Luku 13: Edessä, ylhäällä vai vierellä?

=========================================================================

Jälleen yhden iltareportaasin jäljiltä riitti kiittelijöitä ja ihailijoita jonoksi saakka. Eikä Rae ollut taustajoukkueineen edes onnistunut kokoamaan kasaan erityisen kiinnostavaa lähetystä. Tilanne Kaupungissa kun muistutti edelleen asemasotaa, jossa osapuolet pyrkivät välttämään esittelemästä korttejaan ja tavoittelivat itselleen yllätysetua. Niinpä Raella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tyytyä selostamaan tilannetta, haastattelemaan kaupunkilaisia ja spekuloimaan. Oli kaksi syytä, miksi hän ei ollut vielä matkustanut takaisin kotiin: jännitteen laukeamisen piinallinen odotus ja uskomattoman uskollinen kannattajakunta.

Iäkäs mies sanoi hauskankuuloiseen sävyyn: "Olemme vaimon kanssa katsoneet jokaisen lähetyksesi. Nuoriso sanoisi, että olemme sinun - fanejasi."

"Voi, kiitos! Onpa mukava kuulla!"

Kahdesta nuoresta naisesta toinen toimi puhujana ja pyysi: "Saataisko me nimmarit?"

"No, mikäpä siinä! Onko teillä paperia, minulla on tässä -"

"Sopisko jos laittasit tohon?" Molemmat naiset osoittivat poskeaan. Rae sanoi uudelleen: "Mikäpä siinä."

Jono Kaupunginteatterin edustalla kadotti ennen pitkää muotonsa. Viimeinen "maankuulua" Rae Norringia tapaamaan haluava, suunnilleen nimikirjoitukset ihoonsa saaneiden naisten ikäinen nainen, seisoi nyt toimittajan edessä. Hänellä oli yllään arkisen harmaa neulepaita, kulahtanut kangashame ja legginsit. Kookkaat aurinkolasit peittivät silmät auringolta, joka ei koskaan ollut tullut näkyviin pilviharson takaa. Naisen huulia koristi pehmeä hymy. "Hello, Rae!" hän kiekaisi aksentin kera. Olisiko Etelä-Euroopasta?

"Hey, nice to meet you, miss!" Rae ei aivan pystynyt pitämään väsymystä poissa äänestään.

"Samoin, samoin! Minulla olisi sinulle yksi pyyntö, jos sopii?"

"Toki! Mikä se on?"

"Sinun tulisi huomisessa lähetyksessäsi kehottaa kaikkia ryhtymään Nyrkkiallianssin kannattajiksi."

Pyyntö hämmästytti Raeta. Se erosi kaikista hänelle tässä kaupungissa vietettyjen päivien aikana kohdistetuista puheenvuoroista. Se muistutti tavallaan niitä ehdotuksia, joita humalaiset miehet olivat hänelle pääkaupungissa harvakseltaan suoltaneet. "Olen pahoillani, mutten voi toteuttaa pyyntöäsi. Olen toimittaja, ja ammattietiikkaani kuuluu puolueettomuus."

"Ymmärrän", nainen sanoi, eikä enää hymyillyt edes hienoisesti. "Tämä voisi vahingoittaa uraasi, jopa tuhota sen. Mutta joudut tekemään sen silti."

"Kukaan ei voi pakottaa minua. Jos sinulla ei ollut mitään muuta, niin suo anteeksi, minä -"

Nainen harppoi äkisti lähemmäksi Raeta. Hän tuli vain kymmenien senttien päähän, kumartui eteenpäin ja kohotti aurinkolasejaan. Ilman laseja hän näytti tutulta. Sitten Rae nielaisi, kun ymmärrys jysähti hänen päähänsä.

