Luku 14: Sielujen sympatiaa

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Kaupungissa kello tulee tasan kolme. Muuallakin maassa kello on ainakin suunnilleen kolme, mutta jos kuulet tämän, eikä sinun kellosi näytä kolmea, ajannäyttäjästäsi on joko loppunut paristot, tai sitten me kaikki olemme todella suuressa pulassa.

Noin! Oletetaan nyt, että kello tosiaan on kolme kaikkien meidän ja kaikkien tätä kuuntelevien mielestä, ja siirrytään asiaan. Tänään meillä on erikoishaastattelussa nuori nainen, joka vastikään liittyi ryhmittymämme kahdeksanneksi jäseneksi. Ai mitä, Daniel?"

Kuului puhetta, josta ei saanut mitään selvää.

"Ahaa. Juuri tulleen tiedon mukaan haastattelussa piti olla ryhmämme yhdeksäs jäsen, mutta hän onkin valitettavasti kuollut."

Lisää epäselvää puhetta.

"Anteeksi, siis hän ei ole kuollut, vaan kadonnut. Tai voi hän olla kuollutkin, mutta koska sitä ei ole ainakaan vielä Kaupungin kirkossa kuulutettu, emme voi vahvistaa asiaa. Joka tapauksessa, koska olimme toivoneet voivamme haastatella tätä nuorta ja suurenmoista sielua aivan viime metreille ja sekunneille saakka, emme ehtineet lainkaan valmistella tätä uutislähetystä. Senpä vuoksi luettelemme vain asioita, joita kaikki aiempia lähetyksiä kuunnelleet jo tietävätkin. Mutta kertaus kunniaan, niinhän se meni? Aloitetaan."

"Nyrkkiallianssin ja muiden anarkistijärjestöjen terrorismi Kaupungissa on saatava loppumaan", sanoi yksi ääni.

"Pohjasakan tulee viipymättä kokoontua keskustellakseen käytännön toimista Allianssin kukistamiseksi. Kuulutamme jälleen poissaoleville: saapukaa kotiin niin pian kuin mahdollista", kertoi toinen ääni.

"Yesenia Garzan tilasta ei ole saatavilla lisätietoja. Hallitus vaikuttaa neuvottomalta", totesi kolmas ääni.

"Ja sitten", kolmas ääni jatkoi huokaisutauon jälkeen, "loppukevennykseksi vitsi. Sen lausuu, yksi ja ainoa, legendaarinen, Johnny Moor!!"

Sitä ennen kuitenkin: rykäisy.

"Xi Michael meni joululomalla Kanadaan hiihtämään. Hän oli kokenut hiihtäjä, joten hänen kaverinsa ihmettelivät, miksi hän joka laskun aikana kaatui ja tuiskahti turvalleen keskellä mäkeä. Vasta after ski -baarissa hän paljasti totuuden: 'No, kun tuo lumen vetäminen nenään nyt vain sattuu olemaan verissä'!"

Kaksiääninen nauru raikui teeskenneltynä ja viiltävän sarkastisena. Kolmaskin ääni liittyi nauruun, josta ei meinannut tulla millään loppua. Se katkesi vasta, kun Martha Wash parkaisi kehoituksen: "Everybody dance now!"

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Matkapuhelin, tuo maailmanhistorian upein keksintö, todellinen hengenpelastaja! Kun Henri pääsee Viemärilinnasta vihdoin ja viimein Kotikadulle ja Sykesien oven taakse, hänen LG:nsä alkaa väristä kiireisenä. Hän ei muista, milloin ja miksi oli laittanut puhelimen äänettömälle, mutta kaivaa sen joka tapauksessa esiin ja katsoo näyttöä. Alhaalta ylöspäin hänelle virnistelevät pyöreähköt kasvot, jotka hän tunnistaisi miljoonien joukosta kuin kuun tähdistä öiseltä taivaalta. Häntä harmittaa vain yhden hypähtävän sydämenlyönnin ajan. Hän avaa ensin ulko-oven avaimella ja painaa sitten äkkiä vihreää painiketta, ennen kuin värinä lakkaa.

"Henri?"

Henri työntää oven kunnolla auki.

