Luku 17: Operaatio Yölinssi

=========================================================================

Kello oli jo viittä vaille. No, ei tässä nyt enää olisi muutenkaan mitenkään ehtinyt. Vaikka maski olisi ollut paikoillaan, kielenkannat kirkkaina ja prompteritekstikin suorassa, peli olisi silti ollut jo menetetty. Oli siis aivan se ja sama, kuinka hyvin arvokkuutensa pystyi säilyttämään. Eli ei ollenkaan. Hyvä, kun Rae pystyi laittamaan jalkaa toisen eteen omin voimin.

"On tässä vielä aikaa!"

Älä petä itseäsi, Lexi kulta, ajatteli Rae kylmän huvittuneena, kun hänen paras ystävänsä talutti häntä portaisiin. Lexi hätisti jonkun, ilmeisesti hotellin vastaanottovirkailijan, heidän luotaan. Peli on pelattu.

"Minusta - alkaa - tuntua, että - on tullut - aika - palata - kotiin..."

"Nytkö? Mutta, Rae, täällähän alkaa tunnelma juuri kiristymään. Mitä luulet, että Drew'kin sanoo, jos me nyt ilmoitetaan, että keskeytetään tämä keikka."

Rae potkaisi varpaansa porrasaskelmaan ja horjahti, olisi suorastaan kaatunut ilman Lexin pystyssä pitäviä käsivarsia.

"Äh. Vitut Drew'stä. Olen tässä - työssä - välittänyt aina - ennen kaikkea - yleisöstä, niistä, jotka katsovat - meidän lähetyksiä. Ja sinusta tietenkin, Lexi, älä koskaan - unohda sitä."

"En tietenkään unohda. Ymmärrän sinua kyllä. En minäkään tahdo katsoa, miten sinä kärvistelet väkisin kameran edessä vain yhden uutisjutun takia. Elämässä on paljon isompiakin asioita. Kuten nyt terveys, esimerkiksi."

Rae ei jaksanut sanoa siihen mitään muuta kuin ähkäisyn, joka oli vielä kurkunpäässä ollut muodoltaan sanan "totta" kaltainen mutta joka vapaaseen ilmaan päästyään romahti muodottomaksi ääniaaltomöykyksi. Vielä muutama porras, ja he saapuisivat omaan kerrokseensa. Raen jalat olivat puhdasta lyijyä.

"Sitten kun jaksat", Lexi sanoi, "niin voit kyllä kertoa minulle, mitä sinulle oikein tapahtui. Olet ollut kuin toinen nainen siitä kaupungintalolla tehdystä lähetyksestä lähtien. Myönnät varmaan itsekin, että sen jälkeen suorittamasi Nyrkkiallianssin kannattajaksi julistautuminen oli - miten tämän nyt sanoisi - aikamoista shokkihoitoa meille kaikille. Kukaan ei osannut odottaa sitä, ei kukaan. En edes minä. Mutta osasitko sinä?"

Lexi oli tuntenut Raen kauan. Liian kauan. Tuo likka tietää, ajatteli Rae murheissaan. Lexi tietää, etten edes minä osannut varautua siihen vuodatukseen, jonka tein pelkurimaisesti omaa nahkaani suojellakseni. Varmaan hän osaa jopa arvata, mitä sinä yhtenä iltana tapahtui, vaikkei sanokaan sitä ääneen. Voi hyvä Luoja tätä minun kultaa kalliimpaa tukipilariani. Kuinka suuresti hän joutuukaan kärsimään minun säälittävien syntieni takia?

He selviytyivät oikealle ovelle. Lexi työnsi avainkortin koloseen ja veti sen saman tien ulos. Ovi aukesi kahvaa kääntämällä. Edelleen Raeta taluttaen Lexi ylitti kynnyksen hotellihuoneeseen ja kiskaisi vapaalla kädellä oven jälleen kiinni. Sitten hän päästi ystävästään irti. Rae huojahti mutta pää jäi kaikesta huolimatta pinon ylimmäiseksi.

"Minun pitää nyt soittaa pari puhelua", Lexi ilmoitti topakasti ja ryhtyi raivokkaasti penkomaan olkalaukkuaan. "Pärjäätkö sen aikaa?"

Rae taas vain ynähti. Lexi löysi puhelimensa ja käveli peremmälle huoneeseen puhumaan. Rae jäi eteiskäytävälle ja nojasi kätensä sivupöydän sileään, hyväntuoksuiseen puupintaan. Siltä sijalta hän kuuli sanasta sanaan Lexin vakavahenkisen ilmoituksen Kaupungin päässä toimivan kuvausryhmän pääkuvaajalle ja suorastaan haudanvakavan tiedonannon Uutisreportaasin ohjaajalle Drew Calderasille.

"Kyllä. Olen pahoillani, mutta tilanne on nyt tämä. Ja kyllä, tiedän, että lähetyksen pitäisi alkaa tällä minuutilla. Jos annat minun lopettaa puhelun, niin ehdin vielä soittaa Drew'lle ja käskeä häntä keksimään äkkiä jotain korvaavaa ohjelmaa. No hyvä on, pyytää sitten! Onko tämä nyt selvä? Raivatkaa kamerat ja muut vehkeet pois sieltä ja tulkaa hotellille? Okei? Hyvä. Moi."

"Drew? Hyvä, että vastasit. Täällä on vähän tilanne päällä. Rae ei pysty tekemään tänään lähetystä syystä, jota en nyt tässä rupea avaamaan. Me tullaan näillä näkymin sinne huomenna ja lopetetaan tämä reportaasisarja... Joo joo, tiedetään! Tämä tuli nyt vähän yllätyksenä... Niin niin! Kaupungissa tunnelma tiivistyy ja uutisaiheita olisi varmasti pilvin pimein, mutta, hei, mikä tässä sinusta nyt on kaikkein tärkeintä? Katsojaluvut ja ylistävät kommentit huikeista reportaaseista, vai suosikkitoimittajasi terveys? ...No niin. Keksi jotain ohjelmaa reportaasin tilalle ja valmistaudu ottamaan meidät vastaan huomenna... Olen pahoillani, Drew. Kukaan meistä ei olisi voinut tehdä toisin... Kiitos. Nähdään!"

Lexi kolautti puhelimen pöydälle ja hautasi sormet tummanruskeisiin kutreihinsa. Hän nojasi taaksepäin koko kehonsa mitalta ja puhalsi ilmaa kohti kattoa.

"Minä olisin."

"Sanoitko jotain, Rae?"

"Minä olisin voinut tehdä... jotain toisin."

"Mitä ihmettä sinä oikein höpiset?"