"Kyllä, se olen minä", Francesca Leoni sanoi hiljaa ja painokkaasti. Rae yritti vaivihkaa antaa merkkejä taustalla odotteleville kuvaajilleen, mutta ilmeisesti kukaan ei katsellut siihen suuntaan. "Kuten varmasti hyvin tiedät, liittolaiseni ovat erittäin vaikutusvaltaisia. Sanon tämän vielä kerran: kehotat huomenna kaikkia alkamaan Nyrkkiallianssin kannattajiksi. Jos kieltäydyt, voit aivan yhtä hyvin lukea testamenttisi seuraavassa lähetyksessäsi. Meitä ei kiinnosta, miten kehotuksesi ilmaiset, kunhan se käy katsojille selväksi."

"Minä soitan nyt -"

"Mitä? Soitat? Kenelle? Poliisilleko? Hah, älä naurata! Ei poliisia kiinnosta. Sitä paitsi, me saamme kyllä tietää, jos soitat. Et kerro tästä kenellekään, tai muuten seuraukset ovat samat kuin jos jätät kokonaan tottelematta. Valinta on sinun."

Francesca Leoni piti lyhyen tauon, jonka aikana hänen vangitsevan suklaiset silmänsä kävivät läpi Raen kasvojen sopukoita. Raea huimasi. "Minä itse asiassa ihailen sinua", missi jatkoi entistä hiljaisemmin. "Olet edelleen kaunis nainen. Mikä sääli olisi heittää hukkaan sellainen määrä ihanuutta ja viehkeyttä. Mikä sääli."

Viimeiset sanat Francesca Leoni kuiskasi suoraan Raen korvaan. Tämän jälkeen hän laittoi aurinkolasit takaisin paikoilleen, kääntyi catwalk-mallin elkein kannoillaan ja lähti tyynen itsevarmasti kaikkoamaan kohti eteläisiä katuja ja kujia. Vapiseva Rae seisoi aloillaan teatterin edessä, tuijotti katukivetystä edessään, eikä suostunut millään uskomaan, mitä juuri hetki sitten oli tapahtunut.

=========================================================================

"Oletko edelleen varma, että haluat tehdä tämän?"

"Kyllä olen, äiti."

Kaupunginhallituksen viimeisin kokous oli juuri päättynyt. Vain kaksi jäsentä oli hillinnyt himonsa rynnätä suoraan kokoushuoneesta ulko-oville ja ruuduissaan kylminä odottaviin autoihin. He kaksi olivat ainoat, joille kello kuuteen venynyt työpäivä oli suhteellisen lyhyenläntä.

"Ovelaa."

"Mikä niin?"

"Kutsua minua äidiksi."

"Miksi?"

"Se oli sarkasmia, haloo. Ei, mutta, oikeasti... Eden, olen huolissani sinusta."

"Ja aivan turhaan olet."

"Tiedät, ettei tuo ole totta. Se, mitä aiot ryhtyä tekemään, on hengenvaarallista. Siis, kadulla kävely on hengenvaarallista, joo, vuorikiipeily vielä enemmän. Mutta tässä panokset on vielä paljon korkeammat. Se, että jotain sattuu... sitä voi pitää jopa todennäköisenä."

"Vuorikiipeily on sitä turvallisempaa, mitä pidempään sitä harjoittelee ja mitä huolellisemmin valmistautuu. Sitä ohjetta ajattelin noudattaa tässäkin. Ensin suunnittelen, sitten harjoittelen, ja kun olen mielestäni tehnyt kaiken mahdollisen valmistautumiseni eteen, suoritan tehtävän maaliin. Loppujen lopuksi tämä ei ole sen kummoisempaa kuin minkä tahansa extreme-lajin harrastaminen."

"Paitsi, ettei tätä voi harrastaa. Tämä ei ole ajanvietettä, ei peliä. Ei viihdettä. Nyt puhutaan ihmishengistä."

"Nimenomaan! Ja sitä useammasta hengestä on kysymys, mitä pidempään viivytämme toimimista. Lupasimme kansalle, että me toimimme. Ja... Yesenia..."

"Mitä hänestä? Oletko kuullut hänestä jotain lisää? Joko hänen luonaan pääsee vierailemaan?"

"Edelleen vain sukulaiset pääsevät. Se, mitä olin sanomassa..."

