Luku 18: Operaatio Yölinssi, osa 2

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Hetki on viimein käsillä. Tätä varten Ihmiskunnan pohjasakka aikanaan noin viisitoista kuukautta sitten perustettiin. Tämä hetki on puolet siitä, mihin kaikkeen pieni ryhmämme on pyrkinyt ja tähdännyt ensimmäisistä lausutuista sanoista lähtien. Toinen puolisko on tietysti viitekehyksenä ja foorumina toimiminen, mutta tänään, tässä toistaiseksi viimeisessä uutislähetyksessä keskitytään siihen ensin mainittuun puoleen.

En voi puhua hirveän suoraan siitä minimaalisen pienestä mahdollisuudesta johtuen, että joku väärä tyyppi kuuntelisi tätä. Pahoittelen siis jo etukäteen kiertelyä ja kaartelua, jota tulen harrastamaan rutkasti tulevissa virkkeissäni. Mutta asiaan: seuraavan vuorokauden aikana se tapahtuu. Me tulemme ulos piilopaikoistamme ja hyökkäämme yhteisen, ah niin rakkaan, vihollisemme kimppuun. Käytämme niitä vahvuuksia, joita Luoja on meille suonut. Me emme ehkä ole fyysisesti vahvoja tai sosiaalisesti taitavia. Meillä ei kenties ole rahaa tai valtaa, joita hyödyntää. Mutta meillä on silti eräitä maailmankaikkeuden väkevimpiä voimia puolellamme. Yhtenäisyyttä. Viisautta. Sinnikkyyttä. Muutoksenteon halua ja tarvetta olla maailmalle hyödyksi. Ja rakkautta tietenkin. Jos ei muuten, niin rakkaudella me piiskaamme Allianssin johtoportaan likaisia takapuolia, sillä järjestön johtajat eivät edes tiedä, mitä se rakkaus on tai miten se sana kirjoitetaan.

Aiomme tehdä tulevien tuntien aikana kaikkemme, jotta maailma muuttuisi jälleen pykälän tai useammankin verran turvallisemmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja onnellisemmaksi. Näemme kuitenkin edessä häämöttävät realiteetit: meitä ei ole kovin monta. On täysin mahdollista, että pyrkimyksemme sortavat meidät maahan ja kunniakkaat tavoitteemme saavat meidät huuhtoutumaan hulevesiviemäreihin. Mutta sen riskin me kaikki olemme valmiita ottamaan. Se riski pitäisi olla kaikkien niiden valmis ottamaan, joilla on valtaa, edes pientä, tässä maailmassa. Jos näin olisi, ei meillä olisi Nyrkkiallianssia tai ISIS:ä. Trooppisten sademetsien hillitön hakkaaminen olisi lopetettu ja ilmastonmuutos saatu kuriin jo pitkän aikaa sitten.

En sano tätä moralisoidakseni ketään tai kohottaakseni omaani tai muiden pohjasakkalaisten egoa. Sanon tämän vain ja ainoastaan yhdestä syystä: jokainen ihminen on arvokas, mutta ilman yhteyttä muihin ihmisiin ei arvolla tee yhtään mitään. Se on kuin yrittäisi ostaa tikkarin dollarin kolikolla Marsissa. Ihmiskunta on yhtä. Pohjasakka on yhtä. Yhdessä me nousemme, ja jos emme nouse vaan kaadumme, teemme senkin rinta rinnan, käsi toisen kädessä.

Ihmiskunnan pohjasakan jäsenet osaavat odottaa lähtökutsua operaatiota suorittamaan. Mikäli kuulet tämän ja et ole Pohjasakan jäsen, pyydämme, että olet mukana hengessä ja katsot tai kuuntelet aamun ensimmäisistä uutisista, voitimmeko me, vai ottivatko erävoiton anarkistit. Nyt me sanomme vain, että... kolmosella, okei? Yksi... kaksi... kolme."

"Niittiin!" kuuluu monesta suusta, ainakin neljästä. Se on kuin taisteluhuuto, täynnä säteilevää tunnetta ja vankkumatonta tahtoa.

"Kiitos. Öh, Daniel. Voisitko laittaa välillä jotain tunnelmaan sopivampaa musaa? Johnnyn bilehittilevy on alkanut soida jo minun päässänikin."

"Aye, pomo."

Ei mene kuin pari hetkeä, kun nettiradiotaajuuden valtaa newyorkilaislaulaja Alicia Keys, joka esittää vuonna 1945 sävelletyn ja sanoitetun kappaleen You'll never walk alone.

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Niitin takaovi ei ole ihan mikä tahansa lemmikkiluukku. Siinä, missä monen muun kerrostalon takaportti on vain yksinkertaisella lukolla varustettu yksinkertainen väylä asukkaiden ja huoltojoukkojen päästä sisälle, Niitin tapauksessa puhutaan enemmänkin kultakuninkaan hautaholvin massiivisesta sinetistä. Ei ole epäilystäkään, etteikö Nyrkkiallianssi olisi vahvistanut sitä sen jälkeen, kun oli vallannut pytingin. Henriä mietityttää, mahtoivatko he sittenkin tehdä virheen valitessaan sen oven pääoven sijasta.

Takaa kantautuu hölkkääviä askelia, jotka läpsähtelevät asfalttiin. Henri kääntyy ja näkee Caudillon, Johnnyn, Ellien ja Edithin viimein päässeen myös Niitin takapihalle. Nyrkkiallianssin joukkojen harhauttaminen oli heille samaan aikaan sekä kammottava että helpottava hetki. Ensin tilanne näytti äärimmäisen huolestuttavalta, kun aseita kantavat miehet ja naiset marssivat suoraa päätä heidän piilopaikkaansa kohti, kuin olisivat huomanneet heidän olemassaolonsa jo Niitin sisältä käsin ja tulleet teloittamaan heidät siihen paikkaan.

Kuitenkin, kun kaikki pohjasakkalaiset saivat revittyä itsensä liikkeelle, heidän onnistui kiertotietä käyttämällä hankkiutua Allianssin jäsenten selustaan, eikä ainakaan Henri osannut edes pelätä tai jännittää siirtymistä aivan taivaita hipovan pilvenpiirtäjän juurelle. Eikä niitä mustapukuisia ihmisiä silloin näkynyt enää missään. Siis nämä eivät olleet huomanneet heitä, tai ainakin näillä oli mielessään jotain paljon kiinnostavampaa tekemistä kuin muutaman tuntemattoman mukiloiminen iltapalaksi.

Henri, Finna ja Anatolia tekivät viimeisen taipaleen Niitin takaovelle ensimmäisinä aivan suunnitelman mukaisesti. Henri huomasi hengästyneensä. Ihan niin huono kunto hänellä ei ole, vaan taustalla on vuolas virta hellittämätöntä adrenaliinia.

"Mitäs nyt?" kysyy Finna ja katselee panssaroitua ovea lähietäisyydeltä siihen kuitenkaan koskematta. "Pelkäänpä, ettei tuota vaan kahvasta vääntämällä avata. Sitä paitsi, siinä voi ihan hyvin olla hälytyslaite."

"Danny? Ideoita?" Caudillo kuiskaa mikrofoniinsa. Hänen otsansa laineet ovat niin syvät, että ne näkyvät heikossa hajavalossakin. "Mmh... Totta... En silti ihan usko... Okei, palataan."

"Mitä hän sanoi?" Finna kysyy.

"Hän ehdotti kokeilemaan ensin tiirikkaa. Lukkopesässä ei voi olla hälytintä, koska muuten se alkaisi ujeltaa Crowahlinkin kohdalla. Vaikea silti uskoa, että tämän turvaluokan uksi aukeaisi väkäisellä metallitikulla."

