Luku 12: Odzala-Kokoua

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Hyvää alkuiltaa arvon pohjasakkalaiset ja pohjasakkalaisuudesta haaveilevat! Vaikka tämä onkin uutislähetys, niin tällä kertaa meillä ei ole tarjota mitään varsinaisia uutisia. Kun otetaan huomioon, miten masentavia juttuja olemme saaneet täällä kerta toisensa jälkeen lukea, niin pidän sitä helpotuksena.

Tämä lähetys onkin pyhitetty tulevaisuuden pohtimiselle. Nimittäin, hyvät kuulijat, ratkaisun hetket alkavat lähestyä vääjäämättä. Empatiaan kykenevinä, pahuuden aikakauden päättymisestä haaveilevina olentoina tahdomme alkaa toteuttaa käytännössä niitä toimia, jotka johdattelevat meidät parempaan maailmaan. Yhdellä lauseella sanottuna tämä merkitsee sitä, että meidän on viipymättä aloitettava Nyrkkiallianssin kukistamiseen tähtäävän operaation suunnittelu. Siitä operaatiosta on tuleva joko uskon, toivon ja rakkauden voimainnäytös - tai vaihtoehtoisesti kultaisen kolminaisuuden murtumisen tragedia. Siksi suunnittelemme pitkään ja huolella, jotta todennäköisyydet siirtyisivät enemmän ensin mainitun skenaarion laariin.

Ihmiskunnan pohjasakan koko on edelleen vain seitsemän jäsentä. Tai en sano vain, koska uskon, että yhdessä hyvässä ihmisessä on enemmän positiivista voimaa kuin miljoonassa ilkeässä. Kuitenkin, kaipaan yhä ainakin yhtä lisäjäsentä joukkoomme. Jos sinä tai joku tuntemasi henkilö on kiinnostunut liittymisestä, muistakaa kuunnella ohjelähetyksiä puoli yhdestä puoli kahteentoista, tunnin välein, aina tasan puoli jotakin. Pyydän anteeksi niiltä, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan nämä samat ohjeet sen seitsemänsataakuusikymmentä kertaa. Varmistelen tässä vain, että mahdollisimman monen kaltaisemme korviin kantautuu tieto - ilosanoma.

Tässä sitä ollaan! Suunnittelu, johon äsken viittasin, käydään tietenkin VL:ssä kasvotusten, mutta voin jo paljastaa joitakin asioita, joita olen omassa päässäni ja Pohjasakan vanhimpien jäsenten Johnnyn ja Finnan kanssa pohtinut. Ensinnäkin, Niitti on Allianssin tärkein tukikohta. Niitti on heidän hermokeskuksensa. Meidän iskun täytyy kohdistua tavalla tai toisella siihen rakennukseen. Toiseksi, suurin osa Allianssin jäsenistä on pahaisia pikkurikollisia. Iskun täytyy kohdistua kaikkein ylimpään johtoon - ylimpiin portaisiin, kuten voisi sanoa. Näkisin, että järjestössä on tällä hetkellä kolme henkilöä, joiden kuoleminen radikaalisti keikauttaisi Allianssin venettä. Vain kolme. Ja kolmantena kohtana, meillä ei ole minkäänlaisia haluja käyttää iskussamme väkivaltaa. Sen on oltava rauhanomainen ja perustuttava niihin ominaisuuksiin, joita Pohjasakka on perustettu tukemaan: ajatteluun, älykkyyteen, viisauteen, kaikkinaiseen rohkeuteen ja välittämiseen. Me voisimme toki painostaa armeijaa pamauttamaan Niitin tykillä perustuksilleen, vaan tekisikö se meistä tuhoa sivusta seuraavista yhtään sen parempia kuin niistä, jotka kuolevat betonilaattojen alle liekkien ja pölyn keskellä? Ei ikinä. Ei ikinä.

Rohkaisen teitä kaikkia tämän kuulevia ajattelemaan. Ajatelkaa keinoja, joilla voimme päättää väärien johtajien valtakauden Kaupungissa. Vain ajatelkaa, sillä päätöksenteon aika tulee vastaan aivan pian. Olemme teihin uudelleen yhteydessä, kun suunnittelun alkajaispäivästä on virallisesti päätetty. Tässä vaiheessa voin ainoastaan sanoa, että - Viemärilinnaan!"

"Viemärilinnaan!"

Dramaattisten sydämenlyönnin äänien saattelemana yhdessä ainoassa vastaanottimessa alkaa soida TLC:n Waterfalls.

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

Hän on äkkiä kaikkialla. Jokaisella vastaantulijalla on hänen kasvonsa. Hän näkyy talojen ikkunassa katsomassa kaukaisuuteen, istumassa puiden juurella ja pensaiden keskellä, liihottelemassa taivaalla voimaeläimensä tapaan. Tuolla hän menee, ja tuolla. Nyt hän tulee kohti. Vielä pihatielläkin, kun kääntyy katsomaan taakseen, saattaa nähdä hänen järviveden tummien silmiensä haikean tuikkeen. Eikä siinä vielä kaikki: jopa sitten, kun on työntänyt avaimen lukkopesään ja vääntänyt, ennen oven raottamista, sitä toivoo, että hän olisi eteisessä odottamassa, tiiliskivikirja sylissään ja arvoituksellinen hymy huulillaan ja silmäkulmissaan.

"Hilla?"

Vielä kerran Henri pyyhkäisee silmiään takkinsa hihaan ja nenäänsä riekaleisella vessapaperin palasella. Hän ei halua Sykesien huomaavan haavoittuvaista tilaansa, etteivät he turhaan huolestuisi, saati rupeaisi paapomaan häntä, tyyliin: "Tulepa tänne keittiöön, niin mami antaa lohdutusjätskin." He vaan eivät saa hoksata. Ei ikinä.

Eteinen on tyhjä. Ei Hillaa, vaan ei sen enempää ketään muutakaan elävää olentoa. Sen sijaan eteiseen saakka kantautuu puheensorinaa seuraavasta huoneesta, keittiöstä, ja äänessä on joku nainen. Rouva Sykes, kai, mutta sitten puhumaan puhkeaa toinenkin ääni, niin ikään naiselta kalskahtava. Henri pudottaa oven koloseensa hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi. Sitten hän riisuu kenkänsä huolellisesti avaamalla nauhat, ja ripustaa takin naulaan niin, ettei se turhaan kahise muita vaatekappaleita vasten. Reppuaan kädessään kantaen hän hiippailee pää painuksissa kynnyksen toiselle puolelle.