"Sinä sanoit, ettei kukaan meistä olisi voinut tehdä mitään toisin. Se oli vale. Minä olisin voinut."

Ja niin Rae Norring alkoi uskoutua sille ainoalle ihmiselle koko maailmassa, jolle oli valmis puhumaan asiasta. Ja Lexi kuunteli joka sanan. Lopuksi Lexi ymmärsi, ettei hän ollut tosiasiassa sittenkään ymmärtänyt parhaan ystävänsä tilannetta. Nyt hän ymmärsi, eikä kyyneleitä pidätellyt mikään.

=========================================================================

Hän oli nähnyt Raen ja jonkun toisen naisen kävelevän hitaasti pitkin jalkakäytävää. Jossakin vaiheessa kaksikko oli päättänyt poiketa käytävältä vasemmalle ja kadota hotellin liukuovista sisään. Hän hymyili näylle ja sille ajatukselle, että Rae näytti ainakin tällä hetkellä olevan turvassa. Sen sijaan kauniin ja kuuman reportterin ulkonäkö oli mietityttänyt häntä. Ei siksi, että naisella olisi ollut jotenkin huononnäköiset vaatteet yllään tai siksi, että hänen kampauksensa olisi ollut kummallinen. Syy piili Raen olemuksessa, joka viesti jonkinlaisesta ongelmasta. Rae oli kävellyt niin hitaasti ja vaikean näköisesti. Sen toisen naisen oli pitänyt suorastaan pitää häntä pystyssä.

Häntä alkoi uudestaan huolettaa, mutta hän tiesi, ettei voinut juuri nyt asialle yhtään mitään. Hän suoristi vaatteensa ja vartensa, pyyhkäisi pitkäksi venähtäneitä hiuksiaan kohti takaraivoa ja lähti muina miehinä tallustelemaan eteenpäin. Hänen reittinsä kulki tien vastakkaisella puolella hotelliin nähden, ja se myös suuntautui vastakkaiseen suuntaan kuin mistä Rae ja se toinen nainen olivat hetki sitten tulleet. Hän kaivoi aiemmin päivällä kioskista ostamansa suklaapatukan ja kääri sen auki nälkäisenä. Ehkä olisi aika palata kotiin. Ehkä äiti ja isä olivat laittaneet illan Uutisreportaasin tallennukseen.

Mies kohtuullisen kokoisessa mutta aina yhtä klaustrofobiselta vaikuttavassa luolassaan oli kuullut kaiken. Sähkövirta kulki hänen kehonsa lävitse, ja hän repäisi tonnin kuulokemikrofonin päästään. Hetken aikaa hän empi, ottaako sisäisen puhelun vai juostako fyysisesti paikan päälle ilmoittamaan asiasta. Sen hetken päätteeksi hän löi itseään avokämmenellä poskeen ja poimi erikoisvarustellun puhelimensa. Hän näppäili numeron hervottomin sormin ja kohotti kuulokkeen korvalleen. Hänen hengityksensä oli tiheää ja rahisi, jopa enemmän kanssa kuin normaalisti.

"Crowahl?"

"Se on - Benjamin", Nyrkkiallianssin itseoikeutettu tietotekniikkapäällikkö Benjamin (sukunimi hylätty) huomasi vähän änkyttävänsä kiihtymyksestä.

"Puhu. Niin että kuulen ja niin että ymmärrän."

"Hän on paljastanut itsensä."

"Mitä? Kuka on paljastanut mitä ja kenelle? Mitä minä juuri äsken sanoin?"

"Rae - Norring. Hän rikkoi valansa. Hän kertoi kohtaamastaan uhkailusta Alexandra Kentille, joka on hänen työtoverinsa ja läheinen ystävänsä."

"Mitä hän tarkalleen ottaen sanoi?"

"Kaiken, käytännössä. On olemassa suuri vaara, että tieto alkaa levitä. Norring on sen verran korkean profiilin julkimo, että ei välttämättä mene kauaakaan, kun asiasta jo juoruillaan sosiaalisessa mediassa."

"Hyvä on, hyvä on. Kiitos tiedosta, Ben. Vittujen vittu."

Pomo sulki yhteyden. Benjamin pisti puhelimen pois ja painoi kuulokemikrofonin uudelleen päähänsä kuulostellakseen, vieläkö sananvaihto jatkui. Eipä jatkunut. Tilalle oli tullut pelkkää epämääräistä kahinaa ja kopinaa. Benjamin luovutti.

Niitin ylimmässä kerroksessa Hoover Crowahl soitti jo uutta talon sisäistä puhelua. Se meni neljänneksi ylimpään kerrokseen, Kirkupartion harjoittelutiloihin, jossa toivon mukaan valmistauduttiin tulevaan suuroperaatioon täydellä vimmalla. Ainakin jollakulla vaikutti olevan aikaa vastata puhelimeen, mikä tässä tapauksessa pelkästään miellytti Allianssin johtajaa.

"Harjoituskeskus", naisääni vastasi koulutetulla tavalla.

"Johtaja tässä. Välitä viestini komentaja al-Hoaqqalle. Tarvitsen neljä hänen parasta miestään täyteen valmiuteen välittömästi. Kuulitko, miestä?"

"Selvä, herra Johtaja."

Crowahl sulki tämänkin puhelun ilman turhia loppukaneetteja. Hän upotti sormet silmäkuoppiinsa ja pyöräytti niitä niin, että mustuuden keskelle ilmestyi leijuvia valopisteitä. Hänelle oli kehittymässä oikein kunnon päänsärky. Mikäpä sen mukavampaa, juuri ennen uran ja elämän tärkeintä hetkeä, kuin tuntea aivosolujensa yksi kerrallaan kituvan kuoliaiksi.

Ilmapiiri Viemärilinnassa olisi voinut olla odottavampikin. Itse asiassa, Henristä tuntui ensi hetkistä lähtien siltä, että hän oli ainoa, joka oikeastaan odotti edessä häämöttävää hyvin vaarallista, hyvin jännittävää ja hyvin ratkaisevaa operaatiota. Hänen oli vaikea ajatella mitään muuta kuin sitä. Jopa Julia Piguetin kuvajainen hänen mielensä valkokankaalla hiipui ja muuttui hetki hetkeltä läpinäkyvämmäksi.

