Luku 15: 404

=========================================================================

"Tämä on Ykköskanavan Uutisreportaasi, hyvää perjantai-iltaa!"

Suosikkitoimittaja Rae Norring veti syvään henkeä nenän kautta ja puhalsi ilmat ulos suun kautta. Hän piti tauon, vilkaisi kameran oikealle puolelle ja näytti pyöräyttävän vähän päätään niin kuin ei olisi uskonut itsekään, mitä seuraavaksi sanoisi. Tai kenties hän halusi viestiä jollekulle jotakin. Kameramiehelle: "Sammuta kamera." Ohjaajalle: "Onko minun tosiaan pakko lukea tämä?" Parhaalle ystävälleen Lexille: "Olen siirtymässä pimeälle puolelle. Pyydän, ettet seuraa minua." Mistä syystä tuo tauko ja nuo eleet sitten johtuivatkaan, ne tuskin jäivät keneltäkään TV:n katselijalta huomaamatta. Ja, mitä luultavimmin, kyseinen pätkä olisi pian nähtävissä netin suosituissa videopalveluissa, kuten YouTubessa, otsikolla: Sexy Rae Norring Moaning on Live Broadcast.

Nicholas Flamelin eliniän mittaiselta tuntuneen "radiohiljaisuuden" jälkeen Rae kasasi itsensä ja jatkoi puhumista: "Hyvät katsojat, tämä lähetys on hieman poikkeuksellinen. Voisin kertoa teille useammastakin eilisillan jälkeen tapahtuneesta asiasta, mutta... Yksi asia on vain niin paljon muiden yläpuolella, että omistan koko Uutisreportaasin sille. Nimittäin... Olen tehnyt hieman tutkimustyötä. Tai... oikeastaan olen tehnyt aika perinpohjaista tutkimusta... liittyen Kaupungin valtarakenteisiin ja valtasuhteisiin. Tutkimukseni perusteella olen tullut siihen lopputulokseen, että... Nyrkkiallianssi, ja kaikki sen kaltaiset järjestöt, noudattavat yleisesti hyväksyttyjä moraalikäsityksiä selvästi paremmin kuin Kaupunginhallitus."

Tuhansissa ja taas tuhansissa olohuoneissa, auloissa ja laitosten vastaanotoissa kajahti kollektiivinen hengenhaukonta. Raen viimeistä virkettä ei uskonut todelliseksi Hallituksen puheenjohtaja Kathleen Shankar, kuolinvuoteellaan makaava herttainen mummo, eikä missään nimessä yksikään Laughtonin perheen jäsen. Davidin suu oli loksahtanut ammolleen ja jäänyt ihanteelliseksi pesäpaikaksi termiittikuningattarelle. Priscilla oli pompannut älähtäen ylös sohvalta ja osoittanut töppöetusormellaan televisioruutua. Lattialla Ericin ilme oli paljonpuhuvan järkyttynyt. Whatta heck? oli heidän kaikkien yhteinen aivohäirikkö, joka ei päästänyt muita ajatuksia mielen kammioihin laisinkaan.

"Tämän huomion vuoksi", Rae jostain käsittämättömästä syystä jatkoi edelleen puhumista, "pyydänkin teitä kaikkia, rakkaat uskolliset ohjelmamme seuraajat, hylkäämään uskollisuutenne Hallitukselle ja Kathleen Shankarille. Alkakaa sen sijaan tukea teille sopivilla tavoilla Nyrkkiallianssia ja sen oikeamielistä ja komeaa johtajaa Hoover Crowahlia. Tehkää niin, jos haluatte marssia minun ja koko Uutisreportaasin porukan rinnalla kohti valoisampaa tulevaisuutta. Tiedän, että haluatte. Kiitos huomiostanne. Ja hyvää. Illanjatkoa. Moi."