"Yrittänyttä ei laiteta."

Caudillo irrottaa kätensä Johnnyn hartialta, jotta Johnny pääsee avainnipulta näyttävän tiirikkavalikoimansa kanssa oven kimppuun. Finna muistuttaa, ettei mihinkään muuhun kuin lukkoon saa koskea. Johnny vahvistaa.

Ihmiskunnan pohjasakan vanhin jäsen kopeloi lukkopesää pitkän aikaa. Henrin tulee toiminnasta ja juoksemisesta syntyneen kuumottavan puuskan jälkeen taas kylmä, ja hän tunkee jo hansikoidut kätensäkin takkinsa taskuihin ja alkaa tehdä sivuaskelia edes takaisin. Hän ei katsele Johnnyn yrittämistä tai yhtään ketään muutakaan, vaan pitää mieluummin katseensa maassa ja keskittyy pysymään tolkuissaan. Kaikkein ankarimmin hän taistelee loukkaantumisen, vammautumisen, äärimmäisessä tapauksessa kuoleman pelkoa vastaan, jotka hiljaisena hetkenä kutittelevat hänen takaraivoaan. Ei nyt, Henkka. Fokus tähän hetkeen kuin olisi jo.

"Onnistuuko?" Anatolia kysyy varovaisesti noin viisi minuuttia myöhemmin, tai ehkä aikaa on kulunut vain minuutti, mutta viideltä se ainakin Henristä tuntui.

"Ei vielä", Johnny sanoo käheästi.

"Meidän on pakko jossain vaiheessa vaihtaa taktiikkaa, jos tämä ei toimi."

"Joo", jääpuikko-Henri komppaa.

Johnny yrittää vielä hetken ja kääntyy sitten. Finna pyytää saada vuorostaan koettaa. Johnnylle sopii, kun taas Ellie vaikuttaa jopa kärsimättömämmältä kuin normaalisti.

"Olisi ollut vaan niin paljon helpompaa asentaa muutama pommi Niitin perustuksiin ja antaa paukkua", nainen nurisee kädet syvällä nahkatakin uumenissa. "Ei olisi tarvinnut päästä sisään. Ei olisi tarvittu paljon alkuvalmisteluja. Vaikutus olisi silti ollut valtava, mutta... Ihan miten vaan haluatte."

Ei taida kulua minuuttiakaan (ei ehkä edes puolta), kun Finnalta pääsee ruma sana. Nainen viskaa pitkät hiuksensa taakse, käännähtää ja esittelee tiirikkanippua. Yksi tiirikoista näyttää lyhyemmältä kuin muut, pelkältä metalliselta hammastikulta. "Pakko myöntää. Ovi on meitä ovelampi", Finna huokaisee.

"Pitäisikö meidän kiertää etuovelle?" Anatolia ehdottaa ja näykkii huuliaan.

"En usko, että se on oikeasti ainakaan merkittävästi helpompi tie", Caudillo tuumaa. "Me mennään tästä, tai sitten haetaan jostain 24 dinerista lohturuokaa ja haudataan itsemme sen alle elävältä."

Koska kenelläkään Niitin takapihalla tuskailevalla ei pala hehkulamppu päänsä yläpuolella, Caudillo konsultoi jälleen Danielia. Valitettavasti Danielin ainoa vastaus on, että hän yrittää selvittää asiaa. Niinpä Anatolia ehdottaa toistamiseen: "Pitäisikö meidän kiertää etuovelle?"

Caudillo levittelee käsiään. "No, menkää sitten", hän sanoo turhautuneena. "Sinä ja Finna ja Laat. Käykää katsomassa mikä on tilanne ja raportoikaa sitten tänne. Okei?"

"Fine. Mennäänkö?" Anatolia katsoo Henriä ja Finnaa, toinen jalka jo menosuuntaan. Henri on ajatuksesta kiitollinen. Hän oli jo vähällä ryhtyä loikkimaan kengurun tavoin ympäriinsä saadakseen kehoonsa lämpöä. Nyt hän seuraa Anatoliaa enemmän kuin mielellään. Finna näköjään liittyy seuraan peränpitäjäksi.

Reitti Niitin takaovelta pääovelle on mutkaton. Suunnattoman kokoisen pytingin luomassa varjossa he saattavat hiipiä kuin haamut, toinen käsi koko ajan kiinni jyhkeän betonisessa kivijalassa. Anatolia seisahtuu ennen kuin saavuttaa suuret lasiset ovet Niitin kyljessä. Mikä on tarpeetonta, sillä jo ovia ennen he kolme ovat kulkeneet hyvän matkaa ikkunoiden rivistöä viistäen. Siis, mikäli heitä ei ole vielä huomattu sisältä käsin, tuskin heitä huomattaisiin ovienkaan kohdalla. Paitsi tietenkin, jos ovea vartioi kamera, mikä on todennäköistä, kun asiaa tarkemmin ajattelee.

"Mitä - helvettiä?" Anatolia kuuluu kiroavan hiljaa. Henri pyörittelee päätään. Hän yrittää keksiä, mihin Anatolia viittaa, samalla kun hänen ihokarvansa tuntuvat muodostavan takin alla kosketuksesta murtuvan piikkimaton.

"Mitä nyt?" Finna sihahtaa ja kuikuilee hänkin.

"Ovi..."

"Mitä siitä?"

"Se on - auki."

"Mitä? Mistä tiedät?"

"Se on raollaan... Näen sen tähän saakka."

"Ei voi olla. Sen täytyy olla vaan varjo, tai -"

Anatolia ei turhia varmistele, kun hän harppoo saappaansa kopisten viimeiset metrit tuplaovien luo. Henri yrittää pysyä perässä. Hänen hengityksensä muuttuu taas kerran pakottavaksi. Anatolia on kuin onkin oikeassa. Toinen ovista ei ole painunut kunnolla kiinni.

"Oikeastaan", Finna kuiskaa parin askelen verran Henrin takaa, "luulin, että nämä olisi automaattiovet. Siis, että ne aukeaisi liiketunnistimella. Mutta tietysti -"

"Ei ne voisi olla", Anatolia sanoo. "Sittenhän kuka tahansa voisi kävellä tähän ja huomata, että - kas - Allianssilla on avoimien ovien päivät, niin avoimet, ettei tarvitse muuta kuin kävellä suoraan sisään."

"Sitä minäkin ajattelin."

"Sitä paitsi, täytyyhän automaattiovissakin olla lukot. Ei hotellitkaan aina ole auki."

"Mutta tämä näyttää kyllä ihan joltain muulta kuin mitä Daniel kutsui - miten pomo sen sanoikaan - panssaroitu?"

Anatolia naurahtaa ja myöntää olevansa samaa mieltä. Henrikin yrittää hymyillä, mutta hänen leukansa ovat kuin pikaliimalla valellut.

"Luuletteko, että... ne tyypit, jotka tuli ulos tästä vähän aikaa sitten... että ne jätti tämän vahingossa auki?" Finna kysyy.

"Ei ikinä", Anatolia pamauttaa. "He jättivät sen tahallaan, mutta miksi? Että joku pääsisi sisään? Joku, jolla ei ole avainta? Mekö? Tai joku muu meidän kaltainen hiippari? Ehkä hallituksen jäsen?"

"En ymmärrä, miksi Allianssi haluaisi tehdä niin."

"Jospa he ovat vainoharhaisia ja pelkäävät jotain laajempaa iskua. Haluavat virittää vihollisilleen ansan. Tai jotain."

"Nojoo, ansalta tämä kieltämättä kovasti haiskahtaa. Meidän ei varmaan kannattaisi pällistellä tässä yhtään enempää, vaan mennä hakemaan muut. Laat, voisitko sinä...?"