"Moi, Henkka! Tässä on Milla. Miten menee, ehditkö puhuun?"

Henri ylittää kynnyksen. "Joo, pystyn puhuun. Hyvinhän täällä menee, ei mitään. Just pääsin kotiin, hirvee nälkä, täytyy varmaan pysähtyä tossa keittiövarikolla tankkaamassa. Mites Suomessa?"

Henri riisuu reppunsa ja alkaa yhdellä kädellä vetää takkia harteiltaan.

"Täällä on kaikki oikein kivasti. Mulla on pari isompaa uutista, mut voin kertoo ne kohta. Puhutaan ensin susta. Ootko viihtyny siinä ryhmässä? Entä huomannu mitään vaikutuksia - tai kehitystä?"

Henri naurahtaa, kun takki rojahtaa lattialle (ei yhteyttä näiden kahden ilmiön välillä). "Noo, oikeestaan en oo hirveesti aatellu itteeni viime aikoina. Me ollaan puhuttu niin paljon kaikesta muusta, ja suunniteltu suuria. Niistä voin kertoo sitten, kun ollaan taas - kasvotusten. Mutjoo, oon mä varmaan kehittyny vähän sosiaalisemmaks. Ja... tuntuu, etten stressaa niin paljon enää muitten ihmisten seurassa olemista ja puhumista ja silleen."

Henri käy kengännauhojen kimppuun.

"Ihan superkiva kuulla! Kun tuut takasin Suomeen, niin sua on ihan varmaan naislauma kentällä vastassa."

Naurukohtaus hankaloittaa solmujen availua. Hekotus ei ole aivan pakottamatonta, mutta pienestä kiinni. "Niinniin! Kuka sinne muka tulisi? Mistä kukaan mut tietävä osais sinne tulla, häh?"

"No minä ainakin! Ja Hilla, ja -"

Naisen nimi keskeyttää kenkienriisumisoperaation jo toistamiseen. Mitä ihmettä Hillasta?

"Sori, mitä sä sanoit?"

"Öö? Aa, niin, se liitty siihen toiseen juttuun, mistä mun piti sulle kertoo. No, voin mä varmaan sen nyt jo sanoo, kun tuli selväks, et sul on siellä kaikki tosi hyvin. Me tavattiin Hillan kanssa tässä jokunen päivä sitten ja juteltiin."

"Siis törmäsitte toisiinne ihan sattumalta? Ko, kö?"

"Hilla itse asiassa otti muhun yhteyttä, ja suostu tuleen Manseen asti pelkästään tapaamista varten."

Henri ei liiemmin välittänyt, vaikka puhelin ei pysynytkään ihan korvassa kiinni. Hän potki kengät syrjään kulkureitiltä ja nosti takin naulaan ja astui sitten keittiön puolelle reppua lenkistä roikottaen. Milla jatkoi Hillasta selostamista.

"Meillä oli ihan hauska ja rakentava juttutuokio. Me puhuttiin muustakin kun susta, mut -"

"Melkein pelkästään silti musta?"

"No... nojoo, niin kai. Mut kuuntele, Henkka, sillä on ikävä sua. Ei se sun kanssa enää yhteen haluu silleen, ei, koska se myös sano, et se on jo menny eteenpäin. Mut sillon ikävä sen ystävää. Eksä oo soittanu sille teidän eron jälkeen kertaakaan?"

Ikävä. Mennyt eteenpäin? Henri makustelee sanoja suupalaksi, samalla kun huomaa Isaac Sykesin myhäilevät kasvot keittiön ja olohuoneen kynnyksellä. Hän nyökkää.

"En, mutta ei oo Hillakaan."

"Hilla on kuulemma vähän odotellu. Se on ite ollu tosi kiireinen, kuten tiiät, sillä alko kesäkuussa eka vakituinen työsuhde, muun muassa. Sulla olis varmaan ollu aikaa vähintään laittaa viestiä."

"No ehkä. Mut en tiiä yhtään, mitä kirjottasin tai sanosin."