Laughtonien olohuoneessa "moi"-sana toimi kuin herätyskellona viisitoistavuotiaalle Ericille. Hän suoristi ristissä olleet jalkansa, painoi kämmenet kiinni mattoon ja niitä vipuvarsina käyttäen suoristautui jaloilleen. Hän ei vilkaissutkaan vanhempiinsa, kun syöksyi huoneesta ja suuntasi eteiseen. Priscilla huusi perään: "Eric? Minne sinä olet menossa?"

"Menen pelastamaan hänet!"

"Pelastamaan kenet?" Priscilla kurtisti kulmiaan miehelleen.

"Miten olisi Rae Norringin?" David ehdotti ihmeen ilmeettömänä.

"Mutta mistä? Tai siis, miltä hänet pitää pelastaa?"

"Tiedä häntä. Mutta älä Ericistä huoli. Hän kyllä palaa pimeän tuloon mennessä kotiin."

"Siellä on jo aika pimeää!"

"No, joka tapauksessa, hän väsyy ennen pitkää. Odota vain, niin saat avata hänelle oven parin tunnin sisään. Luultavasti alle tunnissa."

Davidin sanat rauhoittivat Priscillan mieltä hieman. Vaan Eric Laughton ei palannut kotiin. Ei tunnissa, ei kahdessa. Ei koko yönä. Ja puhelimassa hätäkeskusvirkailijat ilmoittivat Priscillalle tämän tapauksen menneen jonossa n:nnelle sijalle.

=========================================================================

Ukkonen kumahtelee kaupungin yllä. Se kuulostaa jylhältä, kun salamaniskun tärähdys tantereeseen synnyttää ääniaaltoja, jotka kimpoilevat kovista betonisista, kivisistä, lasisista ja metallisista pinnoista. Ilmassa väreilevän sähkön saattaa tuntea kihelmöintinä ihollaan. Sen voi melkein maistaa. Sähkön lisäksi ilmassa on paljon kosteutta, mutta niin raskaita kuin pilvet ovatkin, ne ovat kasvattaneet ympärilleen paksun nahan, eivätkä lainkaan itke. Niiden tuska on hautovaa.

Henri tottui ukonilmoihin aikanaan Rutalahdessa. Hän oppi rakastamaan niitä jopa enemmän kuin muita luonnon ihmeellisiä näytelmiä. Oli lumi ja oli ruska ja olivat sateenkaaret, kaikki omalla tavallaan kauniin kiehtovia... Vain ukkonen sai nuoren miehenalun toden teolla arvostamaan itseään suurempia voimia. Hän ei voinut käsittää, miksi äiti ja isä halusivat aina mennä sisälle kyhjöttämään, kun ensimmäiset jyrähtelyt kantautuivat kaukaa. Hän kun halusi ulos vaikka millä hinnalla. Häntä ei pelottanut; kaiken sen energian lumoissa hän huomasi sateen alkamisen vasta kymmeniä sekunteja ensimmäisten pisaroiden laskeutumisen jälkeen. Jälkeenpäin Henri ajatteli, että tietyllä tavalla salamat olivat lapsena hänen ystäviään. Ne ja Milla. Vain ne ja Milla.

Jyväskylän keskustassa ukkosti jostain syystä harvemmin kuin maaseudulla. Henri muistaa vain yhden päivän, kun oli kaupungilla silloin, kun salamat välkkyivät taivaalla. Tästä syystä nyt, kun hän seisoskelee kädet takkinsa taskuissa ja tähyilee taivaalle, hän tuntee itsensä taas kymmenenvuotiaaksi viikariksi, joka hihkuu itsekseen aina valkoisen leimahduksen nähdessään. Ja ne jyrähdykset, voi pojat, ne ovat mahtavia! Ne väristävät hänen solujaan, saavat hänen sydämensä hakkaamaan miellyttävän lujaa. Ihmistä suurempia voimia, tosiaankin. Jostain syystä sellaisten voimien kohtaaminen on kauhistuttavan sijaan lohdullista. Kunpa salama iskisi Hoover Crow- Nohnoh, ei tuollaisia saa toivoa.

