämmäksi ulinaksi. Se kaikkea muuta kuin miellyttää Crowahlia.

"Voisitko lopettaa tuon?" hän äyskähtää ja sivaltaa Johnnya kohti kaameankokoisella kourallaan. "Haluan, että ääneni, niin kuuluva kuin se onkin, kantautuu varmasti kaikkien teidän korviinne kristallinkirkkaana. Voit jatkaa sitten, kun olen puhunut. Okei?"

"I'm sorry, Lucy..."

"Voi vittu. Kuka teistä on Lucy? Ehkä sen pitäisi puhua tälle jätkälle vähän järkeä."

Caudillo hymähtää. Miehen kasvot osoittavat sillä hetkellä aikamoisen kauas Crowahlista. "Kukaan meistä ei ole Lucy", hän selittää monotonisella äänellä. "Lucy on hänen vaimonsa, mutta me ei voida nyt kutsua Lucya tänne, koska hän kuoli."

"Mitä? Tänään vai?" puhisi Crowahl.

"Ei, mutta hiljattain."

"No, olen kovin pahoillani. Jatkakoon mies sitten parkumistaan, jos se helpottaa. Yritän puhua sitten kovempaa."

"Mutta kun Lucy..."

Henristä Nyrkkiallianssin johtaja näyttää juuri siltä mitä hän oli ennakkoon kuvitellutkin: elävältä kivenjärkäleeltä. Sen sijaan Crowahlin puhetyyli on jokseenkin erikoinen massiivisen anarkistijärjestön ykkösmiehelle. Hänen äänensä ei ole erityisen matala tai möreä vaan muistuttaa pikemminkin sirkkelisahan sointia, minkä lisäksi hän laittaa sanaa toisen perään nopealla konepistoolin tahdilla. Jos hän vain näyttäisi erilaiselta, hän menisi aivan täydestä esimerkiksi automyyjänä.

"So", Crowahl huudahtaa ja saa aika monen läsnäolijan säpsähtämään, "antakaapa minulle raportti. Keitä te olette ja mitä helvettiä te teette minun Niitissäni?"

Kun Finna on muualla, on Pohjasakasta jäljellä vain sosiaalisesti epävarmoja kummajaisia. Johnnyn nyt ei kukaan odota pystyvän Crowahlin kaipaamaa raporttia antamaan, mutta myös Anatolia, Ellie, Edith ja Henri tyytyvät vilkuilemaan toisiaan ja odottamaan, että joku muu avaisi suunsa. Caudilloa taas ei näytä kiinnostavan enää mikään muu kuin perustamansa ryhmän ensimmäisen varsinaisen jäsenen hyvinvointi. Hallituksen Yesenia Garza pysyy mykkänä hänkin, ja hyvä niin.

"Sinä siinä!" Crowahl tökkää äkkiä paksun etusormensa Ellie Breivikin solisluun tietämille. Ellie tuskin edes säikähtää. "Raportti. Anna kuulua."

Ellien vieressä Edith huojahtaa voimakkaasti ja näyttää hetken siltä, että kaatuu suoraan selälleen. Ellie itse ei hievahdakaan, vaan katsoo Crowahlia julmasti silmiin. "Raportti", hän sihisee hampaidensa välistä, "on se, että me tultiin räjäyttämään tämä tönö paskaksi."

Crowahlin tuijotus on lähes yhtä tuima kuin Ellien. Kunnes hän purskahtaa nauramaan. "Joojoo", hän hekottaa, "se oli vastaus vasta ensimmäiseen kysymykseen. Keitä ovat nämä heput, jotka aikovat räjäyttää Niitin paskaksi. H-hei! No mikäs helvetti häntä nyt sitten vaivaa?"

"So, so, so,..."

Edith teki sen, mitä jo muutama sekunti aikaisemmin oli uhkaillut. Hän kaatui suorilta jaloilta taaksepäin ja olisi mätkähtänyt selälleen lattialle, ellei Anatolia olisi ehtinyt asettua väliin ja ottaa koppia. Henri menee näystä pahasti tolaltaan. Hetkeen hän ei kykene muuta kuin äimistelemään Edithin kalmankalpeita kasvoja, suljettuja silmäluomia ja verestäviä huulia.

"Laske hänet vaan maahan!" Crowahlin käsky on kova. "Siihen niin. Niin! Jatka vaan. Vastaa siihen toiseen kysymykseen."

Mutta Anatolia ei ehdi kunnolla päästää Edithistä irti, kun tämän silmät jo rävähtävät auki ja ammolleen. Nainen alkaa haukkoa henkeä ja tuijottaa silmälasiensa takaa kattoa piinallinen ilme kasvoillaan. Menee pieni tovi, jonka jälkeen hän ponnistautuu kyynärpäidensä varaan ja katsoo Crowahliin. Häneltä tipahtaa kimakka parahdus: "Sinä!"

"Vau!" Crowahl ei jää hetkeksikään sanattomaksi yllättävän tapahtuman seurauksena. "Tiedät, kuka minä olen. Taidan olla aito julkkis!"

"Sinä olet siitä metsäfirmasta. Siitä, joka tuli hakkaamaan Odzala-Kokouan metsiä! Senkin peto!"

"Heetkinen", Allianssin pomo venyttää sanaa. "Nyt en pysy enää kärryillä. Minulla ei ole mitään tekemistä minkään metsäfirmojen kanssa. Sekoitat minut ehkä Xi Michaeliin, hänellä on kaikenlaisia hämäräperäisiä -"

"Älä yhtään yritä kiemurrella itseäsi irti tästä!" Edith kiljui mielipuolisesti. "Missä me olemme? Mistä voin soittaa Kuningatarkaartini paikalle?"