Henri poimii hänelle uskotun valvontakameran jälleen käteensä ja katselee sitä joka vinkkelistä, testailee sen painoa ja pyörittää käsissään ympäri pysty- ja vaakasuunnassa kymmeniä kertoja, uudelleen ja uudelleen. Hän työntää sen välillä takkinsa sivutaskuun, sisätaskuun ja kokeilee, ovatko farkkujen taskut sille liian ahtaat. Hän harjoittelee sen pitämistä tarvittaessa jollakin muulla jäsenellä kuin kädellä. Esimerkiksi hampailla (kamerassa on kiinnityskoukku) ja jalkaterillä. Henri tottuu kameran tuntuun, ja se ikään kuin sulautuu osaksi häntä, kuin ruumiinosa, jonka olemassaolon hän vasta hiljattain on tajunnut.

Muita pohjasakkalaisia seuraillessa voisi olla vaikea arvata, että he ovat pian lähdössä vaarantamaan oman terveytensä - jopa henkensä - yhteisen edun vuoksi. Niinä hetkinä he eivät juuri edes muistuta ryhmää, vaan vain joukkoa ihmisiä, jotka syystä tai toisesta viettävät paljon aikaa samassa tilassa. Esimerkiksi Caudillo on tavallistakin syvällisemmin uppoutunut omiin salaperäisiin maailmoihinsa sinisen sähkövalon alla. Ellie ja Edith taas harmittelevat edelleen sitä, etteivät saa räjäyttää tai tuhota mitään. Johnny leikittää riehakkaan oloista Boliviaa, samaan aikaan kun Finnalla ja Anatolialla on käynnissä kiehtovan kuuloinen keskustelu ilmastonmuutoksesta.

"Se olisi ollut niin hienoa, jos me oltaisiin voitu posauttaa koko Niitti betonikasaksi!" Henri ei ole koskaan nähnyt Ellieä niin kiihtyneenä. "Olen aivan varma, että Crowahl olisi sitten antautunut. Tai, no, voi olla, ettei hänellä olisi sen jälkeen ollut enää jäljellä kättä, jolla nostaa valkoinen lippu pystyyn."

"Minusta tämä valittu tapa on varsin tehoton ja epävarma", Edith kommentoi. Henri tietää, ettei nainen ole vielä koskenutkaan toiseen kameraan, vaikka on vastuussa siitä operaation aikana. "Kyllä, pommi olisi ollut paljon tehokkaampi."

"Niin kuin silloin, kun alamaisenne karkottivat palmuöljy-yhtiön valtakunnan rajamailta. Sienipilvi nousi ainakin kilometriin!"

"Eikä yhtiötä sen koommin Odzala-Kokouassa ole nähtykään."

"Lohikäärmeeltä irtosi pää", Ellie tehostaa sanojaan tekemällä karatepotkua muistuttavan liikkeen.

Viemärilinnan toisessa kolkassa Johnny istuu jalat ristissä lattialla ja heittelee krikettipalloa lemmikkikoiralleen. Hän laittaa pallon vierimään lattiaa pitkin niin, että se ehtii osumaan seinään ja kimmahtamaan takaisin, ennen kuin Bolivia saa sen hampaisiin. Koiraparan tassut lipsahtelevat kostean hiekkaisella alustalla, mikä naurattaa Johnnya kovasti.

"Tuo pallo tänne! Tuo! Nooin, hyvä tyttö! Katsos nyt! Missä pallo! Huiii! Ota pallo kiinni! Hehehee!"

Henri haluaisi olla yhtä rento ja huoleton. Valvontakamera kämmenellä vain on liian raskas. Laitteen akussa kihisevä sähkövirta leviää käden kautta koko kehoon ja aivoihin, jotka eivät saa hetken rauhaa operaation murehtimiselta. Henri huokailee, kun ei saa oikein vedettyä keuhkojaan täyteen ilmaa.

"Niin. Miten se voi olla mahdollista? Vaan äärimmäisen harva vallankahvaan yltänyt henkilö enää epäilee vähääkään ilmastonmuutoksen kriittisyyttä. Miksei maailmassa ole tehty enemmän?" näin päivittelee Finna.

"Tämä tuntuu vähän typerältä keskustelulta, koska me ollaan niin samaa mieltä kaikesta", Anatolia naurahtaa kalseasti. "Mutta jostain syystä en ihan usko, että asia muuttuisi, vaikka me saataisiin joku Trump ja Putin ja Xi Jinping mukaan tähän rinkiin."

"Mitä tarkoitat?"

"No, mitä itsekin sanoit? Maailman johtajat on melkein yksimielisiä siitä, että ilmastonmuutos on totta ja sille pitää tehdä äkkiä jotain. Silti on niin hemmetin vaikeaa saada mitään konkreettista aikaiseksi. Tähän keskusteluun pitäisi saada samaan aikaan korkeat poliitikot, tutkijat ja suunnittelijat ja ne, jotka kuluttaa erilaisia resursseja. Internet voisi tarjota foorumin tällaiseen, mutta... Enpä tiedä. Miten oikeat tyypit saataisiin organisoitua yhteen neuvottelemaan niin, että... saadaan setvittyä ihmisten ja muun ympäristön kannalta järkevimmät ratkaisut."

"En ole ehkä aivan samaa mieltä."

"Mitä? Älä viitsi."

"Viitsinpä. Mietipä vähän tätä: joo, on totta, että ilmastonmuutos on karmivan iso globaali ongelma, jonka ratkomiseen tarvitaan yhtenäisyyttä halki koko ihmiskunnan. Mutta loppujen lopuksi se, missä käänteentekevä muutos tapahtuu - siis jos tapahtuu ollenkaan - on ruohonjuuritasolla. Yksittäisissä kaupungeissa, yrityksissä, kotitalouksissa... ja viime kädessä yksittäisten henkilöiden pään sisällä. Ensin tarvitaan aito tahto, joka kumpuaa bottom-up. Sitten tarvitaan visio, edelleen strategia ja viimein käytännön toimet. En sano, etteikö sellaiset tahot kuin YK ja EU olisi erittäin arvokkaita tässä, mutta... jos se kuuluisa pieni ihminen ei ole valmis muutokseen, ei yksikään ihmisryhmä, pieni tai suuri, ole valmis. Se on se hetki, jolloin me kaadutaan. Jos kaadutaan."

"Tuokin on tietysti totta. Mutta niitä foorumeita tarvitaan silti."

"Ruohonjuuritasolla siihen ei tarvita nettiä välikädeksi. Minulla on sellainen tunne, että kun näkee omin silmin, uskoo."

Henrin keskittyminen herpaantuu hetkeksi, ja hän putoaa keskustelun kärryiltä. Kun hän ottaa taas sormen pois suusta, Finna ja Anatolia ovat siirtyneet juttelemaan elämänideologioista.

"Minä pidän itseäni optimistina", Anatolia sanoo. "Omassa elämässäni ja muutenkin. Optimismia, sitä nyt vaan on pakko olla mukana, kun on transsukupuolinen ja elää maassa nimeltä Venäjän federaatio."