"Mieti. Lupaa mulle, et otat Hillaan yhteyttä, niin mä voin välittää tiedon eteenpäin, jos satutaan oleen yhteyksissä tässä lähiaikoina. Henkka, se on oikeesti ollu allapäin, ja vähän katuukin sitä tapaa, jolla jätti sut."

Sietääkin, ajattelee Henri ja puree hampaita tiukasti yhteen. Lopulta hän kuitenkin myöntyy: "Okei. Mä lupaan laittaa sille viestiä."

"Jes, hyvä!"

"Mä lähen nyt kiipeämään huoneeseeni täällä. Niin kerro vaan, mikä se toinen juttu on?"

"Niin!" Millan ääni nousee entistäkin korkeampaan oktaaviin. "Sitä vaan ajattelin kysyä, että kai sä oot tulossa jouluks kotiin?"

"Öö, varmaan. Miks kysyt?"

"No... ois kiva, jos koko perhe olis sillon taas koossa."

"Miks?"

"No eikö susta muka?"

"Sä sanoit, että tän piti olla iso juttu. Kyl mä tulla voin, mut ei se mulle niin iso juttu oo. En ees hirveemmin tykkää joulusta."

"No mä tiiän. Mut tästä sä tykkäät. Me nimittäin - hetki-nen, mitäs siellä oikeen tapahtuu?"

Henri potkaisi juuri varpaansa porrasaskelmaan ja meinasi mennä polvilleen. Hän irvistää ja puhaltaa kipua pois pienen hetken verran. "Jatka vaan", hän kehottaa.

"Niin, siis, me ollaan menossa Aleksin kanssa heti vuoden alussa naimisiin."

Henri on kontata uudestaan. Syy tasapainon järkkymiseen on tällä kertaa pelkästään positiivinen. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee. "Vau! Ihan mahtava uutinen! Onneks olkoon!" Voi veljet! Henri ei aivan onnistu kuulostamaan oikeasti ilahtuneelta. Mutta sitä hän on. Ihan oikeasti.

"Mmh", hymisee Milla. "Naimisiin meno ei oo mikään itsestäänselvyys, ja tää on ehkä ollu Aleksille jopa tärkeempi juttu. Mut vähintäänkin tää on loistava tilaisuus kokoontua kahden suvun voimin yhteen tutustumaan toisiimme. Ja onhan se sormusten vaihto sellanen uskollisuuden ja rakkauden ele - ja symboli."

Henri tuskin kuuntelee. Hän kiirehtii viimeiset portaat ja saapuu huoneensa ovelle. Hän räppää valot päälle ja vetää repun selästään sinkoavalla heilahduksella, kuin moukarinheittäjä ikään.

Milla kysyy taas: "Niin kai olet tulossa?"

"Totta kai!" Henri vakuuttaa hetimmiten. "Tuun varmaan vähän ennen joulua, ja oon ainakin häihin saakka. Onks ne loppiaisena?"

"Eei sentään. Vaan edellisenä päivänä. Vihkiminen tapahtuu Leivonmäen kirkossa. Ite juhlat on sitten kotona Rutalahdessa. Tää on täysin ookoo Allulle, joka on asunu koko ikänsä kaupungissa."

"Oukkidoukki..."

Tämän jälkeen Henri ja Milla päättelevät puhelun tuttuun kömpelöön tapaan. Tuuttausäänen kaikuessa Henrin sisäkorvassa hän heittää puhelimen sängylleen ja venyttelee makean leveästi. Vai että jouluhäät? Niin tyypillistä Millaa. Ei seurata muita tai mennä virran mukana. Rikotaan perinteitä ja luodaan uusia. Kun Henri saa vähän itseään rauhallisemmaksi, hän ymmärtää olevansa ihan tosissaan onnellinen isosiskonsa puolesta. Hän pystyy siihen, vaikka hänen omat häänsä häämöttävätkin jossakin vuosisadan ja valovuoden päässä siitä pisteestä, jonka päällä hän parhaillaan jököttää.

Rauhoittumisella on toinenkin vaikutus: suoli alkaa mouruta. Hän käy aivan ensiksi vessassa, vaihtaa sitten vaatteita kevyempiin ja lähtee väijymään välipalaa keittiöstä, jossa mahdollisesti pystyisi vierailemaan herra Sykesin huomaamatta. No, se olisi ollut mahdollista. Ei se niin vain onnistunut edes niin huomaamattomalta kaverilta kuin Henri on.