Henri on ehdotuksesta niin otettu, että sanoo epähuomiossa: "Thank you!" Sen perään hän lisää punastellen vielä, että: "I mean... sure." Sitten hän kääntyy ja kiiruhtaa reitin takaisin Niitin nurjalle puolelle kertomaan uutiset. Ei mene montaakaan sekuntia, kun hänellä on jo neljä pohjasakkalaista perässään, ja he ryhmittäytyvät Nyrkkiallianssin päämajan pääportin edustalle kiusallisen silmiinpistäväksi muodostelmaksi.

"Mitä me vielä odotellaan? Mennään sisälle", Ellie osoittaa avoimella ikkunoiden ja ovien lasien läpi tähystämisellään, ettei ole mikään pelkuri. "Sisällä ei näy ketään."

Moni muu, Henri mukaan luettuna, vilkuilee Caudilloa. Pohjasakan vastahakoinen johtaja näyttää miettivän hetken, kunnes sanoo: "Mennään sitten. Mutta sovitaanko, että jos me aiottiin muutenkin olla supervarovaisia, ollaan tästä eteenpäin sitten supervarovaisia kertaa kymmenen. Jos me joudutaan ongelmiin, pysytään näissä kahdessa ryhmässä, jos vaan suinkin pystytään. Jos me joudutaan koko porukkana ongelmiin, hajaannutaan heti ensimmäisenä kahtia. Onko tämä kaikille selvä?"

Nyökyttelyä. Caudillo jatkaa: "Ja tosiaan, meidän ainoa tehtävä täällä on kuvata todisteita jostain rumemmasta, jota ei julkisuudessa vielä ole nähty. On se sitten Rae Norring sidottuna ja kapuloituna, tai jotain muuta. Kun se on hoidettu, häivytään täältä niin nopeasti kuin mahdollista. Kysymyksiä?"

Kukaan ei puhu enempää. Niinpä Caudillo pyytää Johnnya ottamaan tiirikan uudelleen esiin ja yrittämään liu'uttaa raollaan olevan oven paremmin ammolleen, niin ettei kahvaan tai karmeihin tarvitse koskea. Johnny tekee niin, epäonnistuu ensin muutaman kerran, mutta lopulta saa pari metallipiikkiä lukittua lukkopesään siten, että pystyy vetämään raskaan oven ja kamaran väliin suunnilleen metrisen raon.

"Hyvä. Nyt varovasti", Caudillo sanoo, kun Johnny läpäisee portin ensimmäisenä. Johnnyn seistessä kokonaan Niitin sisäpuolella, Caudillo viittoilee muita menemään perässä. Täydellisyyttä hipova hiljaisuus karmii Henriä. Alitajuntaisesti hän koko ajan odottaa, että joku ampuu punaisen reiän hänen rintaansa tai selkäänsä, tai vähintään huutaa klassisen käskyn: "Freeze!"

Aivan kohta Henri on muiden mukana Nyrkkiallianssin pyhimmän paikan viittä vaille pilkkopimeässä ala-aulassa, eikä huutoja tai laukauksia kuulu tai lasertähtäimen punaisia pisteitä näy. Täytyyhän tämän silti olla ansa. Eihän tämä nyt vain voi olla näin helppoa? Kuin Yhdysvaltojen puolustusministeri Mattis olisi unohtanut sulkea Pentagonin oven lähdettyään illalla töistä. Ei ikinä.

Kaikesta huolimatta mitään ei vieläkään tapahdu. Henri alkaa pelätä tulevansa vielä hulluksi siitä paranoian määrästä, jota ympäröivän maailman staattisuus hänen suoniinsa pumppaa milligramma kerrallaan.

"Okei", Caudillo kuiskaa. "Jakaannutaan nyt niihin sovittuihin ryhmiin. Käydään tämä aula ensin läpi. Tai siis koko alin kerros. Jos joku löytää reitin porraskäytävään, niin hyvä. Käytetään sitten sitä, jos tarvitsee."

Henri selaa pohjasakkalaisten kasvoja, kunnes tunnistaa Finnan puoleen selkään ylettyvät hiukset ja Anatolian jokseenkin miehisen leuan ja otsan. Sanatonta sopimusta vailla heidän kolmen hengen ryhmänsä suunnistaa pääovilta katsottuna aulan oikeaan puoliskoon, nelihenkisen ryhmän siirtyessä vasemmalle. Vieläkään ei tapahdu mitään yllättävää. Eikä vielä.

Jösses. Miten ikimaailmassa Henri saattaisi saada mitään kuvatuksi molemmilla käsillään pitelemällään valvontakameralla, kun käsien ohella käytännössä kaikki muutkin osat hänen kehostaan ovat jännittyneet odottamaan elämän päättävää iskua?

Daniel Khamis oli yksin valtakunnassaan. Hän oli vähentänyt sen valaistusta niin paljon kuin saattoi ilman, että se vähääkään häiritsi tietokoneen käyttämistä. Hän ei edes tiennyt, miksi teki niin? Tunnelman nimissä, kenties? Daniel oli loppujen lopuksi romantikko, vaikka sitä ei olisi helposti päällepäin uskonutkaan. Hänen rakkautensa kohde ei vain ollut kukaan nainen, eikä kukaan mies liioin, vaan moderni tekniikka ja teknologia. Oli kerrassaan mukavaa ostaa ystävänpäivänä kumppanilleen lahjaksi tuliterä ja timanttinen prosessori.

Daniel kuunteli vähän puolella korvalla Caudillon puhetta ja kohisevaa hengitystä. Hän oli ymmärtänyt, että pohjasakkatoverit olivat joutuneet ongelmiin jo ennen Niitin luo pääsemistä. Se oli ollut pelottavaa kuunneltavaa, mutta sitten tilanne vaikutti rauhoittuvan. Juuri nyt linjan läpi ei kuulunut mitään muuta kuin raskasta hengitystä. Sitten joku pomon lähellä puhui. Pomo vastasi kuiskaten: "Danny? Ideoita?"

Tansanialaistaustainen tietokoneguru säpsähti. Sanat oli osoitettu hänelle. Hän korjasi äkisti ryhtiään ja mikrofonin asentoa. "Takaovi lienee panssaroitu sekin, vai mitä? ...Kannattaisi varmaan antaa tiirikalle mahdollisuus... Siitä oli aika huima apu, kun purettiin aikanaan ne valvontakamerat... No, yrittäkää edes. Mietin tässä samalla, mitä muuta voisi kokeilla... Jep, moi."

Daniel repäisi kuulokkeet päästään ja huokaisi. Näin hermostunut hän ei muistanut koskaan olleensa tietokoneen ääressä. Totta kai ihmisten kohtaaminen kasvokkain, ilman välikättä nimeltä internet, oli välillä totista kummitustalossa harhailua. Mutta nyt Daniel hikoili, eikä syynä todellakaan ollut liian korkea lämpötila tai ilmankosteus. Laitteistoista huokuva lämpökään ei riittänyt yksinään selittämään liukumäkeä laskevien, ilosta kirkuvien suolaisten pisaroiden olemassaoloa. Kyse oli valtavista asioista. Operaation onnistuminen lepäsi käytännössä koko ajan käyvän moottorisahan terällä.

Jostakin Viemärilinnan syövereistä kuului kolahdus, ja Daniel hätkähti vieläkin rajummin kuin tovi sitten. Hän kohotti päänsä, käänsi kasvojaan syrjään näyttöruudusta ja kuulosteli. Kuvitteliko hän vain? Varmistaakseen asian hän kohotti itsensä mekaanisesta tuolistaan ja käveli kammionsa oviaukolle. Hän kurkisti siitä ulos. Lamppujen vaikutusalueen ulkopuolella näkyi pelkkää pimeää. Daniel hymähti itsekseen ja meni takaisin koneensa ääreen. Olen vain vainoharhainen, hän ajatteli. Sitä se yksin pimeyden keskellä oleskelu teettää. Ei siellä ketään ole, Danny.