Jody Sykesista ei voi erehtyä. Hänen vaaleat kiharansa ja kevyesti punakat, uurteiset kasvonsa vastaanottavat Henrin ensimmäisenä. Nainen istuu keittiön pöydän ääressä edessään teekuppi ja lautasella puoliksi syöty viineri. Rouva Sykesilla on yksi vieras, joka istuu selin Henriin päin, eikä Henri tunnista tätä ainakaan takaraivon ja niskan perusteella. "Henry, tulit mainioon aikaan!" ilahtuu rouva Sykes. "Me itse asiassa puhuimme Priscillan kanssa juuri hetki sitten sinusta. Kerroin hänelle sinun ja ystäviesi tutkimushankkeista, toivottavasti et pahastu, jos me vähän juoruilimme."

Rouva Sykesin Priscilla-ystävä kääntyy tuolissaan niin, että saattaa taivuttaa päänsä Henriin päin katsoakseen. Tummanruskeatukkainen nainen on emäntää nuorempi, kenties noin nelikymppinen ja reilun muotoinen. Hänen kookkailla kasvoillaan on juuri silloin arvioiva ilme; huulet ovat kaartuneet hienoisesti ylöspäin, joskaan mitään konstailematonta ilahtuneisuutta niistä ei ole luettavissa. "Hei vaan, Henry", Priscilla sanoo yksinkertaisesti.

"Hello", Henri yrittää olla kohtelias, mutta tervehdyksestä tulee jokseenkin jäinen. Hän katsoo seuraavaksi rouva Sykesia ja lisää: "That's fine. I don't mind."

"Kiitos, kultaseni", rouva Sykes kallistaa päätään sympaattisesti. "Pohdimme, josko haluaisit liittyä seuraamme hetkeksi ja kertoa Priscillalle omin sanoin, mitä te siellä laitoksellanne puuhaatte? Esimerkiksi, mitä teitte tänään?"

Henri puristaa kätensä yhteen. "Toki", hän tokaisee, "mutta jos sopii, niin ei ihan vielä. Vaihtaisin mielelläni vaatteet, ja..."

"Totta kai, totta kai. Tai eihän sinulla, Priscilla, ole kiire mihinkään?"

"Ei ole", vakuuttaa Priscilla. Jody Sykesin lempeä ilme saattelee Henrin ulos keittiöstä ja korkkiruuviportaisiin. Henri manaa itsekseen, miksei ollut rehellinen ja sanonut olevansa niin väsynyt, että olisi pakko mennä nukkumaan. Koska hän on oikeasti äärimmäisen väsynyt, ja huoneeseensa päästyään saa todeta huumaavan säryn iskeneen hänen päänsä etuosaan kuin kahden silmämuniin työnnetyn virkkuukoukun voimalla. Miksen voinut vain olla rehellinen ja sanoa, ettei minua kiinnosta?

Taitaa olla niin, että paikallinen vieraanvaraisuus ja suomalaisittain sanottuna ylikohteliaisuus on jo ehtinyt pesiytyä jopa Henri Topias Suihkon aivopoimujen väliin. Mikä muu voima muka voisi olla niin ihmeellinen, että se saisi hänet kammettua päivän raskauden uuvuttamana sängyn reunalta pieneen huoneeseen esiintymään kahdelle naiselle, joista toinen on täysin ja toinen melkein täysin tuntematon. Vielä kun esiintymisen aihe on totuuden raja-aitoja ulospäin taivutteleva, niin hänen täytyy olla jollakin tavalla järjiltään. Viimeisillä portailla hän hieroo silmiään vielä kerran ja yskäisee kurkkuaan selvemmäksi.

"Hyvä!" rouva Sykes ilahtuu. "Otatko teetä?"

"Kiitos."

"Ja viineriä myös?"

"Kiitos paljon."

Henri istuu pöytään Jody Sykesin viereen. Hän saa eteensä kupin yli puolillaan mustaa nestettä ja lautaselle asetellun leivoksen, jossa on runsaasti sokerikuorrutetta ja marmeladia. Hän kiittää vielä kerran. Priscilla näyttää tarkkailevan hänen jokaista liikahdustaan.

"Muistatko, kun kerroimme Isaacin kanssa joutuneemme ryöstön uhreiksi?" rouva Sykes kysäisee kuin ohimennen. Henri hymähtää ja nyökkää, jonka jälkeen kaataa pienestä lasikannusta teen päälle maitoa. "No, Priscillan poika Eric on kertonut nähneensä ne ryöstäjät. Siis silloin yöllä, kun se tapahtui. Hän oli myöhään valveilla, pelasi huoneessaan jotain tietokonepeliä, vai mitä se oli...?"

"Väkivaltapeliä, joo", huokaa Priscilla.

"Laughtonit asuvat tuossa muutaman talon päässä. Eric kertoi kuulleensa outoja ääniä talon ulkopuolelta ja meni katselemaan ikkunasta. Hän väitti nähneensä ne miehet, niitä oli tosiaan kaksi, ja hänestä he näyttivät arpovan, mihin taloon iskisivät ensin."

"Eric sanoi kyllä 'miehet', mutta en oikein usko, että hän oikeasti pystyi näkemään, olivatko he miehiä vai naisia."

"Priscilla hyvä, luuletko todella, että naiset hyökkäisivät meidän kaltaisten seesteisten vanhusten kotiin? Tuskinpa vaan. Miehiä he olivat, ja sillä sipuli. Mutta, pointti on nyt siinä, että jos Eric näki oikein ja puhuu totta, ne varkaat olisivat voineet valita ihan minkä tahansa talon tältä kadulta. Myös Laughtonit."

"Jos he meidän taloon olisivat erehtyneet, niin Eric olisi saanut näyttää, mitä on oppinut räiskimällä ihmisiä tohjoksi siinä pelissään", Priscilla naurahtaa ilottomasti. "Mutta, Jody, oikeasti. Eikö se ollut jo aiemminkin aivan selvää, että Allianssi ja muut voivat osoittautua aivan kenen tahansa kohtaloksi? Jos vaan sattuu olemaan väärässä paikassa huonoon aikaan."

"Mutta onhan sinunkin myönnettävä, että kun luoti suhahtaa ohitse näin läheltä, niin kaikesta tulee paljon todellisempaa!"

Priscilla kohauttaa olkiaan. Henri juo teetään ja maistelee viineriään pienin kulauksin ja puraisuin. Hän kuuntelee naisten neuvonpitoa puolikorvalla, tyytyväisenä siitä, ettei häneltä vieläkään ole kysytty mitään. Ehkä hän ehtisi vetäistä rouva Sykesin tarjoilut napaansa ja vedota ylitsepursuavaan väsymykseensä, ennen kuin pommi tipahtaisi maahan.