"Itse asiassa, minä tiedän. Älä turhaan sano mitään. Minä tiedän, että pidät Yeseniasta kovasti. Tiedän myös, että sinustakin Yesenia on mitä ahkerin ja hyväsydämisin nainen. Siis yksi puhtaan viaton anarkistisen väkivallan uhrilintu."

Kathleen Shankarin sanat porautuivat Eden Elbusin aivoihin hyydyttäen ne toimintakyvyttömiksi. Eden ei äkkiä osannut enää puhua lainkaan. Hän liikutti huuliaan ja kieltään ja kontrolloi hengitystään normaalisti, mutta äänentuottamus ei pelannut. Pian hän ymmärsi olla yrittämättä väkisin. Hän sulki suunsa ja hymyili poliittiselle oppiäidilleen ja hyvälle ystävälleen.

Kathleen sanoi: "Voit edelleen perääntyä."

Nämä sanat palauttivat Edenin kyvyn verbaaliseen kommunikointiin. Mies tokaisi: "En koskaan. Nyt sitä mennään. Pidä peukkuja. Pitäkää koko Hallituksen voimin. Nähdään sen jälkeen, kun Niitti lojuu jalkojemme juuressa romahtaneena kasana betonia, metallia ja lasia."

"Onnea matkaan", Kathleen kuiskasi ja heittäytyi syleilemään Edeniä. Eden vastasi halaukseen vähän liian myöhään. Siitä huolimatta se tuntui yhtä lämpöiseltä kuin jos Nicky olisi ollut siinä vastinparina. Mikä oli outoa, totta kai. He kaksi eivät olleet koskaan aiemmin olleet niin lähellä. Sitä oudompaa oli kohta erota ja erkaantua etäämmäs kuin kertaakaan Edenin shankarinpalvonnan alkamisen jälkeen.

Kyse oli suojelemisesta. Rakkaimmat ihmiset ensimmäisenä bunkkeriin. Myöhemmin tuli muiden viattomien vuoro. Kaikki se vain, jotta kärsimysnäytelmän esirippu sulkeutuisi viimeisiäkin poimuja myöten.

Ihmiskunnan pohjasakka oli saavuttanut saturaatiopisteensä. Caudillo oli luvannut, että kun niin tapahtuisi, voitaisiin viimein aloittaa käytännön järjestelyistä neuvotteleminen. Vaan mitäpä Caudillo nyt sanoo? Hän sanoo, ettei onnistu. Miksi ei? Koska yksi jäsen on teillä tietymättömillä. Itse asiassa, toinenkin on jo ehtinyt poistua. Suurin osa pohjasakkalaisista muodostaa hengityselimistöillään yhden suuren, kollektiivisen huokauksen. Siis, kuinka kauan heillä oikeasti on vielä aikaa odottaa?

Vaikka on toki selvää, että Caudillo on johtajana aivan toista maata kuin käytännössä kaikki liemissään mehustuneet talousbroilerit ympäri maailman, Henri ei voi sille mitään, että mies näyttäytyy hänen silmissään pääministerinä, joka "kyllä mielellään haluaisi tehdä enemmän ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta kun talouskasvu, teollisuus, työpaikat, vaalit, lässyn, lässyn, lää". Voisi kuvitella, että itseohjautuvana alle kymmenpäisenä ryhmänä Pohjasakka olisi päätöksissään juuri niin tehokas kuin haluaa, näköjään jonkinlainen kummallinen byrokratia senkin rattaisiin tuntuu heittävän hiekkaa. Viemärilinnassa on poikkeuksellisen hiljaista, mikä ruokkii Henrin päänsisäisen pyörremyrskyn voimaa. Hän ajattelee Hillaa, sitten Millaa, sitten Juliaa. Sitten hän häpeää itseääni tuntien itsensä haaremia pitäväksi heimopäälliköksi. Mitäköhän Hilla nyt tekee? Missäköhän Julia lymyilee? Entä... Äsh, koeta nyt jo olla hiljaa!

"Pitäisikö meidän - vaikka keskustella jostain, tai jotain?"

"Haa! Hyvä ajatus, Finna! Keskustellaan vaan! Olisiko ehdotuksia? Mistä asiasta te olette aina halunneet puhua, mutta ei ole ollut ketään, kenen kanssa tehdä niin?"