Daniel tuskin ehti laskea takamustaan pehmustettuun tuoliin, kun hänen selkänsä takana matala miesääni murahti: "Daniel Khamis?"

Daniel jäätyi liikkumattomaksi. Hän tunsi, miten hänen suolensa alkoi toimia ylivilkkaasti, ja jännitti siksi äkkiä lantiopohjan lihaksiaan. Hän ei uskaltanut tehdä mitään, ei varsinkaan kääntyä katsomaan taakseen.

Tulokas teki jotakin, josta syntyi voimakas koputtava ääni (ainakin Daniel oletti, että ääni oli tulokkaan aiheuttama). Sitten mies kutsui häntä uudelleen koko nimellä. "Käänny", hän käski julmalla äänellä. Daniel ei nähnyt muutakaan tietä ulos tästä. Hän terästi hermonsa, vapautti lihaksensa lukkojen takaa yksi kerrallaan, ja pyöräytti tuolinsa satakahdeksankymmentä astetta myötäpäivään. Se, mitä hän näki, oli suurempi järkytys kuin hän osasi kuvitellakaan.

Nimittäin, ensimmäisenä vastaan tuli aseen musta piippu. Piippu näytti olevan kiinni suurimmassa käsikäyttöisessä tussarissa, mitä Daniel oli milloinkaan nähnyt. Siis jos videopelien mielikuvituksellisia fantasia-aseita ei otettu lukuun. Kaiken lisäksi piippu oli tähdätty niin, että se osoitti erheettömästi Danielia otsaan. Daniel nosti vaistomaisesti kätensä paremmin näkyville, teki niin jo ennen kuin tuli edes vilkaisseeksi, minkä näköinen heppu tuota kammottavaa teurastusvälinettä käytteli.

Tunkeilijamies oli pitkä ja kookas, sellainen, jota olisi voinut äärimmäisen hyvällä syyllä kutsua urheilulliseksi. Hänellä oli lyhyt harmaanruskea tukka, vahvat kasvonpiirteet ja mustaa nahkaa ja kangasta jokaisen pullistelevan lihaksen peittona. Hänen helmiäisenharmaat silmänsä vaikuttivat kimmeltävän, eivät sympaattisesti vaan pahaenteisesti, jopa väsyneessä keinovalaistuksessa.

"Oletko sinä Daniel Khamis? Vastaa", mies ei korottanut ääntään piiruakaan, mutta onnistui silti hallitsemaan sen voimalla tilaa kokonaisvaltaisesti.

"Minä - olen", Daniel kimitti niin kummallisen kuuloisesti, ettei ollut uskoa, että se tuli ulos hänen suustaan. Vahvistus oli asemiehelle merkki, ja hän siirsi piipun syrjään, vaan ei päästänyt hakkeria kuumottavien silmiensä kurimuksesta.

"Oletko yksin?"

"Ööh... joo, olen..."

"Tällä koko alueella ei siis ole muita kuin sinä?"

"Ei. Tai siis... ei ainakaan ketään, jonka tietäisin olevan siellä."

Asemies kääntyi maihinnoususaappaidensa kannoilla niin terävästi, että näytti melkein kuin vain hänen kasvonsa ja jalkateränsä olisivat kääntyneet nurin päin. Hän viiletti ulos kammiosta, ilmeisesti tarkistamaan, puhuiko Daniel totta vai ei. Daniel kuivasi otsaansa paidanhihaan ja nosti pikaisesti kuulokkeet korvilleen. Juuri silloin Caudillon ääni sihahti: "Daniel?"

"Niin?" Daniel kuiskasi vaistonvaraisesti, rykäisi sitten ja sanoi kuuluvammin. "Niin?"

"Luojan kiitos, luulin, että yhteys katkesi. Tiirikka ei toiminut. Onko muita ideoita?"

Daniel vilkaisee kammionsa oviaukkoon. Ei vielä merkkejä asemiehen paluusta. "Odota", hän lausuu mikrofoniin. "Minun täytyy - yrittää selvittää asiaa. Teen täällä päässä kaikkeni."

"Hyvä on. Ja me tehdään täällä. Palataan."

Daniel laskee taas kuulokkeet pöydälle. Hän huokaisi raskaasti ja hieroi kämmenillä kasvojaan, joista niihin siirtyi oikein kunnon nihkeä rasvaisuuden tunne. Tuttu ammattitauti IT-velhoille, mutta ihan näin pahaa tilannetta Danielin oli vaikea muistaa omalta kohdaltaan.

Ja silloin mies yhä karmivaa asettaan kannatellen harppoi taas näkyville. Daniel nielaisi. Miksi minä olen näin hermostunut? hän kysyi itseltään. Aivan kuin pelkäisin, että hän suuntaisi piipun uudelleen minuun ja painaisi liipaisinta. Tuskin silloin edes ehtisin kuulla nallin napsahdusta, kun jo valuisin pitkin takaseinää tuhansina limaisina palasina.

"Pari miestäni tarkastaa paikkaa", asemies jupisi juuri ja juuri erottuvien kulmiensa alta. "Jos salailet jotakin, selviää salaisuutesi aivan tuossa tuokiossa."

"Anteeksi...?"

"Niin?"

"Rupesin vain miettimään,..."

"Älä tuhlaa aikaani, Khamis."

"... että..."

"..."

"... oletteko mahdollisesti tämä herra al-Hoaqqa?"

"No, näytänkö sinusta kenties joulupukilta? Tai Jeesukselta? Kuka muu minä muka olisin? Jos olisin hallituksen poikia, sinut olisi isketty jo rautoihin laittomista hakkeroitumisista ja sähkönsiirroista konkurssipesän tiliin."

"Okei, mutta... odotin vain sin- siis teidän - olevan... näyttävän..."

"Mitä? Odotitko, että olisin ollut ruskeaihoinen, mustapartainen ja huivipäinen? Hämäsikö uljas nimeni sinua? Kuulehan nyt, Khamis. Luulin sinun internetistä toisen kotisi tehneenä miehenä ymmärtävän, että lankojen yhteen vetäminen liian heppoisin perustein voi olla hengenvaarallista. Jos henkilön nimi kuulostaa lähi-itäläiseltä miehen nimeltä, ja sen kantaja on tekemässä maailmasta parempaa paikkaa asein ja väkivalloin, et voi olettaa, että hän olisi Syyriasta tai Irakista tullut muslimimies. Yhtä hyvin hän voi olla perieurooppalainen nainen jo kymmenennessä polvessa. Vaaleatukkainen ja -ihoinen, kristitty, lapseton ja naimaton feministi."

"Hyvä on, hyvä on", Danielille tuli al-Hoaqqan (tai minkä niminen hän nyt helvetti soikoon sitten mahtoikaan olla) paasauksen aikana entistäkin tuskallisempi olo. "Myönnetään, että hätiköin. Anteeksi."

Al-Hoaqqa lupasi leppyä Danielin virheestä loppuvuoden aikana. Niinpä hän pyysi Danielia selittämään, mikä oli tilanne. Hän otti mahtavan askeleen lähemmäksi Ihmiskunnan pohjasakan kallisarvoisia laitteistoja.

"He eivät ole vielä sisällä", Daniel kertoi käännyttyään ensin näyttöruudun puoleen.

"Mistä tiedät? Kuuletko noista kuulokkeista...?"

"Kyllä. Olen yhteydessä ryhmän johtajaan. He olivat ainakin vielä äsken Niitin takaovella."