Finna, Johnny ja Bolivia ovat Henrin kanssa Viemärilinnan ulkotiloissa. Henri tuli sinne jo hyvissä ajoin aamulla varmistaakseen, että pääsisi perille ennen Juliaa. Hän halusi välttämättä olla paikalla, kun Julia tulisi, ettei tämän tarvitsisi kohdata muita pohjasakkalaisia yksinään. Henri olisi siellä hänen rinnallaan, kun niin tapahtuisi. Bolivia haukahtaa kuin ilmoittaakseen, ettei ole niitä ukonilmaa säikkyviä hauveleita. Silti sen turkki sojottaa pystyssä. "Sade alkaa ihan milloin tahansa", Finna ilmoittaa kaula kenossa.

Siitä on yli tunti, kun Henri kapusi yli sinisen aidan. Hän on odottanut erään naisen näkemistä innoissaan mutta kärsivällisenä. Aina siihen saakka. Salamointia ihastellessaan hän ei ole pystynyt välttelemään pelkoa, joka hiipi hänen residenssiinsä takaoven kautta. Entä, jos Julia ei tulisikaan? Entä, jos hän lupasi vain Henrin mieliksi? Henri tahtoo vimmatusti uskoa naisen sanaan, sillä tekihän hän itse selväksi olevansa todella otettu tämän uskoutumisesta häneen. Toisaalta, Julia on katujen kasvatti, joka ei ole vuosiin viettänyt niin sanottua normielämää. Varmaan hänen käsityksensä etiikasta ja moraalista ovat vähän suuntaan jos toiseenkin vääntyneet. Henri pyörittää sormenpäitään pitkin päätään, minkä jälkeen iskostaa keskittymisensä taas taivaalle.

No, eipä koko Ihmiskunnan pohjasakka muutenkaan ole vielä Viemärilinnaan etsiytynyt. Anatolia ilmoitti Ellien välityksellä olevansa tulossa vasta iltapäivällä. Ellie taas kertoi itsensä välityksellä menevänsä tänään Edithin luo. Ja Edith on psykologisessa kuntoutuskeskuksessa, jota Ellie kutsuu konstailemattomasti Mielisairaalaksi, Edith puolestaan Valkeaksi luostariksi. Kun Henri kuuli noiden kahden viimeksi mainitun ystävyksen suunnitelmista, hän turhautui hetkeksi: saataisiinko koko Pohjasakkaa ikinä yhteen ja samaan paikkaan samanaikaisesti? Ei sen luulisi niin vaikeaa olevan. Heitä on kuitenkin vain yhdeksän!

Jossain vaiheessa soran ja betonimöhkäleiden sekaan ilmestyy neljäskin ukkosen ihailija. Henri oletti näkevänsä Caudillon, mutta kun hän kääntää kasvonsa yläilmoista maan tasalle, hän yllättyy: se onkin Daniel. Bolivia yrittää tempoa itsensä irti talutusnuorasta ja hypätä Danielin kaulaan. "Vau! Käännyitkö väärään suuntaan kulmasta, vai mitä sinä ulkona teet?" Finna irvailee ahdistuneen näköiselle tietokonenerolle.

"Vai iskikö salama koneeseesi?" naurahtaa Johnny.

"Meedioko olet?" Daniel sanoo Johnnylle ja pyyhkäisee kauluspaitansa hihalla leveää otsaansa. "Koska juuri niin pääsi käymään. Tai oikeastaan se oli reititin, jonka ukkonen rikkoi. Joka tapauksessa, WLAN-yhteys on nyt poikki. Eihän se nyt ole ongelma eikä mikään, koska voin kyllä tehdä puhelimestani hotspotin. Haluan silti käydä saman tien ostamassa uuden reitittimen. Siihen saakka, please, älkää yrittäkö käyttää WLAN:a. Älkääkä menkö kammiooni, ihan kaiken varalta."