"Minä taas olen enemmänkin realisti", Finna tuumii. "Joskus on vaarallista olla optimistinen, mutta sanonta 'pessimisti ei pety' on kyllä kuolemaksi. Joo, minun paikkani on jossain siinä välissä. Suhtaudun elämään positiivisesti, joten olen lähempänä sitä optimistipäätä."

Henri ei halua, että hänen korvansa ovat enää hetkeäkään seinärakenteissa kiinni, vaikka Finnan ja Anatolian keskustelu kuinka kiinnostava onkin. Hän jonglööraa vielä tovin valvontakameralla, kunnes vie sen paikalleen Caudillon pisteelle ilman, että Pohjasakan johtaja huomaa lainkaan liikettä ja elämää ympärillään. Henri huokaisee kävellessään oviaukon läheisyyteen seinää vasten pystyttämänsä repun luokse. Tietyllä tavalla häntä haluttaisi jo lähteä kotiin, mutta häntä huolettaa vain, mikä siellä odottaisi: painava hiljaisuus ja synkkä yksinäisyys. Ahdistavien ajatusten kuritushuoneen vankina. Mutta kun ei Viemärilinnassa ole odotettavissa sen valoisampaa meininkiä. Siis, olihan Johnnyn ja Bolivian leikkiä viihdyttävä seurata minuutin tai pari...

Henri huokaisee uudelleen. Hän poimii repun maasta ja sujauttaa sen vaimeiden suhahdusten saattelemana selkäänsä. Kukaan ei huuda hänen peräänsä tai muuten yritä estellä häntä lähtemästä. Hän lähtee ja kulkee matkan hylätyltä rakennustyömaalta Kotikadulle niin pitkän kaavan kautta kuin keksii ja kehtaa. Kaikesta huolimatta on ihan huojentavaa, ettei kumpikaan Sykeseista ole vielä päässyt töistä.

Kouluesitelmää on helppo pakokauhuisesti jännittää viikkokausia etukäteen. Uuteen paikkaan meneminen kuumottelee takaraivossa yleensä siitä lähtien, kun saa ensi kertaa tietää vierailun ajankohdan. Tästä huolimatta lopullinen ajatus melkein aina on, että tulisipa sen aika jo. Saisi sen pois, niin sitten se olisi hoidettu, ja voisi hymyillä tulevaisuudelle ja sanoa, ettei koskaan enää. Paitsi että aina tulisi uusia esiintymisiä ja uusia kiertokävelyjä pelottaviin laitoksiin ja eksymisiä satojen samannäköisten ovien vuoraamille käytäville. Ei työ tekemällä lopu, eivätkä ahdistavat tilanteet niitä kokemalla lopu. Se on vain ihmiselämän laki, jota vastaan sotiminen on yhtä turhaa kuin sotiminen noin yleensäkin.

Henri suhtautuu pian alkavaan Nyrkkiallianssin vastaiseen salaoperaatioon täsmälleen kuin se olisi seminaariesitys tai luokkaretki Buckinghamin palatsiin. Sen ajatteleminen stressaa, ahdistaa ja saa hallitsemattomasti vapisemaan, mutta, ah ja voi, olisipa se jo täällä. Olisipa se jo ohi, tai, vähintäänkin, alkaisipa se jo nyt. Än yy tee nyt. Ei vaan nyt. Siis nyt.

Toiveajattelua tietenkin, aivan kuten suunnilleen puolet Henrin elämästä on siihen pisteeseen mennessä ollut. Eletään toki jo Caudillon mainitsemaa yötä edeltävää päivää, mutta tuntiviisari on vasta hiljattain ohittanut luvun kaksitoista ja hämärän saapumiseenkin tuntuu olevan reilun paksuinen siivu ikuisuutta jäljellä. Eikä Henri tiedä yhtään, mitä tehdä. Viemärilinnassa on turhan viileä hänen makuunsa, eikä hän saa ilman kylmyyttä pois mielestään. Hän yrittää lämmittää itseään harjoittelemalla jälleen kerran kameransa kanssa. Ei tule mitään. Hän menee keittiöön seisomaan uunin ääreen, joka valitettavasti on jo viilentynyt niin paljon, että hän yhtä hyvin voisi jäätyä kalikaksi hattunaulakon ääressä.

Miten huolettomia ja rentoja muut ovatkaan, Henri ajattelee haikeana, kun katselee Johnnya ja Boliviaa, Caudilloa, Finnaa ja Ellieä ja Anatoliaa. Elliekin, vaikka Edith ei ole vielä ehtinyt saapua paikalle lupauksistaan huolimatta. Henri huomaa murehtivansa kaikkien muiden huoliensa ohella Edithin kohtaloa, ikään kuin Ellien puolesta. Olenko tulossa hulluksi? Onko minusta illalla enää jäljellä muuta kuin kylmä kuori ja sen alla vaaleanpunaista mössöä?

Paljon, sairaan paljon myöhemmin tietokoneguru Daniel lampsii kammiostaan Viemärilinnan päätilaan betoniseinien väliin ja pressukatteiden alle. Hän kävelee ensin Caudillon luokse ja vaihtaa tämän kanssa muutaman virkkeen. Tämän jälkeen hänen aikomuksensa on ilmeisesti siirtyä käymälän puolelle, vaan sen Caudillo tekee tyhjäksi pyytämällä miestä jäämään. Pohjasakan johtaja kokoaa porukan kasaan kantavalla huudahduksella: "Tulkaapa tänne kaikki!"

No mitä nyt? Olivathan he sittenkin varautuneita ja valmistautuneita lähtöön. Sillä, niin nopeasti he liikkuvat ja kokoontuvat siistiksi puolikaareksi Caudillon eteen olemuksessaan ja silmissään valppautta ja keskittymistä. Henri miettii, mahtoiko hän näyttäytyä muille yhtä lailla ulkoisesti rentona mutta sisäisesti jännittyneenä tyyppinä toiminnan ajan aamunkoiton valossa? Hän ei aivan usko sitä, vaikka toisaalta on aina yhtä vaikeaa asettua oman tietoisuutensa ulkopuolelle ja kriittisesti tarkastella sieltä itseään.

"Mainiota!" tokaisee Caudillo ja paiskaa kämmenensä yhteen niin, että niistä syntyy kumea ääni.

"Pomo hei. Sinun olisi pitänyt huutaa kovempaa. Luulen, ettei Hänen Korkeutensa aivan kuullut", Ellie ilmoittaa käsi pystyssä. Caudillo katsoo naiseen näkemättömillä silmillään.