"Typerykset", tuhahti al-Hoaqqa. "Toivotonta nyhertämistä. Etkö voisi sanoa heille, että kiertäisivät tarkistamaan etuoven?"

"Voisin, mutta eikö se olisi vähän läpinäkyvää? He voisivat alkaa epäillä", Daniel sanoi ja tunsi itseluottamuksensa nostavan päätään mutalammikosta. Niin kävi, kun saattoi keskittää huomionsa tietokoneeseen, eikä mustaa tappokonetta näkynyt missään.

"Kenties", al-Hoaqqa tuumasi. "Kunhan pidät huolta, että kaverisi pääsevät sisään. Ja sen jälkeen varmistat, että he kävelevät ansaamme, vaikka luulen, että he tekevät sen ihan omasta vapaasta tahdostaan."

"Eikö raollaan oleva ovikin ole aika - läpinäkyvää?"

"Totta kai se on. Mutta ei sillä ole merkitystä, vaikka he arvaavatkin ajelehtivansa kohti meidän karhunrautaa. He tietävät, etteivät koskaan saa parempaa tilaisuutta iskeä Nyrkkiallianssilta hampaita kurkkuun. Se tieto koituu heidän lopulliseksi turmiokseen, eikä lopussa ketään kiinnosta, vaikka maailmasta häviääkin muutama ihminen jäljettömiin. Hehän kaikki ovat yksinäisiä surkimuksia, eikö totta?"

Daniel kohautti olkiaan. "Niin kai", hän mutisi.

Al-Hoaqqa vapautti vasemman kätensä aseensa kupeelta ja sivalsi sillä kohti Danielia. Daniel perääntyi reaktionomaisesti, mutta Allianssin kenraali ei tehnytkään muuta kuin läpsäytti pari kertaa häntä hartialle. "Sinä sen sijaan et ole yksinäinen etkä taatusti surkimus", al-Hoaqqa julisti ja piirsi huulilleen kaaren, joka muistutti erehdyttävästi hymyä. "Olet meidän suojeluksessa, ja olet äärettömän rohkea mies. Et jää ilman korkeaa palkkiota, kun tämä operaatio on ohi, siitä voit olla varma. Mutta nyt, tee kuten neuvoin. Huolehdi heidät sisään ja huolehdi heidät ansaan. Sitten on sinun osuutesi ohi, eikä se mikään pieni osuus ollutkaan."

"Hyvä on. Kiitos, herra al-Hoaqqa. Kiitos, herra kenraali."

Heille kävi hyvin pian selväksi, ettei luonnollinen Niitin aulakerroksen kahtiajako mennyt sittenkään ihan tasan. Lasiset pariovet eivät sijainneet rakennuksen julkisivun keskikohdassa, vaan aika reippaasti siitä oikealle. Niinpä Henrille, Finnalle ja Anatolialle jäi suunnilleen kolme neljäsosaa pienempi pinta-ala koluttavaksi kuin muille. Eivät he tietenkään sitä epäkohtaa ryhtyneet Caudillolle ja muille kailottamaan, vaan panostivat mieluummin järjestelmällisyyteen.

Anatolia sytyttää taskulamppunsa, mutta ei osoittele sillä mihinkään, vaan pitää sen valokeilan tiiviisti jalkojensa juuressa. Sieltä se tarjoaa heille juuri sen verran valoa, ettei heidän tarvitse kompuroida tai täysin sokkoina hortoilla kädet etupuolellaan viuhtoen. Henri kulkee lähellä Niitin etupuolelle aukeavia suuria ikkunoita ja antaa katseensa kiertää paksun tomukerroksen peittämässä laattalattiassa, massiivisissa tasoissa ja yksittäisissä huonekaluissa, jotka taitavat olla jonkinlaisia tuoleja. Hän etsii kuumeisesti, keho edelleen aivan jäykkänä ja vapisevana merkkejä muiden ihmisolentojen läsnäolosta. Käytännössä tämä tarkoittaa noin sataseitsemänkymmentä senttiä pitkien ja puoli metriä leveiden hahmojen bongailua. Niin pimeässä on aika epätoivoista haeskella jalan- tai kädenjälkiä, saati piskuisempia todisteita, kuten irtohiuksia.

Mitään ei löydy. Eikä mitään edelleenkään tapahdu. Tilanne vaikuttaa olevan aivan sama Finnalla ja Anatolialla, jotka kohta etsiytyvät Henrin luo ja pyörittelevät kumpikin päätään.

"Löysin portaat ylös", Finna kuiskaa ja viittoo valottomuuden tilaan selkänsä takana. "Ne ei kuitenkaan ihan näytä siltä, että johtaa kovinkaan korkealle."

"Mitä? Miten niin?" ihmettelee Anatolia.

"Yleensähän kerrostaloissa on erillinen porraskuilu, jota pitkin pääsee kiipeämään aina vintille saakka. Nämä portaat taas on sellaiset joita näkee tavarataloissa ja muissa julkisissa rakennuksissa."

"Okei. No, mutta, mehän voitaisiin silti kokeilla niitä."

"Niin. Miksei."

Anatolia menee edeltä lamppunsa kanssa. Henri seuraa sinertävää valopistettä jokunen askel Finnan selän perässä. He löytävät Finnan mainitsemien portaiden alkupään. Portaat osoittavat vasemmalle, siihen suuntaan, jossa Edithin kameraryhmä parhaillaan hyörii. "Kiivetäänkö?"

"Joo", Finna kuiskaa. Kun Henri pääsee laskemaan jalkansa ensimmäiselle askelmalle, hän hamuaa porraskaidetta kätensä alle. Sen hän löytää, mutta ottaa kätensä äkkiä pois inhon vallassa. Kaide ei ole vain pölyinen. Se on myös tahmea. Henri ei uskalla kuvitellakaan, mistä tahmeus voisi johtua.

Kolmikko kapuaa ylöspäin hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi. Henri huomaa vaistomaisesti testaavansa jokaisen porrasaskelman lujuutta, vaikka mikään niistä ei toistaiseksi ole osoittanut romahtamisen tai edes taipumisen merkkejä. Kaiken lisäksi kaksi tuskin lainkaan häntä köykäisempää tyyppiä kulkee koko ajan niiden samojen askelmien kautta hänen edellään. Ei hän olisi se, joka ensimmäisenä putoaisi ja murskaisi kallonsa. Henri hengittää syvään sisään ja syvään ulos. Hänen sormensa tuntuvat olevan umpijäässä, joten hän kaivaa hanskat esiin ja työntää ne käsiinsä.

"Okei, tulen tasanteelle", Anatolian supatus kuuluu niukin naukin Henrin korviin saakka. "Näyttää siltä, että Finna - voi helvetti! Peruuttakaa!"

"Mitä nyt?" Finna kysyy ja unohtaa hänkin pitää äänensä matalana.

"Peruuttakaa! Se on ansa! Ansa!"

Henri ei jää kuuntelemaan enempää. Hän loikkii portaat alas monta kerrallaan ja säntää sitten varjojen suojiin. Hän odottaa muiden tulevan samaan suuntaan, mutta ei äkkiä osaakaan sanoa, minne he katosivat. Askelten ääni rummuttaa tasatahtia hänen sydämensä kanssa, vaan missä? Ja mitä Anatolia loppujen lopuksi niin pelästyi? Voijei, voijei, voijei, voijei,...