"Okei", Finna sanoo. "You're the boss - näissä asioissa. Hauskaa shoppailua."

"Kiitti", Daniel nyökkää ja kävelee heidän luotaan koillisen suuntaan.

Kun mies saavuttaa aidan, Finna paljastaa ajatuksensa: "Ukkonen on kyllä upea ilmiö ja kaikkea. Mutta se voi olla paljon tuhovoimaisempi kuin usein ajatellaan."

"Joo", Johnny venyttää sanaa äärimmilleen. Henrikin tietää heti, mistä puhutaan.

"Meidän maailma on kovin haavoittuvainen sille", hän sanoo vaisusti.

"Niin. Ihminen on sähköistänyt elämänsä intoa uhkuen ja unohtanut samalla ajatella, miten pienestä kiinni sähköverkon toiminta loppujen lopuksi on. Vaan kaikkein kriittisimmissä kohteissa on sähkökatkon varalta B-suunnitelma. Ja niissäkin varasuunnitelma on laadittu vaan väliaikaista katkosta varten. Jos katko venyy päivien, viikkojen, jopa kuukausien mittaiseksi, tulee energiakaaos, vesikaaos, ruokakaaos. Ihmisiä kuolee sairaaloihin, vankiloihin, ja tietty omiin koteihinsa."

"Jep", Henri ja Johnny sanovat melkein samanaikaisesti. Tottahan se on. Kaikkeen ihmistä suurempaan ja voimakkaampaan liittyy aina se toinenkin puoli: sitä ei voi kontrolloida. Sen osoittivat todeksi Karibialla melskanneet, kirjaimilla H-K-alkaneet nimet saaneet trooppiset hurrikaanit.

"Niin, että... Well, hello!"

Finnan silmät pomppaavat jonnekin muualle kuin Henrin ja Johnnyn kasvoihin. Henri ei ensin näe samaa kuin hän, sillä hän katselee Finnaa, ja nyt tuon naisen katse on kiinnittynyt kohteeseen hänen vasemmalla puolellaan. Hän kääntää päänsä ja huomaa, että Daniel seisoskelee pysähtyneenä muutaman metrin päässä rakennustyömaan aidasta. Hänen kookkaan vartensa peittää osittain paljon pienikokoisempi hahmo, joka suurenee vähä vähältä. Hahmo on tulossa heitä kohti. Taustalla Daniel kääntyy jatkamaan matkaa. Pian lähestyvä hahmo on enää vain metrien päässä salamoita ihastelevasta kolmikosta.

Henrin sydän pusertuu kotelostaan ja majoittuu välittömästi kurkun alapuolelle. Hän harppaa ison askeleen eteenpäin ollakseen ensimmäinen pohjasakkalainen, jota vastaan Julia kävelisi. Hän yrittää hymyillä tälle, mutta Julian pää on tiukasti etukenossa, eikä tämä vaikuta huomaavan häntä ollenkaan. Henrin suupielet laskeutuvat pakonomaisesti.

"Hei vaan, Minnie!" Finna huikkaa. "Todella hienoa nähdä taas!"

"Moi, Minnie!" sanoo Johnnykin. Bolivia innostuu muiden mukana Julian saapumisesta, mutta onneksi Johnnyn ote lemmikkinsä nyöristä pitää.

"Hei, se olen minä", Henri sanoo varovasti. Ei reaktiota. Julia kävelee matkan loppuun saakka ja asettuu seisomaan muista vähän syrjään. Hän näyttää kiinnostuvan vain Boliviasta, ei ihmisistä ollenkaan. Sykkivä pumppu Henrin rinnassa alkaa valua hitaasti alaspäin. Hän haluaisi kovasti sanoa jotain, muttei taaskaan löydä sanoja.