"Anteeksi? Missä hän sitten on?"

"Mielisairaalassa, luulisin."

"Mitä? Mutta... luulin tehneeni itseni selväksi, että tämä on se ilta, kun me lähdetään suorittamaan kohtalon meille suomaa tehtävää. Te kaikki olitte silloin paikalla, Hänen Korkeuttaan myöten."

"Äläpä yhtään huoli, pomo. Minä voin ottaa Valtiattaren kameran ja hoitaa hänen työnsä."

"Valitan, Ellie. Valitan, kaikki. En suostu aloittamaan operaatiota ennen kuin meitä on vähintään kahdeksan."

Caudillo tekee sen taas. Hänen sanansa kirvoittavat muutamastakin suusta yhtäaikaisen ja ilmeisen spontaanin turhautumisen huokauksen. Henrinkin kasvoissa iho silmien välissä menee tahdottomalle kuprulle.

"Caudillo", Finna sanoo, mitä Caudillo tuskin ollenkaan kuulee. Pohjasakan johtaja laittaa omat sanansa siihen väliin ja osoittaa ne edelleen Ellielle: "Oletko ollut tänään yhteydessä ystävääsi? Tiedätkö hänen suunnitelmistaan mitään?"

Ellie nostaa luisevia olkapäitään. "En", hän sanoo. "Hän kyllä lupasi tulla, mutta se oli eilen. Ehkä jotain on sattunut."

"Voitko jollain keinolla saada häneen yhteyden nyt?" Caudillo kysyy sormiensa rapsuttaessa konemaisesti sileää leukaa.

"Aina voi yrittää."

Ellie astuu puolikaaririvistä ulos ja ryhtyy kiivaasti naputtelemaan kännykkäänsä.

"Noh", Caudillo puuskahtaa, "voin ajan säästämiseksi kertoa teille, mitä tässä vaiheessa pitää. Sen jälkeen neuvotellaan tarkemmat askelmerkit operaation suorittamista varten. Ellie välittäköön tiedon sitten Edithille.

Ensinnäkin: Daniel on saanut alkuvalmistelut tehtyä. Hänellä on pääsy Kaupungin paikalliseen järjestelmään, josta hallinnoidaan kaupunkilaisten vastaanottimiin välitettävää Ykköskanavan ohjelmasisältöä. Hänellä on myös yksi - harmi kyllä vain yksi - ylimääräinen kuulokemikki, jonka avulla minä pystyn pitämään yhteyttä häneen. Ongelmanahan tässä nyt on tietysti se, että en voi liikkua samaan aikaan molempien kameroiden mukana, joten... täytyy vähän soveltaa matkan varrella. No, joka tapauksessa, kun joku löytää jotain johtolankoja tai merkkejä siitä, että toimittaja Rae Norring todellakin on Niitissä ja vastoin omaa tahtoaan, annan Dannylle merkin ja hän välittää meidän kuvamateriaalin suorana Ykköskanavan lähetystaajuudella kaikkien kaupunkilaisten telkkareihin, joissa vain kyseinen kanava on päällä. Voi olla, varsinkin, jos tässä menee pitkään, että katsojien määrä on aikamoisen rajallinen, mutta vähintäänkin kanavan oma tiimi näkee sen. Ja heidän luulisi tunnistavan oman toimittajansa naaman vaikka keskellä yötä.

Toiseksi: meidän pitäisi varmaan jakautua jo nyt kahteen ryhmään. Molemmissa on yksi kamera, eli Laat ja Ellie - tai Edith, jos hän ilmaantuu - on kapteeneja. Ehdotan, että Ellie ja Edith menee joka tapauksessa yhdessä. Samoin Finna ja Anatolia. Okei? Finna ja Anatolia, menkää te Laatin kanssa, niin me mennään Johnnyn kanssa Ellien ja Edithin remmiin. Vastustaako joku tällaista jakoa?"

"En vastusta", Finna sanoo. "Daniel jää siis tänne ja on koko ajan sinuun yhteydessä?"

"Oikein."

"Eikö tosiaan ole mitään keinoa, jolla me muutkin voitaisiin ilmoittaa itsestämme, jos jotain kiinnostavaa tulee eteen?"

"No, totta kai sellaisia keinoja olisi", Caudillo huokaisee. "Haluan nyt vain tehdä kaiken niin varovasti kuin mahdollista. Toisin sanottuna, kaikkien tarpeettomien elektronisten laitteiden käyttö operaation aikana on kielletty. Ja... kuulokkeita on tosiaan vain kahdet, joista toisia Daniel tarvitsee itse."

"Jahas. Asia selvä. Entäpä Bolivia?"

Bolivian korvat nousevat pystyyn, kun sen nimi mainitaan.

"Boli haluaisi niin kauheasti tulla mukaan", Johnny päivittelee kasvoillaan sekoitus iloa ja murhetta. "Ei siitä vain nyt tällä kertaa ole murtautumaan Niittiin. Se vain haukkuisi ja intoilisi vähän liikaa. Minun täytyy viedä tyttö kotiin."

"Ai niin, hemmetti sentään, olin unohtanut koko... Bolivian", Caudillo näyttää olevan hurjaluontoisten tunteiden temmellyskentän keskipisteessä. "Sinun pitäisi varmaan jo lähteä, Johnny Boy. Sovitaan, että tavataan... vaikka..."

"Puiston pohjoiskärjessä", Finna ehdottaa.

"Puiston pohjoiskärjessä", Caudillo vahvistaa. "Vie lemmikkisi turvaan. Nähdään pian."

Johnny erkanee rivistöstä Bolivialle puhellen ja leperrellen. Samalla hetkellä Ellie pistää puhelimensa piiloon ja ottaa mieheltä vapautuneen paikan itselleen.

"No?"

"Hän on tulossa", Ellie sanoo. Joku viheltää, toinen hurraa jokseenkin sarkastiseen sävyyn.

"Minä päivänä?"

"Tänä. Sanoi olevansa jo matkalla. Minä tiesin, ettei hän pettäisi meitä."

Caudillo ehdottaa seuraavaksi, että he kaikki lähtisivät jo liikkeelle. Kello on kiirinyt yli iltayhdeksän, ja paikallaan seisoskelu on iskenyt Henrin kehoon tukun jäällä valeltuja teräspiikkejä väkäsineen. Hän tarkistaa, että valvontakamera on yhä tallessa takkinsa taskussa, ja kiskoo sen jälkeen keinokuitusormikkaat käteensä ja kävelee muiden perässä taivaan alle. Tuulen kanssa useampaa astetta viileämmältä vaikuttava ilmapatsas humahtaa häntä vasten heti oviaukolla.