"Kaupunki ei loputtomiin kestä tällaista tilannetta", Jody Sykes pyörittelee päätään. "Siksipä me tarvitsemme ihmisiä, joilla on oikeasti resursseja muuttaa asioita. Olen ymmärtänyt, että Henryllä ystävineen sellaisia on. Vai kuinka?"

Pullanpala Henrin kurkussa alkaa polttaa. Hän köhii, hän hörppää äkkiä teetä perään. Hän köhii vähän lisää. Nestettä valahtaa alahuulen yli leualle. Sen hän kuivaa sormiinsa. "Kaikki hyvin?" rouva Sykes tiedustelee. "Joo", Henri vakuuttaa tukahtuneesti. "Ja joo siihen - ensimmäiseenkin kysymykseen. Ainakin me uskomme siihen vahvasti."

"Miten ihmeessä?" Priscillan pienet tummat silmät siristyvät vieläkin pienemmiksi. "Hallitus ei ole onnistunut, poliisi, armeija - ei mitään. Miten?"

"No", Henri empii. Hän ei haluaisi taas sanoa, että konkreettisista toimista ei ole vieläkään sovittu. "Neuvottelut ovat vielä kesken. Mutta olen ymmärtänyt, että meidän ryhmä haluaa tehdä tämän väkivallattomasti. Tavallaan... tieteen avulla."

"Kuulostaa hyvältä, mutten silti vieläkään ymmärrä", Priscilla sanoo. "Olen itse käytännön nainen, joten älä ymmärrä väärin. Osaatko yhtään selittää tarkemmin, kiinnostaisi nimittäin kovasti kuulla?"

"No", nyt Henri empii vieläkin pidempään. Olisipa kovin mukava sanoa jotakin fiksua ja filmaattista, vaan kun pääkoppa valittaa tyhjyyttään. "Se vaatii tarkan suunnitelman. Tarvitaan... tietokoneita ja... niin paljon tietoa niistä järjestöistä kuin... kuin mahdollista. Öö... niin. Harmi, kun kysyitte juuri tänään. Me varmaan suunnittelemme tätä... viikonloppuna. Sen jälkeen minulla on toivottavasti paljon enemmän sanottavaa."

Priscilla nyökkäilee ja hymisee. Henri kiirehtii tunkemaan lopun viinerin kahdessa palassa suuhunsa. Vähät siitä, että hän meinaa tukehtua siihen puppuun. Hän kaipaa nyt vain kipeästi omaan rauhaansa, jonka saavuttaakin aivan pian. Vaan ei ennen viimeistä kiusallista sananvaihtoa.

Priscilla kysyy: "Mitä jos te epäonnistutte, kuten kaikki muut ennen teitä?"

Henri kiskoo teetä kurkkuunsa kuin katujen mies terästettyä aamusumppiaan. Ei helv-

"Öö... no tuota... öö... äh... sitten me varmaan kutsutaan armeija paikalle?"

"Kuulitkos tuota, Jody? Minä olen alusta asti sanonut, että pitäisi hälyttää ne panssarivaunut. Olen sinun puolellasi, Henry. Toden totta olen."

Henri kiittää tarjoiluista ja seurasta ja karkaa paikalta.

Yksi syy päivän äärimmäiseen uuvuttavuuteen leijui korkealla muiden yläpuolella. Edellisenä iltana Julia Piguet käpertyi kaikessa rauhassa Caudillon patjalle ja yhden Viemärilinnan varapeiton alle. Anatolia kertoi kaiken tämän, sillä Henri oli siihen mennessä jo lähtenyt Kotikadulle. Anatolia oli päättänyt viettää ensimmäisen kokonaisen yönsä betoniseinien varjoissa, sillä hän ei tahtonut tyystin jättää heikossa kunnossa olevaa nuorta naista näkemään kykenemättömän Caudillon vastuulle. Hän oli nukkunut yön Julian lähellä, valvonut siihen saakka, kunnes tämä varmasti oli nukahtanut, ja vaipunut sitten omaan pintauneensa hengittämään samaa ilmaa tämän kanssa.

Niin vain oli käynyt, että vaikka uni oli kuinka pintaliitoista, Julian onnistui herätä paljon Anatoliaa varhemmin. Nainen keräsi tavaransa, vei mukanaan Anatolian varatakin ja katosi aamuyöhön. Valvetilan saavutettuaan Anatolia turhaan etsi ja huhuili häntä. Myös itsensä ja maailman kiroaminen oli mitä tarpeettominta. Julia oli mennyt, eikä ollut olemassa mitään tapaa, jolla hänet saisi takaisin. Hän palaisi, jos itse tahtoisi palata. Se oli ainoa vaihtoehto.

Henri oli toki tiedon saatuaan järkyttynyt. Hän meni Viemärilinnaan aamupäivällä ja jotenkin uskomattomasti kuvitteli hetken aikaa yön tehneen Julialle niin hyvää, että tämä oli kasvanut huimasti pituutta ja leveyttä. Mutta se olikin vain pelkkä Finna. Anatolia kertoi Finnalle Juliasta. Kun Henri saapui heidän luokseen, Anatolia jatkoi uudelleen kohdasta, jossa oli ensimmäistä kertaa tuijottanut rypistynyttä patjanpäällystä ja mytyssä lojuvaa peitettä.

Se oli shokki se. Henri oli niin tykästynyt Juliaan, joka oli tuntunut ensimmäisen tunnin jälkeen hänelle läheisemmältä kuin kukaan muu pohjasakkalainen tuntui viikonkaan jäljiltä. Se oli ollut selittämätöntä vetovoimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tosielämän taikuutta. Henrillä ei ollut aavistustakaan, liittyikö siihen jotain romantillisia tunteita, mutta hän ei nyt välittänyt siitä. Häntä vain niin suurenmoisesti harmitti, että nainen oli lähtenyt.

"Mitä me nyt tehdään?" kuului Finnan kysymys sen jälkeen, kun Anatolia oli paljastanut kierrelleensä hätäännyksissään Viemärilinnassa koko aamun. Anatolialla oli myös selvä vastaus Finnalle. "Etsitään häntä. Ehkä hän ei ole mennyt kovin kauas."

Niin he tekivätkin. He etsivät ja etsivät. Johnny liittyi mukaan partioon Bolivia-koiran kanssa myöhemmin. He kävivät läpi jokaisen kivenalusen ja käärmeenkolon sinisten aitojen sisäpuolella. Anatolian vaatimuksesta myös Pohjasakan päämajan sisäosat käytiin läpi vielä yhden kerran. Etsintöjen lopputuloksena oli monta paria likaisia käsiä ja väsyneitä jalkoja sekä muutama turhautunut mieli. Julia ei ollut siellä. Tai ainakaan hän ei ollut näkyvillä. Ei, ei hän ollut siellä. Kyllä he olisivat hänet löytäneet, vaan eivät löytäneet, kun hän oli mennyt riittävän kauas.