"No, oletko sinä nälkäinen?" jopa Finna kuulostaa lähestulkoon epävarmalta. "Koska jos olet, niin joudut valitettavasti odottamaan. Me tehdään lounasta noin tunnin päästä."

Julia ravistaa jäykästi päätään. Eli ei nälkäinen. "No, joka tapauksessa, ehdotan, että mennään sisälle. Taisin jo tuntea vesipisaran ihollani", Finna jatkaa ja ojentaa käsivartensa Linnan oviaukkoa kohti. Julia ei joko ymmärrä vinkkiä tai sitten häntä ei kiinnosta. Henri näyttää mallia kävelemällä ovettomalle ovelle ja siitä sisään. Sisäpuolella hän kääntyy. Vieläkään Julia ei liiku.

"Noh, täällä saat tietysti olla juuri siellä, missä haluat", Finna lupaa ja väläyttää yhden hymykategoriansa leveimmistä virnistyksistä. "Ja miten haluat myös. Mutta jos et halua kastua - ihan kuinka vaan. Nähdään myöhemmin, Minnie!"

Finna tulee Henrin tapaan sisälle varjoihin ja katsoo silloin Henriä omituisesti. Ilmeessä on suuri määrä epätoivoa, sen Henri ainakin siitä tunnistaa, koska hän tuntee aivan samoin. Kun Finna on kauempana, Henri rohkaistuu sanomaan Julialle: "Kiitos, kun tulit."

Nämä sanat (kenties) saavat Julian kohottamaan päätään. Hän käynnistää helmimäisten silmiensä timanttiporan ja upottaa terän vastustamattomasti Henrin omien silmien läpi. Lihas Henrin leuassa villiintyy ja innostaa mukaan tanssiin kollegansa vasemmassa silmäkulmassa. Suloisen tuskallinen porausoperaatio on niin voimakas, että se pakottaa lopulta sydämenkin uudelleen yläasentoon kurkkua kutittelemaan.

Samassa Henri ymmärtää: läsnä on edelleen yksi henkilö liikaa. Julia aivan selvästi odottaa, että Johnny poistuisi paikalta ja mieluiten veisi Bolivia-koiran mukanaan. Vaan eihän sitä voisi suoraan sanoa. Johnnyn pitäisi tajuta se itse, tai lähteä muuten vain, vaikkapa Caudilloa etsimään. Henri toivoo kovasti, että niin tapahtuu. Ei tapahdu. "Mennäänkö me tästä oviaukosta pois, vai mitä?" mies hymähtää. Ja niin hän käytännössä pakottaa Henrin ja Julian mukaansa syvemmälle Viemärilinnaan. Henri puraisee alahuulensa rikki.

Loppupäivä Linnassa ei olisi voinut olla yhtään kiusallisempi ja kummallisempi. He tuskin puhuivat mitään, ja kaikki, Julia mukaan lukien, tiesivät hyvin, mistä se johtui. He söivät lounaaksi pieniä paputäytteisiä piirakoita, jotka Henristä maistuivat pelkältä taikinalta. Salaatti oli silkkaa vettä, jälkiruokarahka taas kuin viimevuotista maitoa. Ruokahalun tappoi viimeistään se, kun Finna käynnisti keskustelun Ellie Breivikin ja Edith Bethesdan huomiselle kaavaillusta vierailusta. Sen aikana Julia nousi pöydästä ja jätti noin kolme neljäsosaa annoksestaan lautaselle.

"Anna hänen mennä", Finna sanoi. Henrin teki mieli huutaa päin Finnan naamaa: "Entä jos en?!"