"Voitaisiinko me puhua Donald Trumpista?"

Henri kuulee taas etäältä toisella korvalla, miten keskustelu viriää metrien päässä Viemärilinnan kolkassa. Finna rikkoi äänettömän tilan ensimmäisenä, vaan ehdotuksen puheenaiheesta teki Anatolia Tyshko.

"Trumpista? Ilman muuta! Aah, ymmärrän, Anatolia."

"Minä haluan mukaan! Trump on suosikkipuheenaiheeni. Voin aloittaa: minusta hän on ennakkoluuloinen rasisti ja täysi ääliö."

Ellie oli Henrin tapaan etäällä muista, kunnes kirmasi lähemmäksi tuomaan oman, odotetun suorasukaisen näkemyksensä.

"Nooh noh! Vain perusteltuja ja kriittisiä puheenvuoroja, kiitos. Ei alennuta harrastamaan samaa populistista paasaamista kuin mies, joka meidän ajatuksissa parhaillaan on", Caudillo katsoo Ellieä suopeasti.

"Elliellä on kyllä pointti kohdallaan", tuumaa Finna.

"Samaa mieltä", sanoo Anatolia. "Olen ollut niin vihainen ja suunniltani siitä asti, kun Trump ilmoitti, ettei transsukupuoliset saa palvella USA:n armeijassa. Se on tietysti vaan yksi osoitus hänen sairaasta ajattelutavastaan, mutta minuun se osui todella syvälle." Anatolia naurahtaa hyytävästi. "Melkein tekisi mieli värväytyä tämän maan armeijaan ihan vain, että pääsisi mukaan osoittamaan sen miehen väitteet mielikuvitukseksi."

Anatolian purkautumisen aikana Henri hivuttautui lähemmäksi kuullakseen paremmin ja mahdollisesti jopa osallistuakseen sananvaihtoon, jos sopiva hetki suttaantuisi. Ainoa asia, jonka hän koskaan on ääneen Donald Trumpista sanonut, oli Millalle lausuttu toteamus: "Kunhan Trump ei voita." Sen jälkeen maailma onkin vaeltanut yössä ja usvassa ja pelännyt alituiseen jalat alta vievää kallionseinämään törmäämistä tai rotkoon putoamista.

"Edelleen vaikea uskoa, että hän on puolen miljardin asukkaan maan johtaja", Finna painaa poskeaan nyrkkiään vasten lommolle. "Naurettavintahan tässä on, että mies, jolla olisi varaa ostaa mikä tahansa urheilujoukkue maailmassa, esiintyy heikoimmassa asemassa olevien puolustajana. Joihin muuten kuuluu tietty myös monet maahanmuuttajataustaiset, joita hän taas pyrkii kaikin keinoin syrjimään."

"I know...", Anatolia näyttää siltä kuin haluaisi käydä keittiön pöydän alle sikiöasentoon kyyhöttämään. Henri ehkä haluaisi. "Luojan kiitos, ettei edes maailman vaikutusvaltaisin ihminen voi päättää mitään aivan yksinään."

"Paitsi sen, kummalla kädellä pyyhkii perseensä", Ellie heittää. Caudillo tirskahtaa.

"No, ei ainakaan mitään oikeasti tärkeää. Trump voi päättää rakennuttaa niin korkean pilvenpiirtäjän, että kuusta tulee koriste sen huipulle. Mutta hanke ei toteudu, jos kongressi vastustaa sitä. Republikaaniedustajat sentään ovat osoittaneet suoraselkäisyyttä uskaltamalla asettua vastustamaan naurettavia älyttömyyksiä."

"Kuten Obamacare", Finna sanoo.

"Niin, sekin!" älähtää Anatolia. "Trump ei vaan kestä nähdä tai kuulla nimeä 'Obama'. Siis, eihän se mikään täydellinen ole se Obamacare, mutta ilman sitä tilanne olisi paljon pahempi. Paljon."