"Mikä - helvetti - on Kuningatarkortti?" Crowahl ei ymmärrä mitään. Henri ymmärtää hädin tuskin yhtään enempää.

"Ja sinä! Sinäkin täällä! Sano sinä tuolle miehelle suorat sanat, kun puhuit niin hienosti silloin kerran!"

Henrillä kestää kammottavat viisi sekuntia käsittää, että Edith siirsi huomionsa Crowahlista häneen. Siis mitä? Hänkö, Henri, puhunut joskus jotain? Taidat olla nähnyt unta, rouva hyvä...

"Ääh... en... yhtään... muista..."

"Ai et muista?! Mutta sehän oli mahtava puhe! Niin inspiroiva! Seisoit siinä aidan paalun päällä ja - hei - minulla on puhelimessani kuvakin siitä. Odota, kaivan sen esiin."

Edith rupeaa penkomaan erätakkinsa taskuja. Henri on aivan valmis oksentamaan siihen paikkaan, välittämättä siitä, kuinka moni ihminen saisi siitä osuman. Hän ei ymmärrä, häntä ahdistaa rajusti, hänellä on niin suunnaton ikävä Juliaa, että hän voisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää kappaleiksi.

"Let me get this straight now", rajusti hämilleen mennyt Hoover Crowahl mussuttaa kasvoilleen kohottamiensa sormien välistä. "Te olettekin jotain ekoaktivisteja, eikö niin? Ekoterroristeja suorastaan? Haluatte räjäyttää Niitin, koska luulette pelastavanne sillä maailman ja pysäyttävänne ilmastonmuutoksen? Menikö nappiin? Tietysti se meni. Ja tuo mies luonnollisesti menetti vaimonsa, kun tämä sitoi itsensä johonkin ikihonkaan kiinni, eikä enää saanut solmuja auki ja kuoli nälkään tai kylmettyi pystyyn. Hah, sellaisia te puunhalailijat olette. Syötävän söpöä porukkaa."

Edith löytää puhelimensa. Hän näpyttelee sen kosketusnäyttöä hetken aikaa ja ojentaa sitä sitten Henriä kohti. Henri ei uskalla ottaa sitä vastaan.

"Ota", kehottaa Edith lujasti. Henri ei tee elettäkään.

"Kuulkaa", Crowahl sanoo niin syvästi vihastuneena tilanteeseen, ettei siitä voi erehtyä, "loma-albumeita voidaan selailla sitten myöhemminkin. Kertokaa nyt jo pikku perkeleet keitä te olette? Onko teidän ryhmällä joku nimi? Edustatteko vain itseänne vai jotain tahoa? Sinä. Kerro."

Crowahl osoittaa nyt Yesenia Garzaa, joka on yrittänyt ilmeisesti vain sulautua massaan eikä erottautua siitä millään tavalla. Henri käännähtää omastakin mielestään kummallisesti niin, että on rintamasuunta Allianssin johtajaan päin. Hän haluaa puhua Hallituksen jäsenen puolesta. Hän voi kertoa Ihmiskunnan pohjasakasta vaikka aivan kaiken. Pohjiaan myöten.

"Me olemme", Yesenia ilmoittaa jokseenkin vakaasti.

"Jatka", käskee Crowahl.

"Me olemme me. Emme mitään muuta. Emme edusta mitään tahoa, eikä meillä ole nimeä."

"Niinpä niin. Tapasitte sattumalta tuolla alhaalla katutasossa ja päätitte hetken mielijohteesta tunkeutua Niittiin. Jollain teistä oli aivan kuin vahingossa muutama dynamiitti povarissa ja toisella sytkäri. Näinkö se tosiaan meni?"

"Ei", Yesenia sanoo. "Totta kai me suunnittelimme tätä pitkään. Mutta teimme sen kaiken keskenämme. Meillä ei ole mitään yhteyksiä Hallitukseen, viranomaisiin, yliopistoon, mihinkään."

Crowahl kietoo pajun pahkaista runkoa muistuttavat käsivartensa rinnalleen ja silmäilee heitä kaikkia, arvioiden kaiketi heidän rehellisyyttään. Edith ojentelee edelleen puhelintaan Henrin suuntaan. Johnnyn parkuminen on taas voimistunut: "I'm sorry boss... I let you down... I... just... Lucy..."

"Sovitaan niin", Crowahl puuskahtaa monta sekuntia myöhemmin. "Sitten, seuraava asia. Kamerat..."

Miehen suuri suu jää auki, kun hänen takaansa kuuluu jälleen kerran voimakas paukaus. Henri nostaa sormet vaistomaisesti korviinsa, jotka alkavat välittömästi ujeltaa. Tällä kertaa hän on täysin vakuuttunut, että ääni tuli jonkinlaisesta aseesta. Crowahl pyörähtää ympäri ja tuijottaa ovea. Oven lukko repsottaa puoliksi irrallaan. Sitten joku työntää uksen auki.

Kynnykselle asettuu se Benjamin-mies. Hän on rajusti hengästynyt.

"Ben?" Crowahl ähkäisee. "Mitä -"

"Toinen niistä... pääsi... karkuun", Benjamin huohottaa ja nojaa ovenkarmiin kuin ei muuten pysyisi millään tolpillaan.

"Häh? Mitä ihmettä sinä tarkoitat, äijä?"