"Totta kai voit. Se on sinun huoneesi."

"Kiitos."

"Nähdään myöhemmin."

"Nähdään."

Huoh. Ikuisuus myöhemmin Henri kapuaa takaisin ullakkohuoneeseen ja sulkee luukun, joka erottaa kaksi ylintä kerrosta toisistaan kokonaan. Siunattu hiljaisuus humahtaa hänen pääkoppaansa. Syvään hengitellen hän kävelee sänkynsä luo ja istuu sen päälle niin päin, että pystyy katselemaan ristikkoikkunasta ulos. Se ikkuna antaa takapihalle, tai antaisi, ellei se olisi niin korkealla. Nyt se näyttää vain lähinnä harmaata taivasta ja muutaman ylimmän oksan pihalla kasvavasta huolella hoidetusta pajusta. Puun lehdet ovat edelleen vihreät.

Henri nousee ja menee lähemmäksi ikkunaa. Hän on ihastunut Sykesien puutarhaan, ja haluaa nyt nautiskella sämpylänsä rauhakseen ja katsella samalla vihreää nurmea, harmaanruskeaa, voimakasta runkoa ja marjapensaita, joskin marjoista jo tyhjennettyjä. Hän asettuu lattialle istumaan sivuttain ja haukkaa palan vitivaaleaa leipää. Häntä alkaa unettaa. Ei mikään ihme, onhan nyt loppuiltapäivä ja takana jo yksi sämpylä, jonka hiilihydraatit alkavat hitaasti vaikuttaa elimistössä.

Hän nuokahtaa. Hän alkaa nähdä näkyjä. Hän uneksii, näkee unta.

Hilla. Ihana Hilla lohikäärmepaidassaan. Hi- Ei. Se onkin Julia. Salaperäinen, suorastaan enigmaattinen Julia harmaissaan. Niin paljon Henri kaipaa taas nähdä Julian kasvot, että tämä on tullut esittelemään niitä hänen uneensa. Missä sämpylä? Söikö hän sen jo? Putosiko se? Ehkä leipomotuotteet eivät näe samoja unia hänen kanssaan...

Nyt Julia heilauttaa kättään. Juuri, kun Henri yrittää matkia häntä, hän katoaa. Henrillä jää käsi puolitiehen ilmaan. Hei, tule takaisin, hän pyytää, tekee niin liikauttamattakaan huuliaan. Älä taas katoa.

Kohta Julia tulee taas näkyviin. Hän heilauttaa uudestaan. Hän ei hymyile tai näytä muutenkaan tuntevan minkäänlaisia tunteita. Henri tekee saman heilautuseleen, ja tällä kertaa Julia ei katoakaan. Hän jää ja kääntää kättään niin, että sen liikkeestä tulee vilkutuksen sijaan kutsuva. Vähän liian innokkaasti Henri yrittää mennä naisen luo, mutta heidän välissään on näkymätön seinä. Hän ei pääse. Hän löytää sämpylänsä, liiskaantuneena polvensa alle. Ja mistä lähtien hän polvillaan on ollut, juurihan hän oli...

Eih! Julia katoaa jälleen. Henrin on pakko päästä äkkiä tuosta seinästä yli. Hän tarvitsee tikkaat sen ylittämiseen. Mutta tikkaita ei ole näköpiirissä. Hän voisi mennä ali, mutta - haa! Se luukku! Innoissaan, sydän rintakehää rummuttaen, pulssi valtimoissa tykyttäen, hän hyökkää avaamaan luukun sulkumekanismia ja lähes kirjaimellisesti sukeltaa siitä alas. Nyt on kiire, ääni hänen päässään hoputtaa. Nyt on kiire. Hän katoaa, hän katoaa. Mene, Henri!