"Oliko se tosiaan niin, että hän perusteli transsukupuolisten karkottamista armeijasta terveydenhuoltokuluilla?" Finna kysyy.

"Joo!" Anatolia ja Ellie vahvistavat yhteen ääneen. Caudillo nauraa ilottomasti. Anatolia jatkaa: "Yksi hulluus lisää. En voi sille mitään, että minulle Trumpin väitteestä paistaa läpi, että hän pitää transsukupuolisuutta sairautena."

"Trumpcare", Finna heittää, ja pari muutakin nauraa, niin ikään ilman oikeaa iloa.

"Hei, voitaisiinko me puhua myös jostain toisesta johtajasta?" Caudillo ehdottaa ja saa sillä osakseen kylmän katseen Ellieltä. "Trumpista olisi kiva turista vaikka koko päivä, mutta hän on kuitenkin saanut osakseen niin paljon kritiikkiä jo muutenkin. Mitä, jos rupateltaisiin yhdestä päämiehestä, joka on vähän lähempänä meitä?"

"Kuningattaresta, vai?" Ellie kysyy epäileväinen kurttu otsallaan.

"Ei. En tarkoittanut Edith Ensimmäistä."

"Öö, en minäkään? Vaan -"

"Ahaa! Caudillo puhuu taas itsestään. Mikä yllätys", Finna virnistää. Henri on ihmeissään: hän luuli, että se oli Ellie, jonka suusta saattoi kuulla tuollaisten huumorin kukkasten tulevan ulos.

Caudillo tunnistaa heiton vitsiksi, sillä hän nauraa nyt jo monivärisemmällä äänellä. "No, totta kai! Onhan minun nimeni Caudillo, eikö totta? Tietyssä osassa maailmaa voisin saada kuulan kallooni heilutellessani passiani. Mutta ei, ei. Tarkoitin tuolla sellaisen kilometrin päässä majailevaa miekkosta. Vinkki: muistuttaa enemmän Putinia kuin Trumpia."

Nimeä ei tarvitse erikseen sanoa. Kaikki tietävät kyllä, ketä Pohjasakan johtaja tarkoittaa. Niin Henrikin, vaan hän siirtää keskittymisensä hetkeksi keskustelusta toisaalle. Hän ottaa esiin puhelimensa ja avaa Googlen. Hakukenttään hän näppäilee sanan "Caudillo" ja tekee haun. Ensimmäiseksi esiin ponnahtaa Wikipedia-määritelmä, vieläpä suomen kielellä. Tuo tieteen korkeimmissa luentosaleissa kyseenalaistettu äänitorvi väittää, että Caudillo-termiä on käytetty eräiden latinalaisamerikkalaisten johtajien tittelinä 1800- ja 1900-luvuilla. Termiin on liitetty usein negatiivisia mielikuvia itsevaltaisista ja voimalla hallinneista päälliköistä. Henri tekee huulistaan torven; hän ei käsitä, mistä syystä Ihmiskunnan pohjasakan perustanut mies kantaa vapaaehtoisesti tuollaista nimeä.

"Näitä kahta sankaria ei voi millään verrata toisiinsa", Finna ilmaisee mielipiteensä hiuksiaan heilutellen. "Crowahlin vaikutusvalta on murto-osa siitä, mitä Trumpilla on. Ja, jos sellainen kauhuskenaario toteutuisi, että Crowahlista tulisi USA:n presidentti, uskon, että hän johtaisi kovasti eri tavalla."

"Ainakin Hoover hakkaisi Trumpin painikisassa", Ellie tuhahti.

"Juuri niin. Crowahl ei edes yrittäisi esiintyä 'pienen ihmisen' puolustajana. Hän ei yrittäisi kosiskella massoja puolelleen, vaan huolehtisi vain siitä, että hänellä itsellään - ja hänen lähipiirillään - on lokoisat oltavat. Mikä tietysti... mmh..."

"Crowahlia ei ikinä valittaisi vaaleilla mihinkään virkaan", sanoo Anatolia.