Ilta kaupungissa väreilee hiljaa. Taivas on täydellisen musta, ja rakennustyömaalta voi nähdä katulamppujen ja muiden keinovalojen kellertävän loisteen niin keskustan suunnassa kuin idässäkin. Niiden joukkoon syttyy pian yksi valonlähde lisää, kun Anatolia painaa nappulaa taskulamppunsa kyljessä. Se on niin tehokas, että se valaisee polkua heidän kaikkien tallata eteenpäin.

Tällä matkalla Caudillo ei johda. Mies pitää kiinni Finnan olkapäästä, samalla kun Anatolia lamppunsa kanssa asettuu joukon etummaiseksi. "Puiston suuntaan", Caudillo kuitenkin muistuttaa. Anatolia löytää oikean kurssin. Hän näyttää valoa ja vetää neljää pohjasakkalaista perässään kohti sinisen aidan läntisintä reunaa.

Kuin Enid Blytonin kirjojen sankarit he hiippailevat urbaanissa illassa jonomuodostelmana, joka varmasti pistäisi silmään, jos vain olisi silmiä heitä katselemassa. Vaan eipä ole. Maailma näyttää tyhjentyneen ihmisistä kokonaan. Jostain kaukaa kuuluu renkaiden ja asfaltin kuluttavasta kosketuksesta syntyvä ääni, mutta sen lisäksi myös äänet vaikuttavat paenneen paikalta. Edes ilman hienoinen liike puiden kellastuneissa lehdissä ja korvanlehtien haminoilla ei saa aikaan kuultavaa ääntä. Kun korvista ei ole juuri hyötyä, näköaisti ottaa sen paikan. Henrin silmät tottuvat valon vähyyteen nopeammin kuin hän muistaa koskaan tapahtuneen.

Pohjasakka tynkämuodostelmassaan kulkee rauhallista tahtia Viemärilinnan kyljessä kukoistavan, mielenrauhaa kohottavan tyhjän Puiston laitaa, kunnes tulevat aivan sen äärimmäisimpään kärkeen. Sillä kohtaa sen tumma nurmimatto kohtaa reunakiveyksien jonon, jonka toisella puolella kulkee asfaltoitu jalkakäytävä. Jalkakäytävälle ehdittyään Anatolia pysähtyy ja sammuttaa taskulampun. He jäävät pimeään - ei, kun eivät jääkään. Jossain heidän takanaan loimuaa toinen, heikompi valopiste. Caudillo pois lukien he kaikki kääntyvät katsomaan sinne päin. Henrin sydän jäätyy viittä vaille ydintään myöten.

Joku lähestyy heitä vain muutaman metrin päässä, eikä tulijalla näytä olevan päätä ollenkaan, vaan sen paikalla kirkas sinertävävalolamppu. "Olisit voinut sanoa, että sinulla on otsalamppu", Anatolia tokaisee ja selittää näin Henrille jotain. Paljon jää silti edelleen selittämättä. Henri astuu askelen taaksepäin, kun tulokas on jo melkein kohdalla.

"Anteeksi, kun liityin mukaan tällä tavalla vaivihkaa", otsalamppu sanoo tutunoloisella äänellä. "Taksi jätti minut tuonne kadun päähän, ja Ellie pisti viestiä, että olitte jo lähteneet."

"Krhm", yhä jonnekin aivan vikasuuntaan katseleva Caudillo rykäisee. "Hyvä että tulitte, Teidän Armonne. Odottelemme tässä, että Johnny..."

Caudillo lopettaa puhumisen. Henri on varma, että se johtuu siitä, että joukkoon täysin hänen huomaamattaan liittynyt Edith Bethesda puhkesi nauramaan. Eikä se nauru ole mitenkään ylpeää ja ylvästä, vaan sydämellistä ja miellyttävää. Hassua sinänsä, koska Henristä Caudillo ei sanonut mitään naurettavaa.

"Anteeksi, mitä sanoitkaan?" Edith säätää otsalamppunsa kirkkautta pienemmälle ja painelee sormilla silmänalusiaan. "Kutsuitko minua - 'Teidän Armoksenne'?"

Caudillo menee hämilleen. Niin meni Henrikin, vaikkei tehnyt minkään valtakunnan erhettä. Hän katselee Edithiä hieman tarkemmin ja huomaa, että tämän ulkomuoto on lampun lisäksi muutenkin erilainen kuin aiemmin. Vaatteet näyttävät kovasti vaatimattomammilta. Ponchon tilalle on ilmestynyt turpea toppatakki ja jalassa näyttävät olevan - kyllä - reisitaskuhousut. Ja vaelluskengät tai jonkin sortin goretexit jalassa. Jännittävä muodonmuutos.

"Niin tein. Silloin kun tapasimme ensimmäistä kertaa, vaaditte meitä puhuttelemaan teitä kunnioittavasti", empii Caudillo. Lampputuikun sivusuuntaisen liikkeen perusteella Edith puistelee päätään.

"Saatan olla epäorgaanisen kemian professori ja kohtuullisen arvostettu akateemikko, mutta... eikö tuollainen ole vähän liioittelua? Tai siis onhan se, ja paljon, itse asiassa. Nimeni on Edith Bethesda. Sanokaa Edithiksi kaikin mokomin vaan. Tai jos se tuntuu liian tuttavalliselta, niin käyttäkää sukunimeä."

Henri ei toden totta ole ainoa, joka menee silloin sanattomaksi. Oikeastaan kukaan heistä muista ei tee mitään, avaa suutaan, päästä ääniä, edes liiku. Paitsi Ellie. Nuori mustatukkainen nainen astuu kaikkien ohi ja tähystää länteen päin, jossa Kaupungin valot kajastavat etäisyyden vuoksi heikkoina.

Sitten pohjasakkalaiset alkavat katsella toisiaan ja rypistellä kulmiaan. Äimistyneen näköinen Finna kuiskaa: "Mitä täällä tapahtuu?" Anatolia pyörittää päätään. Caudillo huokaisee hiljaa: "Minulla on migreeni." Henri levittelee käsiään, sillä ei hänellä ole asiaan mitään sanottavaa. Mistä hän voisi tietää, kuka tämä nainen on, joka pari päivää sitten oli kuningatar ja nyt joku oman elämänsä asfalttierämaahan eksynyt tohtori Livingstone.

Viimein Ellie kääntyy ja selittää koko jutun. Tarkemmin sanottuna hän terästää heidän kaikkien muistia. "Kuten olen varmaan sata kertaa sanonut", hän paasaa, "rakas ystäväni Edith tunnetaan myös nimellä rouva Monimieli, ja ihan syystä."