Tämän kaiken vuoksi Henri oli iltapäivällä ja illalla niin väsynyt. Tämän vuoksi hänen silmänsä olivat alkaneet kiillellä. Tämän vuoksi hän oli ajatellut taas Hillaa, kurkku vähä vähältä kasaan kuivuen, itseään kiduttaen.

Ehkä hän tulee huomenna? Ehkä... No, ei tullut. Jälkeenpäin Henri ei siitä nimenomaisesta päivästä muistanut mitään. Pohjasakassa oli odottava tunnelma lauantaita kohtaan, joka koittikin Kaupungissa aurinkoisen lämpimänä. Lauantai kutsui paitsi viikonlopun, niin myös syksyn kylään, eikä Henrillä ainakaan ollut valittamista siinä, millaisena tuo ihmisten vähiten rakastama vuodenaika ympärillään näyttäytyi. Sää ei tosin ollut se syy, miksi lauantaita harmaassa kaupungissa niin kovin odotettiin. Juhliin oli kutsuttu erikoisvieraaksi ihminen, nainen. Oikea kuningatar, kysy vaikka Ellieltä.

"Nyt hän tulee."

"Nytkö jo? Mutta - me ei olla päätetty, levitetäänkö punainen matto? Entä kumarrukset ja niiaukset? Entä, jos hän pitää vastaanottoa epäkohteliaana?"

"Älä nyt. Kiristääkö vyösi? Tai siis... sukkasi?"

Finna puhaltaa ilmat keuhkoistaan pitkänä kaasunauhana kämmeniinsä. Hän, Caudillo, Johnny, Daniel ja Bolivia seisovat betonikolossin edustalla rintamana, valmiina toivottamaan Edith Bethesdan tervetulleeksi. Ilma ei liiku lainkaan. Aurinkoisissa kohdissa on suorastaan kuuma. Taitaa se hikikalvo otsalla olla seurausta osin jostain muustakin. Henri katselee ympärilleen. Anatolia ei ole vieläkään tullut ulos. Anatolia myöhästyy. Harvoin sitä pääsee tervehtimään kädestä pitäen minkään valtakunnan hallitsijaa.

Kaksi hahmoa kävelee hitaan arvokkaasti kohti sinisen aidan koillisreunalta. Henri alkaa välittömästi ottaa mittoja heistä. Toisen hän sivuuttaa nopeasti, kun näkee, ettei Ellie Breivik ole yhtään erinäköinen kuin aikaisemminkaan. Sen sijaan toisen naisen katselemisesta tulee joidenkin sekuntien ajaksi hänelle ajanviete. Ellien ystävä on arviolta keski-iän korvilla, luonnollisen ruskeat hiukset hitusen levinneellä nutturalla niskassa ja syvimmät rypyt kasvojen seudulla näkyvissä monen metrin päästä. Paksut kulmakarvat ovat niin vaaleat, että ne tuskin erottuisivat, ellei nainen olisi niin kalpeakasvoinen. Naisella on nenällään pyöreät silmälasit ja yllään metsänvihreä ponchomainen neuleviitta, luonnonruskeat suorat housut ja vaaleanpunaiset kumisaappaat. Kyllä, kumisaappaat.

Edith Bethesdan ulkonäössä on havaittavissa tietynlaista akateemisuutta, vaan ei sitten kuitenkaan. Jyväskylän yliopistossa ei yksikään lehtori, saati professori, pukeudu tuolla tavalla. Eikä näytä yhtä ylpeältä. Henri suoristaa kurkkuaan nieleskelemällä hurjasti, mikä tuntuu vain pahentavan asiaa. Naiset seisahtuvat hyvissä ajoin välttääkseen tallomasta vastaanottokomiteaa jalkoihinsa. Ellie avaa suunsa ja julistaa: "Arvon pohjasakkalaiset: Odzala-Kokouan kuningatar, Edith Ensimmäinen!"

Henri vilkuilee Finnaa, Caudilloa ja Johnnya. Johnny virnistää, Finna katsoo takaisin epätietoisena. Sen sijaan Caudillo katsoo sokeilla silmillään suoraan Edithiin ja sanoo pehmeästi hymyillen: "Hei, Edith! Tervetuloa Viemärilinnaan! Olemme odottaneet sinua innokkaasti."

Ellie rykäisee tälle merkityksellisesti. Jos mahdollista, Edithin ilme muuttuu vieläkin ylpeämmäksi. Nenä nousee sentin ylöspäin, suun viiva tiukkenee ja silmät siristyvät arvostelemaan "alamaisten" joukkoa. "Ellie, pyydän", Edith lausuu äänellä, joka on kieltämättä ylväs mutta samalla täysin lämmötön, miltei julma.

"Kyllä, Valtiatar", Ellie nyökkää Edithille. "Kuningatar hyväksyy useita puhuttelunimiä, mutta etunimi ei ole yksi niistä. Sanokaa joko 'Edith Ensimmäinen', tai mieluummin 'Teidän Korkeutenne' tai 'Teidän Armonne', tai sitten 'Valtiatar'. Siellä, mistä me tulemme, eräs mies erehtyi kutsumaan häntä kolme kertaa etunimellä. Ensimmäinen meni läpi, toisesta napsahti varoitus, kolmas oli jo liikaa. Se oli kaikkea muuta kuin kaunis näky."

Henrin katsellessa ja kuunnellessa rupeaa ahdistuksen ruumiiton olento kipuamaan vatsan pohjalta ruokatorvea pitkin ylöspäin. Niin innoissaan kuin hän olikin päästä tapaamaan tätä erikoislaatuiseksi tietämäänsä naista, nyt hän ei voi mitään sille, että tahtoisi Edith Bethesdan lähtevän, eikä koskaan palaavan. Mitä tekemistä noin itseriittoisella ja ilmeisen hyvin marmorijalustan huipulla viihtyvällä naisella voisi olla Pohjasakassa? Hänhän suistaisi muut hermoromahduksen partaalle sen sijaan, että toisi mitään positiivista mukanaan. Ajatteleeko Ellie kenties, että Edithiä voisi hyödyntää harhauttajana tai syöttinä Nyrkkiallianssin vastaisessa operaatiossa? Aika hyvä idea, oikeastaan. Ei, kun ei olekaan. Ei olekaan.