"Joo, tuskinpa. Ei ainakaan vähään aikaan. Tämä kaupunki on osoittanut, että ihmiset uskoo edelleen laillisiin johtajiin enemmän. Mutta kuka tietää. Ehkä vaakakuppi kallistuu toiseen suuntaan nopeastikin. Siksi meidän olisi paras toimia mieluummin nyt kuin huomenna."

"Kuulitkos tuota, Caudillo?" Ellie napsauttaa. Caudillo nostaa avokämmenen esille merkiksi siitä, että on hereillä. Hän sanoo rauhallisesti: "Kuulin, mutta emmekö me alkaneet puhua Trumpista ja Crowahlista juuri sen takia, että jättäisimme oman hitautemme vatvomisen hetkeksi sikseen? Ennen kuin Hänen Korkeutensa ja Minnie Mouse ovat täällä, kätemme ovat sidotut ja suumme kapuloitu."

Anatolia ja Finna painavat nöyrinä katsettaan möhnäiseen, huoltotoimenpiteiden ylenkatsomaan lattiaan. Ellie ei tee niin. Hän katsoo tuimasti Caudilloa. Ällistyttävää kyllä, Caudillo katsoo takaisin, kolmannen silmänsä voimalla.

"Minun on pitänyt jo pitkään kysyä", Ellie aloittaa, pitää sitten tauon, joka vaikuttaa taiteelliselta sen sijaan, että olisi ollut seuraavien sanojen miettimistä varten, "että millainen johtaja sinä olet? Millaisena pidät itseäsi, ja millainen olet pyrkinyt olemaan? Ja, please, säästä ne 'en minä ole Pohjasakan johtaja, Boli on' -paasaukset joillekin muille hölmöille. Puhu kerrankin suoraan."

Jos tuollainen puheenvuoro olisi pamautettu Henrin kasvoille, olisi Henri varmasti mennyt lukkoon koko loppupäiväksi. Caudillo ei kuitenkaan ole Henri, mutta jopa hän joutuu selvästi hetken aikaa keräilemään ajatustensa palasia kokoon ennen suunsa avaamista. Eikä mikään ihme. Ellie ei ole nainen, joka tyytyy aivan vähään.

"Vau", Pohjasakan pomo aloittaa. "Ehm, tuo on kysymys, jota varmaan kaikkien johtajien pitäisi miettiä säännöllisesti. Myönnän, etten ole itse niin tehnyt. Mutta se, millaiseksi johtajaksi halusin silloin aikanaan tulla, kun perustin tämän ryhmän, on aika selkeänä mielessäni. Halusin tulla johtajaksi, joka seisoo samassa rintamassa muiden jäsenten kanssa. Halusin mieluummin sanoa 'mennään' kuin 'menkää'. Tai mieluummin 'tehdään' kuin 'tehkää'. Ymmärrän, että sokeaa miestä ei ole aina helppo lähestyä, jos ei ole tottunut tekemään heidän kanssaan tuttavuutta aiemmin. Mutta olen yrittänyt rikkoa sitä olemalla mahdollisimman - miten sen nyt sanoisi - vertainen. Mutta jos olen rehellinen, niin omasta mielestäni en ole johtajatyyppiä. Mutta jos haluat luoda jotain uutta, sinun on vain oltava sen jutun pomo ja päällikkö, ainakin alkuun. Eikä Bolivia -"

"Joo joo!" Ellie keskeyttää. "Tuttu juttu. Entä oletko mielestäsi onnistunut olemaan kuvailemasi kaltainen 'hyvä johtaja'?"

"No", Caudillo mietiskelee taas vähän aikaa. "Aina on parannettavaa. Kova on ollut kyllä yritys, mutta tietysti -"

"Mistä asioista olet ylpeä? Mitä kadut?"

"Jeesus, Ellie, milloin sinusta tuli tuollainen kysymyskone? Oletko katsonut liikaa Oprahia?"

"Vastaa nyt vain."

"No... En halua katua mitään. Olen oppinut aivan helvetisti näiden kuukausien aikana ihmisistä ja maailmasta. Olen ylpeä, että Pohjasakka on edelleen olemassa ja vahvistuu koko ajan. Minä - minä rakastan teitä kaikkia. Ilman teitä olisin varmaan luovuttanut jo viime kesänä. Oikeasti."