Kaikki äänet katoavat Henrin maisemasta kuin jotakin kaivonkannen kokoista kytkintä olisi väännetty kohti lounasta. Kellertävät ja vihreät ja siniset pisteet leijailevat hänen näkökentässään ja ovat ainoa asia, mitä hän silmillään aistii. Ja sitten kuuluu pam, ja silmitön kipu jysähtää hänen rintaansa. Tai niin hän odottaa tapahtuvan, vaikkei tapahdu. Ja sitten kuuluu huuto: "Freeze!" jonka tottelemiseen Henrin ei tarvitse tehdä tuon taivaallista. Tai niin olisi voinut kuvitella tapahtuvaan, vaan ei tapahdu. Kuvitteliko Anatolia sittenkin kaiken? Voijei, voijei,...

"Olette oikeassa. Tämä on ansa."

Kuka sen sanoi? Ääni vaikutti tulevan samaan aikaan todella läheltä ja hirvittävän kaukaa. Kuin sata vuotta sitten nauhoitettu, heikkolaatuinen ja särisevä äänite nappikuulokkeesta. Henrin syke ällistyttävää kyllä kiihtyy edelleen. Häntä huimaa, hän on varma, että pökertyy ennemmin tai myöhemmin.

Ääni oli naisen ääni. Eikä se ollut sellainen karski ääni, jollaista toimintaleffojen naispuoleiset sankarit käyttävät, vaan aika kimeä jo jotenkin kujeileva. Äänen laatu kauhistuttaa Henriä, sillä se ei ennusta hänen pikaista teloittamistaan vaan jotain paljon pahempaa kohtaloa. Sitomista tippuvan vesihanan alle loppuiäksi, tai jotain.

"Te ette onnistu", sama naisääni ilmoittaa aivan samanlaisella soinnilla. Sitä seuraa välittömästi sarja tupsahtelevia askelia, jotka ainakin Henrin päässä voimistuvat kiduttavan hitaasti. Henri pälyilee ympärilleen etsien parempaa piilopaikkaa, jollaista ei kuitenkaan ole olemassa. Hän tyytyy kyyhöttämään aloillaan ja odottamaan, mitä tuleman pitää.

Äkkiä Henri tajuaa, että pimeyden keskellä liikehtii ihmismäinen hahmo. Hahmo on niin kookas, että joko sen omistaja on vähintään kolme metriä pitkä tai ainoastaan parin hassun metrin päässä Henristä. Ja kun hahmo puhuu kolmannen kerran, Henri ymmärtää, kumpi vaihtoehdoista on oikea.

"Minähän sanoin sinulle, ettet sinä saa seurata minua, Henri."

Äkkipysähdys.

"Mistä tuo tuli?"

"Mikä?"

"Ihan kuin joku olisi puhunut."

"No, sinä ainakin puhut. Ehkä se olit sinä itse."

"Tuo oli aika hauska läppä, pomo. Mutta etkö sinä oikeasti kuullut sitä? Luulin, että korvistasi on tullut silmät oikeiden silmiesi tilalle."

"Tuo oli aika töykeästi sanottu, Johnny."

"Sori, pomo. Niin oli, pomo."

"Mutta oikeasti... mistäpäin kuulit sen puheen?"

Johnny osoitteli Finnan, Anatolian ja Laatin aulapuoliskon suuntaan, vaikka ei Caudillo sitä tietenkään nähnyt. Sitten hän tulkkasi viittomisensa puheeksi. Caudillo, joka piteli häntä hartiasta, puhalsi ilmaa posket pullollaan.

"No", hän sanoi, "kaipa meidän pitää sitten mennä tarkistamaan. Mutta ei kadoteta Ellieä ja Edithiä. Otetaan heidät mukaan. Näetkö otsalamppua missään?"

Johnny katseli eteenpäin ja käänteli sitten päätään puolelta toiselle. Takaviistossa vasemmalla paloi pieni, sinertävä tuikku tummanharmaiden, graafisten muotojen joukossa. Hän ilmoitti Caudillolle lähtevänsä liikkumaan. Caudillo ei irrottanut otettaan hänestä.

Ellie ja Edith kävelivät pimeyden toiselta puolelta miehiä vastaan. Näytti siltä, että molemmilla parivaljakoilla oli jotain sanottavaa samaan aikaan. Se oli Edith, joka kiskaisi revolverinsa esiin ensimmäisenä ja painoi liipaisinta.

"Luulen, että me löysimme oven porraskäytävään", hän ilmoitti suulla, joka näytti pikkuruiselta mustalta aukolta otsalampun valaistessa ihoa sen ympärillä. "Se on tuolla perällä. Sen sijaan muita ihmisiä emme löytäneet kuin toisemme. Ja teidät."

"Upeaa", Caudillo sanoi Johnnyn leveän selän takaa. "Raportoidaan tästä muille ja kysytään samalla, mitä ihmettä siellä toisella puolella oikein tapahtuu."

"Miten niin?" Ellie kysäisi puolivarjon rajapinnalta. "Näittekö te jotain outoa?"

"Ei, vaan kuultiin", Johnny sanoi. "Tai minä kuulin. Joku puhui ihan ääneen. En saanut selvää mitä."

"No, se selviää kohta. Mennään ja pysytään yhdessä", Caudillo sanoi ja taputti Johnnya olkavarteen merkiksi, että nyt oli aika tehdä täyskäännös. Johnny tunsi itsensä kuormahevoseksi, mutta se vain nauratti häntä. Nelikko lähti varovaisena letkana lähestymään niitä lattialaattoja, joilla olettivat loppujen pohjasakkalaisten parhaillaan partioivan.

Eihän tämä voi olla totta. Kuka kumma Niitin sisällä muka voisi tietää Henrin olevan nimeltään Henri? Eihän edes kukaan pohjasakkalaisista tiedä, paitsi Daniel, joka vastaanotti hänen sähköpostinsa. Mutta tämä hahmo hänen edessään ei takuulla ole Daniel. Siinä, missä Daniel on pitkä ja leveä, tämä hahmo on lyhyt ja hyvin hoikka. Voisiko joku Nyrkkiallianssin jäsenistä tietää Henrin olemassaolosta? Henri ei käsitä, miten. Paitsi jos jompikumpi Sykeseistä on liittynyt järjestöön, mikä olisi täysin järjetöntä. Eikä hahmo kyllä muistuta mukavan pariskunnan kumpaakaan osapuolta yhtään.

Viimeinen vaihtoehto pulpahtaa Henrin mieleen. Samaan aikaan takin kaulus alkaa tuntua häiritsevän kireältä ja kädet hanskojen sisällä kuumottavilta ja hikisiltä. Johtuuko tämä kaikki vain siitä, että hänellä on ollut niin syvä ikävä nuorta naista? Ehkä ei, koska hänellä on isompi ikävä Millaa kuin Juliaa. Voisiko hahmo olla Milla? No huhhuh, nyt menevät arvailut jo rajusti toivottoman puolelle.

Henri odottaa hahmon puhuvan taas, mitä ei kuitenkaan tapahdu. Niinpä hän menettää malttinsa, riisuu rukkaset käsistään ja vetää syvään henkeä. Uloshengityksellä hän kuiskaa: "Julia?"

"Joo."

Vastaus tulee niin äkkiä, että Henrin aivot reagoivat siihen vasta pari sekuntia jälkijunassa. Pelko tajuttomaksi vajoamisesta palaa. Hän ei ymmärrä enää mistään mitään. Miten Julia voi muka olla siellä? Niitin sisällä, niin lähellä. Näitä kysymyksiä Henri koettaa väkisin muodostaa huulilleen, joita kuitenkin on kankea liikutella, kuin ne olisivat saaneet oikein kunnon puudutuspiikin.

"Mitä... sinä.. teet... täällä...?"

"Sanoinhan, että vaihdan maisemaa. En nyt sitten niin paljon kuin aluksi ajattelin, vai mitä?" Julian ääni kuulostaa toki hiljaiselta, vaan samaan aikaan voimakkaammalta kuin koskaan Henrin kuullen. Rutalahtelaispojan rinnassa pakahduttava tunne on käymässä ylitsevuotavaksi.