Seuraavassa he jonottavat päästäkseen tervehtimään kuningatarta oikein kädestä pitäen. Finna ymmärtää leikkiä mukana, kun kutsuu Edithiä "Teidän Korkeudekseen". Samoin tekee Johnny, joka sanoo juhlallisesti: "Valtiatar". Seuraavaksi tulee Anatolia, jolle nainen on "Teidän Armonne". Ennen Henriä on vielä Caudillo, joka etsii oikeaa paikkaa kädelleen hetken. Lopulta heidän kämmenpohjansa koskettavat, ja Caudillo leveästi hymyillen tervehtii: "Hauska tutustua, rouva Bethesda." Henri irvistää tahattomasti. Hän näkee, miten Edith ei irrota otettaan Pohjasakan johtajasta. Ellie suorastaan loikkaa paikalle.

"Lopeta tuo!" hän parahtaa. "Sinun täytyy tietää, että kuningattaremme hallitseman valtakunnan koko nimi on Odzala-Kokouan Feministinen Kuningatarkunta. Siellä orjuus on laillista, mutta vain miehien orjuuttaminen hyväksytään."

Caudillo nauraa avoimesti. "Se ei ole feminismiä!" hän kailottaa. "Se on kuin yrittäisi vähän liikaa korjata kaikki vääryydet, mitä naiset ovat viimeisen kolmensadan tuhannen vuoden aikana kokeneet."

"Niinpä! Hän on tosissaan, Caudillo. Koeta nyt jumalauta tervehtiä häntä kunnolla, ettei... Kuule, se mies, josta puhuin äsken, se kerran jatkoi Edith Ensimmäisen kustannuksella pelleilemistä vähän liian pitkään. Ei mennyt kauaakaan, ennen kuin hän kuoli."

"Mitä?" niin älähtää Caudillon ohella Finnakin. "Kuinka?" Caudillo lisää. Ellie kohauttaa olkiaan ja ilmoittaa, ettei tiedä tarkemmin. Joko tämän takia, tai sitten ihan vain oman nöyryytensä löydettyään näkemään kykenemätön mies tarjoaa uudelleen kättään, pahoittelee ja puhuttelee Edithiä kunnolla. Edith taitaa hymyillä pikaisesti. Hän katsoo Caudilloa ja puhuu ensimmäistä kertaa kunnolla Viemärilinnassa. Hänen äänensä on yhtä ylpeä kuin käytöksensäkin. Se viiltää kirkkaan ilman halki kaksiteräisellä sahaveitsellä.

"Annan sinulle anteeksi. Orjia minulla on jo riittämiin. Nyt kaipaan vain kostutusta kurkulleni ja lepoa kankulleni, jos niitä voitte tarjota."

"Ilman muuta voimme, Valtiatar." Caudillo supattaa jotain Johnnyn korvaan ja ottaa tältä Bolivian remmin. Johnny nyökkää syvään Edithille ja kääntyy mennäkseen sisälle. Tulee Henrin vuoro kätellä kuningatarta. Hän puristaa hikisellä kädellään kuivan tuntuista kämmentä. "Kunnia tavata teidät, Teidän Korkeutenne", hän sanoo, hymyilee ja katsoo silmiin, joissa näyttää välkkyvän vuorotellen sinisen, vihreän ja ruskean sävyt. Edith näyttää siltä, että tuskin kuuntelee, mitä Henri hänelle sanoo. Kun heidän kätensä irrottautuvat toisistaan, nainen kävelee ripeästi Henrin ohitse sinne, minne Johnny aikaisemmin meni. Ellie kiiruhtaa hänen peräänsä.

Caudillo, Finna, Daniel, Anatolia ja Henri eivät heti mene. He katselevat toisiaan. Caudillon ilmeestä paistaa aito ärtymys, ensimmäistä kertaa Henrin nähden. Finna ja Anatolia ovat selvästi levottomia. Danielin kasvot eivät ole muuttuneet. Henriä sen sijaan ahdistaa edelleen. Pitääkö minun tosiaan olla tuon naisen lähellä? hän kysyy itseltään. Ja ääni mielen peräkammiosta käsin vastaa: pakko on vain elää ja kerran kuolla. Hän tuhahtaa henkisesti. Lohduttavaa.

"Mitäs nyt?" Finna tokaisee muutaman sekunnin tai kenties minuutin jälkeen. "Vastustaako joku tämän oman elämänsä kuningattaren jäsenyyttä?"

"Minä tiedän jo hänen nimensä", Caudillo sanoo. "Niinpä voin mennä kirjoittamaan sen kansioon. Adiós!"

"Pomo, odota! Mitä, jos joku vastustaa?"

"En kuule vastalauseita. Tuskin Ellie vastustaa. Eikä Johnny ainakaan enempää kuin se, joka on meistä lähimpänä avata suunsa."

"Entä, jos hän itse vastustaa?"

"Miksi hän siinä tapauksessa olisi tullut ensinkään? Antakaa minun mennä."

He antavat. Levottomuus syvenee ainakin Fionnualan suupielissä ja silmäkulmissa. Henri alkaa puolihuolimattomasti taputtaa pölyävää maata kengällään. "Sanokaa te muutkin nyt jotain", Finna sanoo ja laittaa kätensä puuskaan.

"Ellie sanoi silloin joskus, että Edithillä on 'monta mieltä'", Anatolia muistelee. "Tämä on kai siis vain yksi niistä 'mielistä'. Ehkä ne muut ovat paljon miellyttävämpiä."

"Joo, muistan", Finna sanoo. "Sopii toivoa. Voihan sitä tosiaan toivoa, että kun me nyt väistämättä jossain vaiheessa mennään tuonne sisälle, niin hänestä on kuoriutunut hellä ja rakastavainen lintuemo. Tai jotain."

"Ollaan kärsivällisiä. Ensivaikutelma taisi kaikilla olla enemmän tai vähemmän shokeeraava, mutta sen perusteella ketään ei saisi koskaan - ikimaailmassa - tuomita."

"Minä pidin itseäni vielä kymmenen minuuttia sitten kärsivällisenä", Finnan naurun pinnassa on lukuisia tulehtuneita haavaumia. "Mutta ihan totta, Anatolia. Elä niin kuin opetat. Ole mieluummin avoimesti syntinen kuin tekopyhä."