Finna nousi jaloilleen ja hymyili surumielisesti. Hän kohotti kätensä, painoi kämmenensä ristiin päänsä taakse. "Mekin rakastetaan sinua, mokomakin eteläamerikkalainen sotapäällikkö. Jopa Ellie", nainen vakuuttaa äänellä, joka on tyypillistä kuultavaa juuri unesta heränneen suusta.

"Missä ei muuten ole mitään romanttista", Ellie sihisee hampaidensa välistä. Finna ja Anatolia naurahtavat. Henri hymyilee niin, että hampaat näkyvät. Caudillokin on epäilemättä huvittunut, vaikkei sitä kasvoillaan näytäkään. Hän nousee, ilmoittaa menevänsä pyytämään Danielia liittämään kaikkiin tuleviin Favorite Color: Brown -lähetyksiin kutsun ottaa yhteyttä Viemärilinnaan, ja sitten hän menee. Muut näkevät, kuinka puolivälissä matkaa Bolivia yhtäkkiä huomaa miehen ja intoutuu villiin laukkaan. Vallaton koira hyökkää Caudillon päälle niin, että tämä horjahtaa ja kaatuu vastustamattomasti kyljelleen. Finna pomppaa auttamaan häntä. Seinien välissä kaikuu Johnnyn vihainen huuto: "Boli! Tuhma tyttö! Istu! Paikka!"

Caudillo vakuuttaa, että: "Kaikki kunnossa! Ei käynyt kuinkaan!"

Henri kohottautuu jaloilleen hitaasti ja menee tarkastelemaan tilannetta taas pienen etäisyyden päästä. Johtaja omassa luokassaan, tosiaankin, hän tuumailee huuliaan imeskellen.

Noin 125 metrin korkeudessa Kaupungin tasosta mitattuna Hoover Crowahl oli uppoutunut täydellisesti mielipuuhaansa: huoneistonsa mahtavasta maisemaikkunasta ulos tiirailemiseen. Tänä iltana näkymät olivat poikkeuksellisen uljaat, sillä ilma oli kirkas ja kuin luotu katseella suoritettavaa valtakunnan tarkastuskierrosta varten. Oikeastaan kello oli jo aika paljon, mutta Crowahlille se sopi. Hän valvoi tyypillisesti myöhään, ihan vain saadakseen nähdä, miten mustapukuiset miehet ja naiset purkautuivat ulos Niitin pääovista kaduille kauhunkiljahduksia kirvoittamaan. Al-Hoaqqan ja muiden näkeminen kaukana omien jalkojen alapuolella muistutti häntä joka päivä siitä, kuka hän oli ja minne hän oli menossa.

Ovelta kuului vaisu koputus. Crowahl, liikkumatta lainkaan, huikkasi, että ovi oli auki. Naksahdus, narahdus ja tupsahtelevat askeleet. Kevyesti valaistun asunnon loimun ansiosta mies näki heijastuksena ikkunasta, kuka oli juuri saapunut häiritsemään häntä. Ilmiasusta ei voinut erehtyä. "Tekeekö hän sen?" hän kysyi.

Kun Jess puhui, hän kuulosti siltä, ettei saanut vedettyä kunnolla happea keuhkoihinsa: "Kyllä. Kyllä tekee. Ainakin uskon niin vahvasti. Ainakin - nyt hän tietää, että tapahtuu jotain pahaa, jos ei tottele meitä."

"Hyvä. Oikein hyvä. Nyt, tulepa tänne minun vierelleni", Crowahl kääntyi sen verran, että sai otettua käsivarrellaan Jessin vastaan. Hän painoi hoikan ja kapeaharteisen naisen tiukasti kookkaan kämmenensä ja sitkaan kylkensä väliin. "Odotetaan vielä hetki. He tulevat aivan pian näkyviin."

"Mitä me odotamme? Ketkä he?" heijastuksesta näki, että Jessin otsalle oli ilmestynyt laineita.