Iltapäivän puolella Henri pohtii tilannetta ja tulee siihen johtopäätökseen, että hänen on jollakin ilveellä saatava Julia tulemaan Viemärilinnaan taas huomenna. Silloin siellä olisi Anatolia ja Ellie ja Edithkin. Parempaa mahdollisuutta saada koko Pohjasakka yhteen ja samaan paikkaan tuskin tulisi ainakaan seuraavaan vuosisataan. Caudillo on käynyt ilmeisen kärsimättömäksi asian kanssa. Hän kertoo peloistaan muille, kun Henri suunnittelee kotiin lähtöä. Henri kuuntelee sananvaihtoa vain puolella korvalla, ja siksi hänen aivonsa poimivat vain yksittäisiä lauseita.

"Allianssi voi lingota pommin meidän niskaan ihan milloin tahansa."

"Se oli ilman muuta vakava juttu, mutta edessä on aivan varmasti jotain vielä paljon pahempaa."

"Sitä paitsi ei suunnitelmaa tunnissa kokoon kyhätä."

Kukaan pohjasakkalaisista ei noteeraa Danielin poissaolon pitkittymistä ennen kuin mies ryntää vettä valuvana keskelle turinatuokiota. Hän puristaa hengästyneenä muovipussiin käärittyä jotakin rintaansa vasten.

"Danny, sinuakin näkee!" mistä ihmeestä Caudillo saattaa olla varma kuka tuli. "Oliko modeemikaupassa ruuhkaa?"

"Pomo", Danielin ääni pihisee hieman, "Niitillä tapahtuu - jotain. Näin jotain, mutta - en osaa sanoa mitä. Jotain - tosi hämärää se oli. Ja huolestuttavaa. Varsinkin huolestuttavaa."

"Kerro tarkemmin", Caudillo pyytää vilkkaasti. Daniel tekee niin, ja sillä tavoin hän pitää huolen siitä, että muutkin varmasti huolestuvat vähintään yhtä paljon kuin hän. Paitsi Julia ei huolestu. Hän on kaikessa hiljaisuudessa kaikonnut sieltä kokonaan.

Illalla Henrin sydän on raskas kuin paine mannerjäätiköiden sulavesitunneleiden niskassa.

Jotain tosi hämärää se oli. Ja huolestuttavaa. Varsinkin huolestuttavaa. [...] Joku nainen...

Hänen ei kuuluisi olla siellä. Se ei ole hänen paikkansa. Se ehkä oli joskus hänen paikkansa, mutta siitä on yli kymmenen vuotta, ja nyt hän vain haluaisi painaa sen syvälle muistojensa puuarkkuun ja haudata sen nykyisen elämänsä huolilla ja murheilla. Mutta siellä hän vain on. Ja päässä jyskyttää kysymys: miksi?

Hetkinen. Hänhän on melkein onnellinen. Itse asiassa, hän on onnellinen. Miten se voi olla mahdollista? Miljööhän on niin täynnä murhetta ja kaikuja pahasta ja pimeästä menneisyydestä. Hänen suunsa pitäisi olla suoraksi puristettu viiva, kulmansa nenää kohti taipuneina ja kätensä nyrkissä. Mitään näistä merkeistä ei ole nähtävissä. Häntä hihityttää. Hän tuntee olonsa hervottomaksi. Tekisi mieli nostaa kädet ilmaan ja huutaa: JAHUUU!

Muut ovat ulkona, ja hän on sisällä. Tuttu juttu, vaan tällä kertaa se jotenkin vaivaa häntä. Hänkin haluaa ulos. Hän ei halua olla yksin hämärässä, pimennysverhoihin kietoutuneena, kun toiset nauttivat auringonpaisteesta ja pelaavat mölkkyä pihanurmella. Hei! Pääsenkö mukaan seuraavalle kierrokselle? Hän menee eteiseen, kävelee sen läpi pukematta kenkiä jalkaansa, koska ne ovat jo paikoillaan suojelemassa hänen varpaitaan. Hassua. Vähän kuin ne olisivat tienneet hänen olevan menossa ulos ovesta ennen kuin hän itse.