"Mutta... miten... pääsit... sisään?"

"Joukko ihmisiä tuli ulos. Minä menin samalla ovenavauksella sisään."

"Vau. He- hetkinen...", Henrille pälkähtää uusi ajatus päähän. "Sinäkö jätit... tuon... ulko-oven auki?"

"Minun pitää mennä. Sori."

Ja äkkiä Juliasta ei näy jälkeäkään. Henri jää aloilleen seisomaan, suu auki ja hanskoja puristaen. Hänen tekee mieli huutaa Julian perään. Hän on jo vähällä tehdä niin, kun paikalle alkaa ilmestyä uusia hahmoja kahdesta eri suunnasta. Vaikka kasvoja ei näe, on helppo arvata, keistä on kyse. Myös kaksi valopilkkua leijuu sinne tuomaan valoa, jonka puutteesta silmiä kivistää kuopissaan vieroitusoireina.

"Mitäs helvettiä tuo oli olevinaan?" taskulamppua aiempaa huolettomammin puristava Anatolia kysyy. "Oliko se... Ihan kuin se tyyppi olisi tuntenut sinut, Laat?"

"Kuka tyyppi?" vasemmalta saapuneen Caudillon ääni hämmästelee. "Johnny kuuli täältäpäin puhetta, ja -"

"Törmäsin tuolla portaissa johonkin tyyppiin", Anatolia jatkaa. "Olin ihan varma, että hän kuuluu Allianssiin. Mutta ei hän tainnutkaan kuulua. Vai mitä luulet, Laat?"

Henri ei missään nimessä halua puhua. Hän heittäytyy takavuosien perusmoodiinsa ja kieltäytyy kaikenlaisesta verbaalisesta kommunikoinnista muiden ihmisten kanssa. Siihen päätökseen liittyy paljon surua ja häpeääkin, mutta sillä on kuorrute, joka maistuu ihanan makealta.

"Laat?"

"Älä painosta häntä, Anatolia", Finnan ääni sanoo. "Meillä kaikilla taitaa olla aavistus siitä, kuka tämä henkilö oli. En kyllä ymmärrä alkuunkaan, miten hän voi olla täällä, mutta oletan, että hän on meidän puolella. Tai ei ainakaan Crowahlin porukoitten puolella."

"Öö", Johnnyn karhea ääni loikkaa sekaan, "minä en kyllä ihan tiedä, kenestä tässä nyt puhutaan."

"Minnie Mousesta tietenkin, höpsö."

"Häh? Aijaa, vai?"

Hetken aikaa kukaan ei puhu mitään. Henrille se on autuus, muille arvatenkin lähempänä karhunrautaa kaulan ympärillä. Häntä haluttaa juosta pois sieltä ja etsiä Julia uudestaan käsiinsä. Täytyy kuitenkin yrittää muistaa, että he ovat edelleen sisällä rakennuksessa, jossa asuu kymmeniä huippuvaarallisia rikollisia hallussaan armeijaluokan määrä tuliluikkuja.

Lopulta Caudillo ilmeisesti muistaa asemansa Ihmiskunnan pohjasakan presidentinomaisena johtohahmona ja ehdottaa, että he lähtisivät nousemaan ylempiin kerroksiin Ellien ja Edithin löytämän porraskäytävän kautta. Ehdotus saa Finnan kertomaan käytävästä, jossa hän oli Anatolian kanssa piilotellut Juliaa (mikä ajatus!) ja jonka päässä oli häämöttänyt ovi. Ellie kysyy, millainen ovi. Finna sanoo yksinkertaisesti, että siinä oli ikkuna.

"Niin oli meidänkin ovessa", Ellien ääni tokaisee. "Varmaan sekin johtaa portaisiin."

"Sitten on nuo toisetkin portaat", sanoo Anatolia ja näyttää huiskauttavan kädellään selkänsä taakse.

"Mitkä portaat?" Caudillo kysyy.

"Tuolla on portaat, jotka osoittaa täältä katsottuna vasemmalle. Me epäiltiin, ettei ne johda kun yhtä kerrosta ylemmäs. Minnie seisoi siellä, kun löysin hänet."

"Ahaa. Kiintoisaa. Mutta tarkistetaan se Finnan ovi ensimmäisenä."

Niin he tekevät. Henri saa huomata jäävänsä taas jälkijoukkoihin muiden perään matelemaan. Hänellä on vaikeuksia keskittyä olennaiseen, tähän tekeillä olevaan operaatioon ja painavaan tehtäväänsä. Valvontakamera hänen taskussaan katoaa aika-ajoin, kun eräät erityiset kasvot pulpahtavat mielen päälle ja harhauttavat ajattelua vaarallisille syrjäpoluille. Vähät Nyrkkiallianssin kukistamisesta, kaikuu silloin hänen päässään. Tämä on paljon tärkeämpää. Kunnes Henri ravistaa itsensä takaisin todellisuuteen ja väittää vastaan: ei nyt. Äänikin ymmärtää sen: olet oikeassa. Ensin työ, sitten huvi.

Vai että huvi...

Finnan löytämä ovi osoittautuu kuin osoittautuukin porraskuiluun johtavaksi oveksi, mutta se on paha kyllä lukittu sisäpuolelta. Lukko ei kuitenkaan ole mitään verrattuna Niitin ulko-ovien turvajärjestelyihin. Anatolia epäilee pystyvänsä potkaisemaan sen hajalle, samoin Johnny ja Ellie. Koska Ellie Breivik on kaivannut kunnon toimintaa alusta saakka, hän saa yrittää ensimmäisenä.

"Yritä kuitenkin tehdä se hiljaa", Caudillo neuvoo. Ellie tuhahtaa ja valmistautuu ponnistukseen. Muut perääntyvät.

Ellie potkaisee ensin ohi lukosta, ja kuuluu kumahdus. Joku naksauttaa kieltään. Ellie kerää voimansa uudelleen ja tekee toisen potkun. Tällä kertaa se osuu, muttei aiheuta juuri minkäänlaista vahinkoa. Nainen kivahtaa Anatolialta lisää valoa. Sitten hän potkaisee tiiviissä sarjassa vielä viisi kertaa. Niiden seurauksena lukon harmaa muovisuojus on irronnut ja ovi irvistää hieman saranapuoleltaan, vaan jo silmäkin sanoo, ettei siitä vielä pääse kävelemään läpi.

"Anna Johnnyn", Caudillo sanoo. Puhiseva Ellie antaa vastahakoisesti tilaa. Johnny asettautuu, venyttelee hetken oikeaa jalkaansa ja - jysäyttää oveen jykevän hartiansa. Kuuluu repivä räsähdys ja huumaava kirskahdus, kun porraskuilun ovi kääntyy syrjään aivan eri tavalla kuin se on suunniteltu. Uksi jää kiinni karmeihinsa kahvapuolelta, ja sen ja karmin väliin toiselle puolelle syntyy helposti aikuisen ihmisen mentävä rako. Finna tuulettaa äänettömästi. Henri on taputtavinaan.

"Outoa", Caudillo mutisee. "Allianssi jätti ulko-oven auki, mutta ei tätä ovea. Aivan kuin he eivät haluaisi meidän menevän tähän suuntaan. Ehkä me vältetään se ansa, jos mennään tästä."

"Toisaalta oven avaaminen aiheutti niin hitonmoisen mekkalan, että se on varmaan kuulunut Niitin huipulle saakka", Finna huomauttaa. "Niin tai näin, meidän on pakko liikkua, tai ansa laukeaa. Oli sitä viritetty meille etukäteen tai ei."