Isaac Sykes ei estä. Kukaan ei estä. Takkia ei tarvita. Kengännauhat saavat jäädä roikkumaan. Henri menee ovesta läpi ja jättää sen pienelle raolle, sillä hän jätti avaimet sisälle. Talon toiselle puolelle. Siellä hän on. Siellä hän on! Henri näkee hänet ja on suunnattoman onnellinen. Niin onnellinen, että silmiä alkaa poltella ja kurkku kuivaa.

Hän pysähtyy kuin olisi juuri huomannut kävelleensä sulaan pikeen. Julia seisoo reilun viiden metrin päässä ja pitelee etusormea huultensa edessä. Ele on kansainvälisesti tunnettu, ja suomeksi se merkitsee suunnilleen: "Naama umpeen." Koska Henri ei ole sanonut minuutteihin mitään, hän olettaa, että hänen liikehdintänsä on ollut Julian makuun vähän liian äänekästä. Hän jatkaa etenemistä silmiään räpytellen ja paljon hitaammin ja varovaisemmin kuin siihen mennessä.

Julia muistuttaa puun juurella harmaissaan seistessään haamua, jonka vain Henri pystyy näkemään. Hänen kuulaaseen maisemaan maastoutuvat hiuksensa heilahtelevat pään oikealle puolelle tuulen mukana. Hän ei tee mitään muuta kuin seisoo, roikottaa käsiään ja katsoo Henriä. Ei hymyä, ei ilmettä ollenkaan. Henri ei seisahdu ennen kuin on niin lähellä Juliaa, että voisi koskettaa tämän kättä, jos he molemmat ojentaisivat kätensä eteen. Viimeinen askel saa taas hänen sydämensä hurjistumaan.

"Moi", Henri henkäisee. Julia kohottaa kätensä. Henri meinaa tehdä samoin, kun nainen yhtäkkiä tekeekin saman kutsueleen kuin aiemmin ikkunan läpi. Henrin raajoja alkaa kihelmöidä. Kuinka lähelle hän haluaa minut?

Kun Henri seuraa Julian ohjeistusta, Julia perääntyy samaan tahtiin hänen kanssaan. Silloin Henri tajuaa: hän haluaa vain heidät molemmat puun taakse piiloon. Jos herra Sykes katsoisi nyt olohuoneen ikkunasta puutarhaan, näkisi hän vain rakkaan pajupuunsa ja kaiken muun, mitä kuuluikin. Muttei yhtään kaksijalkaista kasteessa nimensä saanutta. "Miksi - mitä sinä täällä teet?"

Näin läheltä Henri ei ole Juliaa vielä nähnytkään. Julian kasvot näyttävät asiaa kaunistelematta kaikkine juonteineen ja arpineen kuuluvan jollekin toistakymmentä vuotta omistajaansa vanhemmalle naiselle. Huulista puuttuu väri lähes kokonaan, kun silmien ympärillä sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Kun suu avautuu raoksi, Henri tajuaa kauhukseen, että hampaita ei voi esikaupungin tummaa taustaakaan vasten sanoa valkoisiksi. Ja silti, koska Julia on niin lyhyt, kokonaisuudessaan häntä voisi luulla yläasteikäiseksi. Jota on mukiloitu päähän säännöllisesti.

"Mitä luulet? Sinun takia", Julia vastaa heikolla ja hiljaisella äänellä, kohdistaen samaan aikaan silmänsä muutaman sentin Henrin kasvojen vasemmalle puolelle. Okei. No, tuo ei ole vielä mikään uutinen. Pitkästä matikasta puolta pistettä vaille laudaturin kirjoittanut Henri osaa laskea yksi plus yksi, kunhan saa keskittymisrauhan.

"Mutta miksi?" hän kysyy. Julia miettii sanojaan hartaasti. Kun hänen aivonsa raksuttavat, hän painaa päätään niin, että leuan kärki koskettaa kaulaa. Muu osa vartalosta pysyy täydellisen aloillaan, paitsi tietysti ne hiukset.

"Haluan, että vastaat pariin kysymykseen. Ja lupaat yhden jutun", kun Julia sitten puhuu, hänen äänessään ei ole paljonkaan voimaa, mutta sen hitauden ja järkevän rytmityksen ansiosta se kuulostaa vakuuttavalta.

"Hyvä on. Mitä halusit kysyä?"