Hän työntää ulko-oven selälleen ja astuu reippaasti terassille. Ilma ei liiku lainkaan, paitsi sekunnin ajan oven heilahduksen synnyttämän pyörteen ansiosta. Hän yrittää katsoa oviaukosta suoraan vasemmalle, jossa hämmästyttävän kaunis kesäpuutarha levittäytyy, mutta jokin varastaa hänen huomionsa oikealla. Se jokin onkin joku. Hän hämmästyy. Terassin tuolissa istuu tuntematon nainen punainen takki yllään ja mustat saappaat jalassaan, toinen sääri toisen päällä. Nainen katsoo häntä hymyillen, muttei sano mitään.

"Hei", hän sanoo yksinkertaisesti. Muuta hän ei sitten sanokaan, sillä häntä alkaa oudosti jännittää. Jännitys muuttuu suoranaiseksi peloksi. Naisen hymy ei olekaan ystävällinen, vaan ovela ja kieroutunut. Hänen kurkkuaan alkaa kuristaa. Hän pihisee: "Kuka sinä olet?"

Vieläkään ei nainen avaa suutaan, ei erota toisistaan kirkkaanpunaisiksi maalattuja huuliaan. Sen sijaan hän nousee terävästi pystyyn ja astuu häntä kohti. Hänen pelkonsa kasvaa pakokauhuksi. Hän nostaa kädet eteensä suojaksi. "Hei, lopeta", hänen äänensä on tukahtunut. Nainen ei lopeta, vaan tulee niin lähelle, että kädet painautuvat hänen rintaansa. Yhä edelleen nainen pitää kiinni katsekontaktista, eikä luovu karmivasta hymystään. Hän tulee ja tulee. Hän on voimakkaampi. Paljon voimakkaampi. Ääni on poissa. Kukaan ei kuulisi, vaikka huutaisi.

No niin, eiköhän tämä ole tässä...

Henri vetää ilmaa sisuksiinsa niin rajusti, että hänen keuhkojaan vihlaisee. Hän avaa silmänsä ja huohottaa pimeydessä. Kuka sinä olet? hän huutaa ajatuksissaan naiselle, joka makaa sängyssä hänen kanssaan kasvot kohdistettuina häneen. Silmät tuijottavat herkeämättä ja suu hymyilee petollisesti. Henri puristaa peittoa hädissään. Hän huohottaa entistä rajummin lihaksiston vaatiessa lisää happea.

Sitten nainen poistuu. Hämäränäkö alkaa hitaasti pelata, ja Henri löytää itsensä ypöyksin Sykesien ullakkohuoneesta sängystä lojumasta. Universumi on aivan hiljaa, kun ulkoisen hengityselimistön synnyttämät äänet purkautuvat siihen ja muodostavat kuvioita, joita ei ihmisen rajoittunein aistein voi havaita. Siinä universumissa Henri Suihko nyt kelluu, ja hänen olonsa on todella kurja. Huimauksen tunne päässä, paineen tunne rinnassa, sydämen jyskyttävät lyönnit ja hengityksen tuskallinen pinnallisuus kaikki kirkuvat hänen mieleensä samaa kysymystä: kuka se nainen oli?

Henri kääntyy kyljeltään selälleen ja löytää vastauksen katosta siihen, minne nainen katosi. Tieto tuntuu vain lisäävän tuskaa. Melkein kuin vajoaisi lakanan ja patjan ja sängyn rungon läpi äärimmäisen hitaasti. Sitten tajunta palaa takaisin yläasentoon, josta vajoaminen käynnistyy uudelleen. Sydän ei rauhoitu. Jos hetki sitten sen iskut olivat olleet kuin olisi pamauttanut pajavasaralla orkesterigongiin, nyt ne muistuttivat enemmän humalaisen askellusta baarista kotiin kello neljä aamuyöllä. JUTUM. JYSK... JUTTUM. HYPS. Tämä ei voi olla normaalia, eihän? Eikä terveellistä, vai voiko muka?