Henri haluaisi sanoa jotain tähän väliin, muttei kykene. Hän epäilee tietävänsä selityksen ovien lukitsemisen ja lukitsemattomuuden mysteeriin; sen esitteleminen muille pohjasakkalaisille olisi kuitenkin vaatinut aivan liikaa, joten hän pitää suunsa suosiolla supussa. Aika puhumiselle taitaa muutenkin olla jo mennyttä, sillä Edith pyytää Johnnya tulemaan tekemään saman "hartiatempun" myös aulan toisen laidan ikkunaovelle. Tämä merkitsee uutta ryhmiin jakaantumista.

"No niin, onnea matkaan", Caudillo toivottaa Finnalle, Anatolialle ja Henrille. "Ja Laat. Kamera tanassa."

"Käskystä", Henri pihisee.

"Onnea matkaan teillekin", Finna toivottaa. "Varokaa ansakuoppia."

Kukaan muu ei sano mitään. Vaikeus puhua saattaa johtua tilanteen vakavuudesta ja kiistämättömästä todellisuudesta. He ovat aivan pian lähdössä nousemaan portaita kohti tuntematonta. On parempi lähteä ylöspäin kohti tuntematonta kuin että lähtisi alaspäin, maan uumeniin, mutta jos saisi valita, niin sitä pysyisi mieluiten maan pinnalla. Maan alla voi hautautua elävältä, korkeuksista voi pudota ja iskeytyä mantuun ja murskautua tomuksi. Henri ei ole koskaan erityisemmin pelännyt korkeita tai ahtaitakaan paikkoja. Nyt häntä pelottaa, ei tosin Niitin korkeus tai porraskuilun ahtaus, vaan se mysteerio, jota ne piilottelevat takanaan. Hän pukee hanskat taas käsiinsä.

Anatolia lamppuineen ottaa jälleen komennon. Hän luikahtaa hajonneen oven välistä ja saa järjestyksessä Finnan ja Henrin peräänsä. Henri vilkaisee vielä viimeisen kerran taakseen aulaan, kuin toivoen, että Julia olisi siellä, valmiina liittymään jonon jatkoksi, paikalle, joka nuorelle, uskomattoman vahvalle naiselle oikeutetusti kuuluisi. Hän huokaisee tyhjälle mustuudelle, kunnes kiirehtii ryhmätovereidensa kannoille portaisiin, jotka johdattavat heitä vääjäämättömästi taistelukentälle päin.

Eden Elbusin äänimaailmassa oli äkkiarvaamatta jokin kovasti toisin. Muutoksella oli niin suuri vaikutus, että se väänsi koko hänen tämänhetkistä universumiaan kierteelle. Hän vaihtoi asentoaan niin paljon kuin armottomilla solmuilla sidotut remmit antoivat myöten ja katsoi vieressään makaavaa naista. Täydellisen pimeyden vuoksi oli mahdotonta sanoa, miltä naisen kasvot näyttivät, tai edes, että oliko koko naista enää olemassakaan. Ehkä se kaikki oli ollut pelkkää Edenin haaveunta siitä, että hän ei olisi ollut tässä jamassa yksinään vaan jonkun luotettavan ystävänsä kanssa. Hän irrotti huulensa toisistaan. Huulten halkeillut iho halkesi taas vähän lisää. Hän ynähti.

"Yesenia..."

"Mmh... Hmmm..."

Mitä tuo tarkoitti? Oliko nukkuvan ihmisen unista tuhinaa vai vastaus Edenin kutsuun. Eden yritti uudelleen.

"Yesenia."

"Niin?"

Sanoiko hän "niin"? Jeesus, niin hän taisi sanoa. Eden kiitti Luojaansa siitä, että nainen oli myös hereillä, tajuissaan ja ennen kaikkea edelleen elossa. Mies keräsi hetken aikaa voimia uutta puheenvuoroa varten ja kohensi samalla asentoaan sillä viheliäisen kovalla alustalla.

"Kuulitko sinäkin sen... äänen? Sen... rysähdyksen?"

"Mh-hm", vastasi Yesenia Garza nopeasti. Vau. Yesenia vaikutti olevan huimaavan skarppina toivottomasta tilanteesta, ikuisesta pimeydestä ja tuntikausia, ehkä jo päiväkausia sidottuna makaamisesta huolimatta. Hänen puheensa siellä pesutuvassa puolen maailman päässä eivät olleet näköjään olleet mitään sanahelinää. Hemmetti, tuo nainenhan on vahvempi kuin minä, Eden ajatteli ylpeänä mutta vähän myös harmistuneena.

"Mitä luulet, mitä se tarkoittaa?"

"Mukavaa vaihtelua tähän ikuiseen hiljaisuuteen."

No joo, tuosta Eden oli tavallaan samaa mieltä. Hitaasti eteenpäin raahautuneet tunnit olivat olleet silkkaa katkeamatonta äänettömyyttä, jos ei laskettu mukaan niitä hetkiä, kun he kaksi olivat uskaltaneet vaihtaa muutamia sanoja. Aluksihan heille oli puettu suukapulat, mutta kun Yesenia oli ollut vähällä tukehtua siihen, ne otettiin pois. Riisumisen hetkellä yksi niistä Crowahlin alamaisista oli vannottanut heitä olemaan pitämättä liiallista meteliä, mikäli he halusivat säilyttää päänsä kaulansa jatkeena. Ikään kuin äänekkyydestä olisi ollut mitään apua. Ne, joilla oli mahdollisuuksia auttaa heitä, olivat aivan liian kaukana kuullakseen.

"Niin", Eden sanoi ja yritti vähän hymyillä ja lähettää positiivisia säteitä Yesenialle, jotta tämä pitäisi kiinni positiivisuudestaan. "Entä... luuletko, että sen aiheutti Allianssi? Vai joku muu?"

"En tiedä."

"Mmh. En minäkään."

"Mutta jos joku muuttuu kohta, niin..."

"Hmm?"

"... tehdään kaikkemme, että meidät huomataan. Okei?"

"Joo. Totta kai."

"Annetaan pitkät hiljaisuuskäskyille. Annetaan kuulua."

"Jep."

Se oli hyvä idea. Itse asiassa paras idea, jonka Eden oli kuullut sen jälkeen, kun oli päättänyt lähteä toteuttamaan äärivaarallista ja jälkikäteen tarkasteltuna harvinaisen epätoivoista operaatiota. Kaupunginhallitus oli sanonut hänelle, että tee se. Kathleen ja Yesenia mukaan luettuna olivat olleet sitä mieltä, että se oli paras keksittävissä oleva suunnitelma Nyrkkiallianssin kaatamiseksi. Ja mihin se oli johtanut?

Se oli antanut Crowahlin penteleelle taas yhden ylpeydenaiheen lisää. Ja kansa ulvoi: Hallitus hiiteen, annetaan anarkistien ottaa valta, kun he näköjään ovat ainoita, jotka osaavat sitä käyttää. Oikeutettua ulvontaa, siitä ei päässyt mihinkään.

Paitsi että Eden ei oikeasti tiennyt, miten ulkomaailmassa hänen ja Yesenian vangitsemiseen oli reagoitu. Ehkei siitä edes vielä tiedetty. Ehkei Allianssi ollut jostain käsittämättömästä syystä toitottanut voitonmerkistään maailmalle. Edenin oli pakko toivoa, ettei se ollut totta. Oli turvallisempaa pelata tätä peliä yli-itsevarman pullistelijan kuin varovaisen strategin kanssa. Siis, tuhat kertaa turvallisempaa.

"Sitten huudetaan täysillä."

Yesenia ei hetkeen sanonut tai edes hymähtänyt siihen mitään. Sitten hyvin tiheäksi pakkautuneen pimeän ilmamassan läpi kuului: "Annetaan kuulua."