Tälläkin kertaa Julia ottaa oman aikansa vastauksen miettimisessä. Itse asiassa jopa pidemmän ajan kuin äsken. "Ensinnäkin, mikä ihmeen ryhmä se on, johon sinä kuulut? Siis se, jonka kaksi jäsentä kidnappasi minut ja raahasi sinne työmaalle?"

Ööh... Henrillä on selittämisen kanssa vähän miettimistä. Julian käyttämät kovat sanat "kidnappasi" ja "raahasi" saavat keskisuomalaisen nuorukaisen hämilleen. "Anatolia ja Johnny halusivat vain auttaa sinua. He tarkoittivat vain auttaa sinua. Olen pahoillani, jos -"

"Olisin pärjännyt ilmankin."

"Okei. Olen pahoillani. Mutta he tosiaan halusivat pelkästään hyvää. Mutta siis... meidän ryhmä on sellainen... ryhmä ihmisiä, jotka haluavat vastustaa anarkisteja. Me haluamme palauttaa vallan laillisille johtajille. Ja sitten me puhutaan muistakin maailman epäkohdista. Se on vähän sellainen foorumi, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

Julian koko olemus kertoo, ettei hän ymmärrä. Nainen ei kuitenkaan tee jatkokysymystä, vaan siirtyy eteenpäin. Toinen kysymys pulppuaa hänen suustaan selvästi aiempia puheenvuoroja kärkkäämmin: "Mitä se nimen kysyminen -juttu oikein tarkoitti? Miksi se kammottava mies tivasi minun nimeäni?"

Ahh, tässä sitä mennään. Henri rapsuttaa korvantaustaansa, nenänpäätään ja toista kulmakarvaansa kiusaantuneena. Hän arvaa, ettei Julia tykkäisi vastauksesta, vaikka ehkä hän osasi jo epäillä asian todellisten laitojen luonnetta. "No", hän änkyttää, "sinusta tuli siinä meidän ryhmän jäsen. Voin sanoa, että Caudillo kiusasi minua aivan samalla tavalla sen nimiasian kanssa. Se ei ollut kovin kivaa, oikeastaan."

Saman silmänräpäyksen aikana Julia kääntää silmänsä paremmin suuntautumaan Henrin omiin. Ne ovat äkkiä täynnä peittelemätöntä tunnetta: pelkoa, inhoa ja vihaa. "En halua kuulua teidän ryhmään", hän jupisee. Viisi sanaa muuntautuu keskellä ilmaa likaisiksi metallipiikeiksi, jotka iskeytyvät Henrin rintaan yksi kerrallaan. Hänen pitää sanoa tuohon jotain, mutta hän ei pysty. Ilma ei kulje hengityselimissä. Leuat ovat liimaantuneet yhteen. Julia Piguetin katse pitää häntä näkymättömissä kahleissaan.

"Mutta se lupaus", Julia sanoo.

"Odota", Henri pinnistää saadakseen äänensä lentämään kitalakea pidemmälle. "Meidän ryhmä tarvitsee sinua."

"Mihin muka?"

"Me uskotaan, että... siis, sinussa on potentiaalia. Me löydetään sinulle ihan varmasti keino, jolla voit toteuttaa itseäsi. Koska... kyllähän sinäkin vihaat Nyrkkiallianssia ja muita sellaisia. Eikö totta?"

Julia kohauttaa toista olkapäätä ylöspäin ja mumisee: "En tiedä. Niin kai sitten. Onhan heidän joukossaan melkoisia fatheadeja."

"Me ollaan melkein varmoja, että Anatolia ja Johnny pelastivat sinut nimenomaan Allianssin miesten kynsistä."

"No mutta kuten minä sanoin, ei minua olisi tarvinnut pelastaa. Olen tottunut kaiken maailman tolloihin. Pärjään niiden kanssa yli kolmen vuoden kokemuksella."

Kolmen vuoden? Mutta eihän Julia voi niin kauan olla ollut kaduilla. Vai voiko? "Kuule", Henri sanoo niin sovittelevasti kuin ikinä kykenee, "haluan sinun tulevan vielä kerran paikkaan, jossa meidän ryhmä kokoontuu. Vaan yhden kerran. Sen jälkeen voit päättää, haluatko olla meidän kanssa missään tekemisissä. Voisiko se olla sinun lupauksesi? Pyydän."