"Ah", Edith sanoo.

"Edith teki viidentoista tunnin työpäiviä varmaan monta vuotta, ja se johti sitten siihen, että hän ikään kuin romahti. Alkoi elää osittain tässä maailmassa, osittain päänsä sisäisessä maailmassa ja välillä jossain siinä välissä. Ei häntä voi siitä syyttää. Syyttäkää tätä maailmaa, jossa ihmiset joutuvat henkensä pitimiksi tekemään töitä kämmenpohjansa ja silmäkuoppansa verille. Individualismin paisuminen on vaan pahentanut tilannetta, ainakin henkistä työtä puurtaville. Eli, ottakaa nyt herranen aika tämä huomioon."

"Voi että", Edith pyörittelee taas päätään niin pitkään, että luulisi ruuvien niskanikamissa alkavan jo hiljalleen löystyä vähän liikaa. "En ollenkaan kuvitellut, että olin esiintynyt Odzala-Kokouan Edith Ensimmäisenä teille. Pyydän anteeksi. En... en vain voi sille mitään. Se alkaa odottamatta, päättyy sitten kun päättyy. Yleensä kotona olen aina sellainen kuin nyt, mutta muualla... riippuu ihan tilanteesta ja päivästä."

Yksi jos toinenkin menee tuollaisista sanoista hämilleen. Henri näkee muiden heikosti erottuvissa kasvoissa kummastusta, epäuskoa ja jopa ärtyneisyyttä. Siis paljolti samoja tunteita kuin oman sielunsa pinnalla.

Caudillo rykäisee hiljaisuuden rikki: "Jahas. No, mukava kuulla. Ei millään pahalla, mutta... ainakin minusta sinä vaikutat paljon mukavammalta kuin -"

"Löysinpäs teidät!"

"- Aah!"

Kookas hahmo tupsahtaa pimeyden keskeltä Anatolian taakse. Muutkin kuin vain lauseensa kesken jättänyt Caudillo säikähtävät pahanpäiväisesti. Henriin esimerkiksi sykähtää hetkeksi niin syvä kauhu, että tuntuu pahalta ylhäällä ja alhaalla, edessä ja peräpäässä. Finna toipuu ensimmäisenä puhekuntoon ja toruu: "Johnny! Ei tarvitse säikytellä!"

"Anteeksi anteeksi!" Johnny nostelee käsiään ylös ja painaa katsettaan alas. "Ei ollut tarkoitus pelotella."

"Älä huoli, kaveri", Caudillo sanoo värisevällä äänellä. "Kaikki hyvin. Me ollaan valmiita lähtöön. Annatko, Ellie, sen kameran nyt Edithille, niin kaikki on niin kuin suunniteltiin? Hyvä. Eiköhän mennä. Ja ai niin, sammuttakaa nuo valot. Yritetään lähestyä Niittiä niin varovaisesti kuin mahdollista. Okei?"

Pohjasakkalaiset nyökkäilevät toisilleen. Henri pyrkii osoittamaan omaa valmiustilaansa katsomalla tiiviisti siihen suuntaan, jossa Nyrkkiallianssin massiivinen rakennus kohoaa mustaa taivasta vasten uhkaavan sinihehkuisena pilarina. Hän alkaa olla joltisenkin jäässä, joten liikkeellelähtöideaan on helppo lähteä mukaan. He ryhmittyvät niin, että Anatolia jatkaa nuolenkärkenä, Johnny tarjoaa vuorostaan vetoapua Caudillolle, ja muut tulevat epämääräisenä muodostelmana perässä.

Lopullinen marssi pääkallonpaikalle saa alkaa.

Eden Elbus väitti kivenkovaan vastaan. Ei missään tapauksessa. Hän asetti uuden, edellistä kovemman vastalauseen. Ei ikimaailmassa tule kysymykseenkään. Inttäminen jatkui, joten miehen oli pakko tehdä asiansa lopullisesti selväksi. Minulla on kamppailulajitaustaa, ja olen valmis käyttämään voimakeinoja, jos et nyt heti luovu haaveistasi ja peräänny. Hän sanoi noin vain saadakseen naisen lopettamaan inttämisen. Ei hän oikeasti taittaisi tältä edes kiharaista hiusta, vaan ennemmin luopuisi suunnitelmasta itse.

Kuinkas sitten kävikään? No, Yesenia Garza osoitti olevansa äärimmäisyyksiin asti asiaansa ajava poliitikko, jonka keskeyttämisprosentti nousi paperiarkin paksuuden verran nollan yläpuolelle. Hän sanoi neljännen kerran tulevansa Edenin mukaan ja lisäsi mukaan vielä toteamuksen, että oli lapsena harrastanut hieman vajaat kymmenen vuotta jotain eksoottisen kuuloista kamppailulajia, josta Eden ei ollut ikinä kuullutkaan. Joskus piti vain myöntää nöyrästi tappionsa. Edenille se ei ollut helppo pala, mutta hän teki sen silti.

"Mutta miksi?"

"Pitäisihän sinun tietää. Muutama heidän jäsenistään häpäisi minut ja ainoan kehoni tuolla ylhäällä rappukäytävässä. Muutaman metrin päässä kodistani ja lapsistani. Tapaus jätti minuun fyysiset mutta ennen kaikkea henkiset haavat, joiden kautta suoniini pääsi virtaamaan puhdasta murhanhimoa. Allianssin pelin on pakko päättyä. Minä haluan olla mukana siinä."

Garzan ääni kiihtyi ja muuttui kimeämmäksi aina uuden lauseen myötä. Eden nyökkäsi vakavana ja katsoi pesutuvan kylmänä nököttäviä pesukoneita ja vanhanaikaista mankelia. Hän ymmärsi kollegansa tilanteen täysin. Kuka hän oli ketään estelemään toteuttamasta asioita, jotka tämä koki itselleen tärkeiksi.

"Aion mennä sinne tänään iltapäivällä", Eden ilmoitti silmät edelleen kaikkialla muualla paitsi keskustelukumppanin kasvoissa. "Olen ilmoittanut perheelleni, että olen työmatkalla huomiseen saakka."

"Kuulostaa hyvältä", Garza sanoi. "Tulen mukaasi. Sovitaanko, että tavataan jossain, niin voidaan mennä yhtä matkaa?"