Eihän noille sanoille voi nyt muuta tehdä kuin yhtyä niihin. Silti Henri ei osaa olla kauhistelematta, mitä loppupäivä toisi tullessaan, seuraavista päivistä puhumattakaan. Hän antaa suosiolla muiden mennä edellään Viemärilinnan pimeämmälle puolelle. Sisällä on rauhallista. Caudillo istuu taas omalla patjallaan kansio sylissään. Edith Bethesda on istutettu kahdesta elementtiharkosta yhdistetyllä istuimella, jota hän vaikuttaa kommentoivan Ellielle sieraimet väristen. Daniel karkaa omaan kammioonsa. Finna ja Anatolia menevät paijaamaan Johnnyn kylkeen kerälle kiertynyttä Boliviaa lähelle Caudilloa. Henri jää taas yksikseen.

Henri ajattelee Hillaa. Hillan paikan kuitenkin ottaa nopeasti toinen, hieman nuorempi nainen. Julia. Kunpa Julia olisi siellä. Olisi hauska nähdä, miten Edith Ensimmäinen suhtautuisi "alamaiseensa", joka ei hänelle puhua pukahtaisi. Kunpa Henrillä olisi Julian numero. Julia ei taida olla Facebookissa, mikä ei ole mikään ihme. Kunpa hän tietäisi, missä Julia asuu. Ehkä Caudillo on oikeassa, ja Julia on oikeasti kotia vailla. Ei se ole mahdotonta, joskaan ei kovin todennäköistäkään. Luultavasti he vain tekivät Julialle saman kuin Edithille hetki sitten: tuomitsivat liian nopeasti.

Henri kirjoittaa huvin vuoksi Ellien mainitseman ystävänsä valtakunnan nimen Googlen hakukenttään. Muutaman erehdyksen jälkeen hänellä tärppää: Odzala-Kokoua on kansallispuisto Gabonissa. Sympaattinen idea, oikeastaan. Ainakin, jos sivuuttaa Edithin nyrpeänokkaisen ylpeyden. Jos tuolla puistolla olisi oikeasti kuningatar, niin ei hän varmasti olisi lainkaan kuin Edith. Hän olisi kuin Dian Fossey. Henri hymähtää.

Myöhemmin muutama pohjasakkalainen rohkaistuu siirtymään Edith Bethesdan läheisyyteen keittonurkkaukseen. Fionnuala on heidän nuolenkärkensä. Siihen saakka Edith on jutellut vain Ellien kanssa pää kumarassa supatellen. Äkkiä vaikuttaa siltä, että "kuningatar" itse asiassa nauttii saadessaan kertoa valtakunnastaan. Kun hän niin tekee, hänen kasvojensa kovuus hiipuu ja äänensä terävyys tylsyy ja saa pyöreämpiä muotoja. Hänestä tulee enemmän sellainen, millaisena Henri hänet maalasi omassa päässään. Henri menee itsekin lähemmäksi, vaan ei niin lähelle kuin muut.

"Oh, se on mitä kaunein ja rauhallisin. Täydellinen vastakohta tälle paikalle. Ei betonia, ei asfalttia, ei mitään kovaa. Vain vihreää kasvillisuutta ja ruskeaa maata pohjoisrajalta etelärajalle, idästä länteen. Joudumme valitettavasti käymään jatkuvaa sotaa naapurivaltakuntien kanssa. Muutkin ovat huomanneet, kuinka ihastuttava maa meillä on. He haluavat siitä palasen."

"Mitä he sitten yrittävät tehdä?" Finna kysyy leuka tutusti käsien päällä leväten. "Jos saan kysyä, Teidän Armonne?"

"He yrittävät turmella valtakuntamme. He ovat tietenkin kateellisia. Heillä ei ole yhtä hienoja ja voimakkaita puita kuin meillä, eikä heidän maansa ole yhtä hedelmällinen kuin meidän."

"Turmella? Kuinka, käytännössä?"

"Heillä on koneita. Niillä he tavoittelevat puittemme runkoja, yrittävät salaa nakertaa kauneuttamme käyttääkseen sitä omaksi hyödykseen. En ole kiinnostunut, miten he tämän käytännössä ovat suunnitelleet toteuttavansa. Olen vain huolissani elävien olentojen karmeasta kohtalosta. Puut ja muut kasvit, samoin kuin eläimet, joille kasvillisuus on elinehto, ovat Odzala-Kokouan kansalaisia siinä missä ihmisetkin."

"Naapurimaiden johtajat ovat liitossa isojen yhtiöiden kanssa", Ellie täydentää kertomusta. "Yhtiöt ovat niin isoja, että ne toimivat samaan aikaan monesta eri maasta käsin. Yhden valtakunnan on vaikea yksin taistella niitä vastaan."

"No, se kuulostaa upealta", Finnan ääni on haaveksiva. "Viittaan tietysti ajatukseen puista ja eläimistä ihmisen kanssa tasavertaisina maailman asukkaina. Minä itse olen kampanjoinut metsähakkuiden lisäämistä vastaan 15-vuotiaasta lähtien. 19-vuotiaana muutin asumaan metsään suurimmaksi osaksi vuotta, jotta pääsisin lähemmäksi niitä tunteita, joita meidän alistamamme elävät olennot joutuvat koko ajan kohtaamaan."

"Teidän Armonne. Kuinka suuri valtakuntanne oikeastaan on?" Anatolia utelee. Hänellä ei ole ulkoisessa olemuksessaan tai äänessään samaa paloa keskusteluun kuin Finnalla. "Miten suuri sen - pinta-ala on? Kuinka paljon siellä asuu ihmisiä?"

"Maani on suuren suuri. Suurempi kuin mikään naapureistamme. Ihmisiä siellä asuu ainakin kaksi kertaa sen verran kuin tässä kylmässä ja ankeassa kaupungissa. Jokainen heistä on vahva ja kaunis omalla tavallaan. Suuruus on siunaus, mutta samalla se on kirous. Pääkaupunki Odzala sijaitsee keskellä valtakuntaa, ja sieltä on hyvin pitkä matka rajoille. Rajojen valvonta on vaikeaa. Se helpottaa naapureiden ryöstäjien ja turmelijoiden työtä. Lisäksi, kun asukkaita on niin paljon, mukaan mahtuu kaikenlaisia sieluja. Niin. On niitäkin, jotka eivät voi vastustaa ulkomaisten yhtiöiden houkutuksia. He antautuvat auttamaan puidemme raiskaamista."

"Tuo ongelma ei valitettavasti vaivaa vain teidän maatanne, Valtiatar", mutisee Finna ja pyörittää päätään tiukasti. "Se on sitkeä pulma ympäri maailman. On äärimmäisen vaikeaa sovittaa yhteen miljoonan ihmisen intressit, miljardeista nyt puhumattakaan."