Henri yrittää lukea Juliaa. Hänestä nainen on aivan valmis kieltäytymään tarjouksesta ja häipymään Henrin ja muiden pohjasakkalaisten elämästä lopullisesti. Mutta ettei vain Julian mieltä toiseen suuntaan kiskoisi ajatus miehestä, jonka kanssa hän piilottelee pajun varjossa. Jokuhan oli saanut hänet ottamaan yhteyttä nimenomaan Henriin, eikä esimerkiksi Anatoliaan. Mikä on hullua, tietenkin. Ja epätodellista. Todennäköistä kuin päävoitto roskiin heitetyllä lottokupongilla.

Julia ei suostu vastaamaan, joten Henri yrittää öljytä hänen kielenkantojaan entisestään. "Tulit varmaan jostain tietystä syystä juuri minua tapaamaan, vaikka olen melkein yhtä uusi ryhmässä kuin sinäkin", hän sanoo. "Tarkoitan, että en yleensä onnistu herättämään... luottamusta kenessäkään. Ihmiset tyypillisesti omistautuvat sellaisille avoimille ja sosiaalisille tyypeille. Sulkeutuneille ja puhumattomille taas, no, ei koskaan, käytännössä."

Julia ei vieläkään sano mitään.

"Voinko kysyä, miksi juuri minä?" Henri tiedustelee. Silloin, riittävän yksinkertainen kysymys saa Julian avaamaan suunsa.

"Koska sinä olet erilainen", hän sanoo.

Henri hymähtää: "Luulen, että me ollaan kaikki equally different, kuten sanotaan."

"Mutta sinä olet silti erilainen. Älä kysy miksi. Olet vain."

"Jaa. No, kiva kuulla. Oikeasti, tosi kiva. Kuten sanoin, yleensä kukaan ei luota minuun, vaan suosiolla jättää minut omaan rauhaani."

"Okei. Kai minä sitten voin tulla käymään. Jos pidät lupauksesi."

Henrin tekee mieli tuulettaa. Hän ei kuitenkaan tuuleta, vaan hymyilee vain leveästi. "Todellakin pidän!" hänen äänensä on ylitsevuotavan ilon lävistämä. "Lupaan. Sopiiko, jos mennään heti huomenna? Osaatko sinne?"

"No hei, tämä kaupunki on minun olohuoneeni, jos muistat."

"Ah, niin tietysti. No, siellä nähdään."

"Joo."

Hyvästelyjä ei jätetä, sillä Julia kääntyy äkkiä selin Henriin ja kirmaa pois puutarhasta. Vasta siinä vaiheessa Henri huomaa, ettei tällä ole lainkaan sukkia tai kenkiä jalassa. Ja lämpötila on tuskin kymmenen asteen paremmalla puolella! Henri seuraa nuoren, hauraan naisen menoa ilosta, kiintymyksestä ja pienimuotoisesta huolesta kiehkuraisena niin kauan kuin tämä näkyy.Henri tunkee kädet housujensa taskuihin alkaessaan aivan yhtäkkiä palella. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt palella jo siitä lähtien, kun astui ulkoilmaan, mutta jokin Julian läsnäolossa sai lämmittävän liekin syttymään hänen sisällään. Nyt, kun Julia on mennyt, liekkikin on sammunut. Henri pistää jalkaa rivakasti toisen eteen päästäkseen taas sisätiloihin. Siinä samassa Sykesien parkkiruutuun kurvaa sininen Ford. Auton moottori sammuu, ja oikea ovi avautuu. Jody Sykes nousee ulos autosta ja katselee Henriä hämmästyneenä.

"Mitä sinä teet ulkona noin vähissä vaatteissa? Palellutat itsesi vielä."

"Olin vain - vähän aikaa. Ja jätin avaimeni."

"Mennään sisään sitten. Oletko syönyt? Kai Isaac teki sinulle jotain?"

"Joo. Olen kunnossa."