"Odota vain. Aivan - hetken - kuluttua."

He katsoivat ulos ikkunasta. Jess ehti alkaa valittaa huimauksesta, kunnes se tapahtui. "Nyt!" Crowahl ähkäisi. He katselivat. Katutasossa näkyi noin kymmenen tummanpuhuvan hahmon määrätietoinen liike.

Jess huokaisi ihmetyksestä. "Kirkupartio, niin tietysti", hän sopersi vaikuttuneeseen sävyyn. "He ovat kuin muurahaisia."

"Kuin sotilasmuurahaisia", Crowahl korjasi. "Onhan heillä aseet ja kaikki."

Jess hihitti niin, että Nyrkkiallianssin johtaja tunsi sen hienona tärinänä oikeassa kyljessään. Nainen oli tehnyt tänään oikean urotyön. Kirkupartion komentaja oli ehkä tehnyt määrällisesti enemmän Allianssin eteen, mutta Jessin laadullinen taso oli ollut korkeampi. Nyt vain Jess seisoi ja sai seistä samassa tasossa Hoover Crowahlin kanssa. Mutta yhtä kaikki, johtajia saattoi olla vain yksi. Vain yksi saattoi seistä korkeimmalla tasanteella. Jopa mitä kauneimman ja viehättävimmän jäsenen oli tähän tosiasiaan tyytyminen.

Pikku tuuppaus. Hupsista, noin vain, jalka lipeää ja hän putoaa. Kuka käski edes yrittää tunkea huipulle, kun ei tänne muita mahdu?

Hän kyllästyi kiipeilemään katolla. Hän olisi halunnut hypätä takapihalla kasvavan koristepuun kautta maahan, mutta koska sattuneesta syystä joutui välttämään tuottamasta ylimääräisiä ääniä, hän laski äkkiä päässään todennäköisyysprosentteja ja valitsi sittenkin tikkaat. Muutamassa sekunnissa hän oli nihkeänkostealla ruohikolla paljasvarpaisin. Yhdessä vilahduksessa, kulkukissan tavoin, hän pujahti mainitun puun taakse ja jäi sinne istumaan. Talosta, jonka asukkaille puu luultavasti kuului, ei voinut sinne nähdä. Sen sijaan toinen suunta oli näkyvyyden kannalta eittämättä haasteellinen: jos sattui oikeassa kohdassa katsomaan oikeaan suuntaan, näki vaivattomasti pienen huomiota herättämättömiin vaatteisiin pukeutuneen naisen kyyhöttämässä takapihalla kuin mykkäkoulun valintakokeen läpäissyt varhaisteini-ikäinen.

Se ei kuitenkaan haitannut. Julia Piguetia ei kiinnostanut, näkikö joku hänet siitä suunnasta. Kunhan piti huolen, että tämä Sykesien perhe ei häntä huomannut, se riitti mainiosti. Ja Juliahan piti. Hän oli epävirallinen maailmanmestari huomion välttämisen ja kätkeytymisen jalossa taidossa.

Sykesien perhe ei tosin ollut ainoa, joka tämän kadun tässä nimenomaisessa talossa majaili. Sykesit merkitsi käytännössä pariskuntaa, joiden lapset olivat jo muuttaneet omilleen, tai ehkei heillä ollut lapsia alun perinkään. Talon kolmas asukki oli nuori mies, joka ei ollut mitään sukua Sykeseille. Ajatus ei saanut Juliaa sen enempää vihaiseksi kuin iloiseksikaan, mutta ei hän kyllä olisi pannut pahakseen, jos tuo mies olisi äkännyt hänet olohuoneen ikkunasta käsin. Sillä sitä varten hän oli sinne tullut.

Ai, että pitäisi itse mennä ja herättää miehen huomio? Joo, herää! Puolitoistametrinen nainen harmaissa kuteissa joutuisi paukuttamaan lautasia yhteen ja soittamaan kirkonkelloja saadakseen jonkun katsomaan häntä kerran ja vielä toisenkin. Hän voittaisi silloin kenties Henrin mutta samalla koko muunkin Kaupungin huomion puolelleen.