"Mitä korkeammaksi kasvat, sitä kipeämmin muut tahtovat nähdä sinun kaatuvan", Edith Ensimmäinen julistaa ja katsoo suoraan Henriä silmiin. Lihas Henrin vatsalaukun haminoilla nykäisee. Aivot käskevät häntä kääntämään katseensa, mitä hän ei syystä tai toisesta kuitenkaan tee. Edith kohottaa kätensä ja viittoo sormillaan häntä tulemaan lähemmäksi. Nöyrästi hän tottelee, Finnan, Anatolian ja Johnnyn katsellessa.

Odzala-Kokouan hallitsijatar pitää silmänsä, pyöreiden lasien suurentamat, tumman moniväriset silmänsä Henrissä. "Myönnän: tämä ei ole minun paikkani", hän sanoo. "Kun olen poissa Odzala-Kokouasta, tunnen oloni paratiisista karkotetuksi. Ajatukseni pyörivät koko ajan heimoneuvostossani, joka joutuu tekemään päätöksiä minua kuulematta, ja tietenkin alamaisissani, jotka johtajaa vailla harhailevat sumuverho silmillään. Mutta uskon, että me voimme hyötyä toisistamme, siitäkin huolimatta, ettette ole oman valtakuntanne johtohahmoja. Lupaan auttaa teitä, jos te vuorollanne annatte apunne minulle ja valtakunnalleni."

Finnan ilme kirkastuu. Johnny alkaa virnuilla. Anatolia ei selvästi tiedä, miten reagoida. Henri ei pääse millään yli noista hypnotisoivista kasvoista, jotka eivät jätä häntä rauhaan.

"Sovittu!" hörähtää Johnny. "Onhan Teidän Korkeudellenne ihan ok, että Caudillo jo kirjoitti nimenne kansioonsa?"

"Mistä kansiosta hän puhuu?" jostain syystä Edith konsultoi tilanteessa Ellieä.

"Ihmiskunnan pohjasakka oli niin innoissaan tulostanne, että päätti hyväksyä avuntarjouksenne kuulematta sitä ensin", Ellie selittää. "Samalla he antoivat suostumuksensa auttaa vuorollaan Odzala-Kokouaa. En ole mikään neuvottelija, mutta sanoisin, että olemme päässeet sopimukseen."

Siihen ei kenelläkään vaikuta olevan mitään sanottavaa. Finna hymisee hyväksyvästi. Anatolia ei ole yhtä varaukseton, vaan ei silti avaa suutaan. Johnny nyt on oma heittäytyvä itsensä. Bolivian remmi miehen nyrkin sisällä löystyy, ja nuori koira pääsee häntä vispaten haistelemaan Edith Bethesdan housuja. Edith tuskin huomaa sitä.

Tiivistymä ruokailupöydän kulmalla lähtee purkautumaan sanattoman luonnollisesti, aivan kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Jopa Ellie ilmoittaa kaipaavansa nyt omaa "valtakuntaansa", jonka aineettomuutta hän muistaa korostaa sormimerkeillä päänsä molemmin puolin. Ainoa, jota ei siirtyminen innosta, on Valtiatar itse. Hän istuu ylväästi selkä suorassa, polvet yhdessä, ja uudelleen hän tekee viittelyeleen Henrille. Se estää Henriä tekemästä samaa ovelaa taakse-poistu-liikettä kuin kaikki muut.

Henri astuu Edithin eteen kolmen askeleen etäisyydelle. Hän yrittää kovettaa itsensä ja katsoa naista rennosti, mutta lihakset vain toisinaan elävät omaa elämäänsä. Edithin tavassa tarkastella häntä ei sen sijaan ole jännityksen häivää. "Miksi sinä näytät niin tutulta?" hän tiedustelee hetken päästä. Henri hämmentyy tyystin. "Tunnemmeko me?"

"E-ei", ensin Henri ei saa kakaistua mitään muuta. "Emme. Valtiatar. En ainakaan usko."

"Mutta et ole varma?"

"No... en ole koskaan käynyt valtakunnassanne. Enkä usko, että tekään ette ole käynyt minun maassani."

"Mistä olet kotoisin?"

"Suomesta."

"Olet oikeassa. En ole käynyt siellä. Minkä sanoitkaan olevan nimesi?"

"Laat. Tai siis, en tainnut sanoa..."

"Laat?"

"Laat Dovahkiin, oikeastaan. Se ei ole kyllä minun oikea nimeni, mutta..."

Mitään sanomatta Edith katselee Henriä, ei ylenkatsovasti vaan uteliaasti. Mietteliäästi. Aivojen hienokoneiston vienon raksutuksen voi melkein kuulla. Nainen nojautuu eteenpäin, ja Henri odottaa, että tämä tarttuisi hänen käteensä, puristaisi sen omaansa etsiäkseen vastauksia kaivertavaan kysymykseensä: kuka tämä nuorukainen on? Nojautumisen jälkeen ei tulekaan mitään.

"Mene, vaan älä kauas. Ennen pitkää muistan, miksi kasvosi olivat mielessäni jo ennen, kuin tänään sinut kohtasit. Eräs nimeni on Mannun Muisti, osuva, vaikka itse sanonkin. Mene sitten."

"Okei. Kiitos, Teidän Korkeutenne."

Okei tosiaankin. Henrin jalat kuljettavat hänet ties minne, mustien seinien laitoihin. Odzala-Kokouan kuningattaren saapuminen Viemärilinnaan on ollut kaikessa todellisuudessaan epätodellinen kohtaus. Mielisairaalassa kuntoutuva ja ilmeisen korkealle arvostettu tieteilijä laittoi useita mieliä puntaroimaan suhtautumistaan teeskentelemättömään yliolkaisuuteen. Tämän lisäksi hän valikoi yhden näistä mielistä, joka oli jollain ilveellä saanut hänet unohtamaan kopean pöyhkeytensä. Mikäli Ellieä oli uskominen, nämä ovat vain osa Edith Bethesdan identiteettiarsenaalia. Henri ei voi sille mitään, että rajoittuneiden ihmissilmien tavoittamattomista hän tarkastelee erityislaatuista naista jonkinlaisen sokean mielenkiinnon vallassa, jonka olemassaoloa tuskin uskaltaa edes itselleen myöntää.

Ja nyt: roolileikkiminen sikseen. Oli kivaa esittää kuningattaren airutta, siitä tuli vähän sellainen olo kuin olisi ollut ihminen, elänyt merkityksellistä elämää myös muiden silmissä. Mutta eihän sillä ollut mitään tekemistä elämän kanssa, sen verran jopa Skitso-Ellien sekopäässä superpallona poukkoilevilla aivoilla pystyi ymmärtämään.