Kireähermoinen Eden hieroi puolihuolimattomasti leukaansa. Hän sanoi: "Sinun täytyy nyt kuunnella. Olen suunnitellut tätä operaatiota jo päiväkausia. Viikkoja, oikeastaan. Sinä tiedät siitä sen verran kuin mitä kerroin silloin kokouksessa, mutta sen jälkeen olen syventänyt sitä aika paljon. M-"

"No, sitten sovitaan, että tavataan hyvissä ajoin! Niin voit kertoa suunnitelmasi minulle. Minä otan siitä sitten oman paikkani. Itse olen suunnitellut vain marssivani reteästi Niitille ja ilmoittavani Allianssin vartijalle tai jollekin vastaavalle tyypille, että haluan liittyä jäseneksi. Siitä eteenpäin alkaisi sitten soveltaminen, mutta hyvä jos olet suunnitellut jotain enemmän. Tuo soluttautumisjuttu olikin enemmän tai vähemmän epätoivoisen naisen päähänpisto, pakko myöntää."

Eden meni vaikeaksi. Hän nyökkäsi taas, tietämättä yhtään, miksi teki niin. He sopivat tapaavansa kello kolmelta Garzan perheen taloyhtiön parkkipaikalla ja kävelevänsä siitä Yesenian sanoin "reteästi Niitille". Matkalla kotiin matkalaukkua tyhjyydellä pakkaamaan Edenistä alkaa tuntua siltä, että vielä aamupalapöydässä loistokkaana näyttäytyneestä suunnitelmasta oli juuri hetki sitten tullut tikittävä aikapommi, joka pitäisi heittää hätäisesti menemään. Tai antaa sen suosiolla räjähtää omissa hyppysissä.

Niitti. Pilvenpiirtäjä on tunnettu kaupunkilaisten keskuudessa jo niin pitkään Nyrkkiallianssin sille antamalla pahaenteisellä nimellä, että vain harva enää muistaa, mikä sen oikea nimi on. Niitti anarkistien agendaluettelon paperinivaskan vasemmassa yläkulmassa. Niitti rikollisten hävyttömien egonnostatustakkien somisteena. Niitti laillisten vallanpitäjien perslihassa.

Ajatella, että vielä puolitoista vuotta aikaisemmin rakennuksessa oli asunut monta sataa Kaupungin nähtävyyksiä ja rientoja kuluttamaan tullutta hotellivierasta, jotka saivat nauttia neljän tähden palvelusta hymy huulillaan, irrallaan maailman huolista ja murheista. Nyt siellä asuu pari-kolmekymmentä miestä ja naista, jotka ovat kunnostautuneet nimenomaan niiden huolten ja murheiden luojina ja lisääjinä. Eikä kukaan enää ole kiinnostunut siitä, millaisia museoita ja festivaaleja Kaupungista voi löytää.

Pohjasakka on pysähtynyt korttelin etäisyyden päähän tuosta julmuuden toteemipaaluksi muotoutuneesta maamerkistä. He kyyhöttävät kahden kerrostalon välisellä, likaisella ja märällä kujalla, joka jää juuri katuja valaisevien lamppujen kiilojen ulkopuolelle. Caudillo astuu erilleen muista ja alkaa kaivella takkinsa taskuja. Hän löytää sormiinsa kuulokemikrofonin, hyvin samanlaisen kuin mitä Daniel käyttää. Hän pukee sen päähänsä, säätää mikin asentoa ja kuiskaa sanat: "Kuuletko minua?"

Jos Daniel kuuleekin, ja jos Caudillo kuulee Danielin vastauksen, niin kuulokkeet eristävät ääntä niin tehokkaasti, että muiden korviin ei takuulla kuulu yhtään mitään. Tovin Pohjasakan johtaja on aivan hiljaa ja liikkumatta, pidellen sormia kuulokeläppien päällä. Muutamaa sekuntia myöhemmin hän rupeaa nyökyttelemään.

"Hyvä", hän kuiskaa. "Jätän kuulokkeet päähän. Pidä yhteys päällä ja ilmoita, jos tulee jotain tärkeää. Me tehdään samoin... Ai mitä? ...Joo, Niitti on tuossa parinkymmenen metrin päässä. Me aletaan ihan justiinsa miettimään sisälle tunkeutumista. Jees, palataan."

"Miten me ikinä päästään sisään?" Anatolia sanoo puoliääneen ja katselee suu mutrussa Niitin suuntaan. Autot ajavat harvakseltaan ohi, vaan jalankulkijoita tai pyöräilijöitä ei näy juuri ollenkaan. "Se näyttää ihan linnakkeelta. Varmaan siellä on myös vartijoita."

"Vastaus on yksinkertainen", Caudillo sanoo ja piirtää kysymysmerkin yhden jos toisenkin kasvoihin. "Väärinymmärrettyjen sielujen oveluudella ja henkisellä tiirikalla ja sorkkaraudalla. Tietenkin."

"No daa", kommentoi Ellie. "Mitä me sitten tässä vielä ihmetellään? Ei muuta kuin sisälle."

"Luulenpa, että on parasta valita suora lähestymistapa", Caudillo sanoo. "Nyrkkiallianssin voisi kuvitella odottavan hyökkäystä selustaansa, eikä minnekään muualle. Jos iskemme yhteisöllisyyden puukon heidän rintaansa selän sijasta, meillä on ehkä paremmat mahdollisuudet onnistua. Mitä sanotte?"

Kukaan ei sanonut mitään. Sen sijaan moni mutisi. Henri kuuli kuiskatun sanan: "Yhteisöllisyyden?"

Caudillo kohottaa kätensä taas kuulokkeille. Ilmeisesti Daniel sanoo jotain. Caudillo nyökyttelee ja kiittää. "Danny tietää kertoa, että etuovi on panssaroitu ja käytännössä läpäisemätön", hän selittää muille. "Takaovi taas johtaa keittiöön, jota Allianssi luultavasti käyttää varastona."

"Tarkoittaako tuo siis sitä, että mennään sittenkin takaovesta?" Finna tiedustele pitkää tukkaansa sukien.

"Noo siihen sävyyn Daniel puheli. Mennään nyt ainakin aluksi katsomaan, miltä tilanne näyttää lähempää. Jakaudutaan niihin aiemmin sovittuihin ryhmiin, niin ei näytetä yhtä kummallisilta. Menkää te ensin, Finna, Anatolia ja Laat."

"Ei. Pysähtykää."

"Mitä nyt?"

Edith Bethesda lausui tuon pysähtymiskäskyn. Henri ehti jo niin valmistautua kävelemään kadun pätkää pitkin, ettei hän aluksi käsitä ollenkaan, mihin nainen viittasi. Vasta muiden kauhistuneiden katseiden suuntaa matkimalla totuus paljastuu hänelle. Hänen polvensa lyövät loukkua. Hänen hengityksensä salpautuu.