Siis, onhan Henrillä ollut jos jonkinmoisia kohtauksia aiemminkin, ja häiritsevistä unista hän on kärsinyt keskimäärin joka toinen yö, parhaimmillaan kolme eri unta saman yön aikana, mutta... tämä on kyllä varmaan pahin kaikista. Hän käärii peiton yltään, ja viileys hyökkää hänen kylmän hien kuorruttamaa, puolialastonta vartaloaan vasten. Hän nousee sängystä ja tunnustelee sydäntään kämmenellä rinnan läpi. Miten voimakkaita lyöntejä. Ei tiheitä vaan... väkivaltaisia. Ja epätasaisia. Rytmitajunsa menettänyt vitaali elin. Henri hoippuu ullakkohuoneen lattialuukulle ja näpertää sen kiinnityshakasen auki.

Hän laskeutuu melkeinpä nelinkontin toiseen kerrokseen ja menee kylpyhuoneeseen. Hän vetää oven kiinni ennen valojen sytyttämistä. Hän katsoo peilikuvaansa. Silmät mukautuvat äkilliseen lisävaloon. Ne näyttävät normaaleilta. Koko Henri näyttää hätkähdyttävän tavalliselta 22-vuotiaalta nuorukaiselta. Mutta se tunne... Ei. Ei se voi olla normaalia. Onhan se vähän jo helpottanut, mutta edelleen... No haloo! Luuletko, että saan tällaisessa tilassa enää nukuttua tänä yönä? Hän kysyy itseltään. Tai siltä ääneltä, joka ehdotuksen unten maille paluusta esitti.

Henri alkaa tehdä voimisteluliikkeitä ja venytellä käsiään ja jalkojaan. Jostain syystä hänen tekee mieli liikkua. Pitäisikö hänen lähteä lenkille? No, kuten sanottua tuli, ei hän nukkumaankaan enää pystyisi. Toinen vaihtoehto on avata läppäri ja liittyä amerikkalaisten pelaajaveljien ja -siskojen joukkoon (ja muiden, jotka kärsivät unettomuudesta, ehkä jopa jonkun itäaasialaisen). No, ehkä ensin lenkille ja sitten ties minne Morrowindiin. Henri hieroo villisti kasvojaan ja irvistelee kuvajaiselleen niin leveästi kuin suupielet antavat myöten. Sen jälkeen hän sammuttaa valot ja palaa ullakolle pukeutumaan. Isaac Sykes rohisee hiljaa vaimonsa vierellä.

Kaikki vaatteet tuntuvat omituisilta Henrin päällä. T-paita vaikuttaa olevan nurinpäin, vaikkei ole. Sukat eivät istu jalkoihin. Verkkarit hiertävät. Henri ei jaksa hirveämmin välittää asiasta. Kun kaikki on valmista, hän poimii vielä avaimet mukaansa ja laittaa LG:n syöttämään kuulokkeihinsa jotain rauhoittavaksi tarkoitettua soittolistaa YouTubesta. Sitten hän menee alas.

Eteisessä Henri vetää kenkiä jalkaansa ja hymähtää. Siinä unessa oli kengät jonkinlaisessa roolissa, hän ei vain muista millaisessa. Takkia hän ei muista ollenkaan, mutta sen hän vetää myös ylleen. Ovi. Oliko unessa ovi? Ehkä. Ainakin siellä oli nainen. Ja koska Henri näki juuri hetki sitten Jody Sykesin nukkumassa rauhaisaa untaan omassa sängyssään, ei oven takaa mitenkään voisi paljastua ketään naista. Jonain päivänä Henri olisi voinut jopa virnistää tuolla ajatukselle, muttei nyt, näine yönmustine ajatuksineen. Hän avaa ulko-oven ja työntyy siitä läpi.

PÖÖÖ! Kas, ei n-

Ei voi olla...

J-Julia? Se nainen! Täällä on nainen! Niin kuin siinä unessa!