Hän halusi nyt vaan pois. Halusi yksin. Harvinaista herkkua pöpilään joutumisen jälkeen. Vaikka yksinäisyys ja yksin olo olivatkin olleet hänelle aina niitä vaikeimpia tiloja käsitellä.

Mielisairaalassa Ellie olisi halunnut saada huoneen ihan vain itselleen. Aluksi hän saikin. Mutta sitten hän huomasi kaipaavansa aina silloin tällöin seuraa. Jotakuta, jolle purkaa ja avautua. Sitten hänen huoneeseensa tuli uusi "tapaus". Nopeasti hänestä alkoi tuntua, että se tyhjä ja yksinäinen koppi oli sittenkin ollut parempi. Hoitaja! Voisinko päästä suljetulle osastolle, kiitos?

Hänen mielihalujaan ei kuunneltu. Ne vastaanotettiin hymyilevin, tekoystävällisiltä maistuvin ilmein ja unohdettiin seuraavaan ateriaan mennessä. Ellie katseli omiin maailmoihinsa vajonneena tuoretta huonekaveriaan. Tämä oli selvästi häntä vanhempi, nainen niin ikään. Tämäkin vaikutti mielellään katselevan häntä. Se ahdisti, sai vihan kuplimaan hänen mahalaukussaan. Katseessa oli jotain uhkaavaa. Tai siltä se ensivilkuilemalta näytti. Vaan oliko se sittenkin vaan jonkinlaista laskelmoivaa analysointia. Ehkä nainen yritti kehittää Ellielle taustatarinaa mielessään. Pieleen meni jo, Ellie ajatteli repien takkuja viikkokausia kammasta erossa pysytelleestä tukastaan. En ole orpo. En päihteidenkäytön uhri. En yrittänyt itsemurhaa ensimmäistä kertaa kaksitoistavuotiaana. Vihaan sitä rääkymistä, jota jotkut kutsuvat metallimusiikiksi.

Ennen pitkää heidän kai piti avata suunsa. Jompikumpi ensin tai molemmat samaan aikaan. Joka tapauksessa se hetki oli tuleva. He viettäisivät yhdessä vielä monta monituista päivää, viikkoa, perhanan luultavasti kuukautta. Aivokuolemahan siitä seuraisi, koomaan vajoaminen, jos olisi niin lähellä toista ihmistä niin pitkään kommunikoimatta muutoin kuin tällä tavalla silmäpelin keinoin.

Yhtenä aamuna Ellie heräsi johonkin. Ei, hoitaja ei koputellut oveen kujeilevaa "kuinkas meillä täällä ollaan aamupalanälkäisiä tänään?" -kyselyä. Paksut rullaverhot pitivät silmiä särkevät uuden päivän nuoret valonsäteet ulkopuolella. Ei painajaisia tällä kertaa tai muitakaan kummia unia. Ellieä ei janottanut, ei pissattanut, ei nälättänyt, ei edes perkele piinannut. Ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto oli... hän ponkaisi puoli-istuvaan asentoon ja nosti nyrkit pystyyn kasvojensa eteen suojaksi ja aseistukseksi. "Älä tule lähemmäksi!" hän sihahti hämäryyteen.

Silloin hän huomasi, että huoneen sisäinen järjestys oli järkkynyt. Kalustus oli niukka, lähinnä kaksi sänkyä, kaksi vaatekaappia ja kaksi yöpöytää sekä seinälle ripustettu taulutelkkari eilispäivän mallia tahmatahroineen päivineen. Toinen sänky oli tyhjillään mutta petaamaton. Sen sijaan Ellien sängyssä oli liikaakin täytettä. Hahmo istui sen jalkopään reunalla, kasvot Ellieen päin. Vähässä valossa oli paha sanoa, mutta kasvot näyttivät vihamielisiltä. Ellie kohensi nyrkkiensä asentoa, asetti ne paremmin itsensä ja tuon hahmon väliin. "Voin satuttaa sinua. Olen käyttänyt näitä ennenkin. Uskallan lyödä."

"Nukuin yön yli", hahmo sanoi ääneen, häkellyttävän jylhällä naisen äänellä, joka kajahteli pienessä huoneessa. "Tahtoni on vahvistunut. Olen tullut siihen tulokseen, että luotan sinuun. Haluan kertoa sinulle tarinan."

"Minkä vitun tarinan? Minun elämäni tarinanko, ennen kuin pistät sille pisteen?"

"Tarinan. Maailman kauneimmasta valtakunnasta. Odzala-Kokouasta."

Ellie laski puolustustaan hieman. Hän oli kahden vaiheilla. Hahmon olemuksen ja kumisevan äänen välinen kontrasti oli kuin loikkaus aarniometsästä asfaltoidulle parkkialueelle. Turvallisuutta ja uhkaa. Vasen käsi silittää, oikea kiristää otettaan kurkun ympärillä. Onko tämä tyyppi hullu sillä vai kenties sillä tavalla? Väkivaltaisten sekopäiden pitäisi kyllä olla pehmustetuilla osastoilla, mutta ehkä hoitajat eivät tiedä...

Valon määrä huoneessa lisääntyi hyvin hitaasti. Silmät tottuivat hämäryyteen nopeammin. Hahmon kasvojen piirteet saivat hetki hetkeltä tunnistettavia muotoja. Pitkä tukka avoimena ja takuilla. Teräviä, luisevia muotoja. Pyöreät rillit nenällä. Rytmihäiriöt riivasivat Ellien sydäntä, kun lopullinen tunnistaminen tapahtui. Se olikin se hänen uusi huonekaverinsa. Mutta millä verukkeella tämä oli päässyt samaan huoneeseen hänen kanssaan? Saadakseen tunkea tyynyn hänen kasvoilleen? Katsoakseen, miten hän sätkisi ja piehtaroisi viimeiseen myrkyllisen piinan uneen? "Kuka helvetti sinä olet?" hän kuiskasi.

Vastaamisen sijasta nainen pinkissä yöpaidassaan aloitti tarinansa. Tarina vastasi hänen kysymykseensä ja moneen muuhunkin kysymykseen, joita hänellä oli, tiedostaen tai tiedostamatta, ja myös kysymyksiin, joita hänellä ei ollut ja joihin hän ei olisi milloinkaan halunnut kuulla vastausta.

Tarinan päätyttyä Ellie Henriksenillä oli vain yksi ajatus päässään: tämä nainen on vielä pahempi hullu kuin minä. Hän on murhanhimoinen, kaipaa nähdä verta. Mutta hän ei halua tappaa minua. Hän haluaa, että minä autan häntä tappamaan.