Luku 11: Mieli toistaa sen, mitä sydän ei voi pyyhkiä pois

=========================================================================

Nahkasaappaiden erikoispitkistä koroista ei ollut ainakaan hyötyä, kun Rae Norring puoliksi juoksi, puoliksi tasapainotteli asemapaikalleen puiston lehmusten katveeseen. Hän oli myöhässä, koska hänen keskustelunsa assistenttinsa ja rakkaan ystävänsä kanssa oli venähtänyt. Lisäksi oli käynyt niin, että hänen silmämeikkinsä oli sittenkin hienoisesti levinnyt, ja Kaupungista palkattu maskeeraaja tahtoi välttämättä korjata tilanteen.

Lopulta Rae seisoi kameroiden ja spottilamppujen edessä ruhtinaalliset kolmekymmentä sekuntia etuajassa. Hän tunsi, kuinka hänen päänsä kumisi tyhjyyttään. Hän ei muistanut sanaakaan aiotusta puheestaan. Pakko improvisoida, pakko improvisoida. Ei saa pettää katsojia, ei, rakastavia katsojia...

"Kymmenen sekuntia!"

Missä minä olen? Mikä päivä tänään on?

"Hyvää iltaa! On jälleen Ykköskanavan Uutisreportaasin vuoro, ja olemme edelleen Kaupungissa. Aivan ensimmäiseksi on pakko mainita, että viimeaikaisista ikävistä tapahtumista ja kehityskuluista huolimatta tämä kaupunki on yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Selvästi suurin osa asukkaista täällä on mukavia ja vieraanvaraisia. Kiitos siitä."

Tauko. Rae veti henkeä. Mitä sitten? Mistä minä seuraavaksi...?

"Oikeastaan, tänään meillä ei ole paljonkaan kerrottavaa. Miksi? No, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mitään julkista ole juuri tapahtunut. Vaikuttaa vahvasti siltä, että käynnissä olevan sodan osapuolet, niin Nyrkkiallianssi kuin Hallituskin, kehittelevät nyt kuningassuunnitelmiaan tavoitteidensa saavuttamiseksi koloihinsa vetäytyneinä. Allianssin jäsenten ei ole tiedetty viime yönä tehneen yhtäkään rikosta. Toisaalta Hallitus on säästänyt tv-yhtiöiden hermoja pidättäytymällä järjestämästä uusia tiedotustilaisuuksia. Sytytyslanka ei pala vielä kummastakaan päästä, vaan sitä vasta punotaan.

Ainoa selvästi liikkuva palanen tämän totisen strategiapelin laudalla taitaa olla sadistisen pahoinpitelyn uhriksi joutunut Hallituksen ministeri Yesenia Garza. Haluaisin niin mielelläni kertoa uusia uutisia hänen voinnistaan, mutta minulla ei ole niitä. Garzaa ei pääse haastattelemaan, sairaalan henkilökunta ei vastaa kysymyksiin, ja Garzan kollegat tietävät yhtä vähän kuin me muutkin. Meidän on pakko vain odottaa. Mutta yhden asian haluan sanoa. Vaikka olen toimittaja ja minun kuuluisi olla objektiivinen, saan minäkin toisinaan käyttää sananvapauttani. Sanon: lopettakaa Yesenia Garzaan liittyvän vihapuheen levittäminen välittömästi. Siitä on pelkästään haittaa, ei minkään valtakunnan hyötyä. Kiitos."

Rae Norring jatkoi vielä hetken, jonka jälkeen hän käveli kameramiehen kanssa puiston ympäri ja haastatteli jokusta kaupunkilaista. Lähetyksen päätyttyä Lexi tuli kiireesti hänen luokseen. Nainen virnisti korvasta korvaan. "Yleisö rakastaa sitä, kun uskallat sanoa mielipiteesi ääneen. Se oli kultaa, Rae!" Lexi intoili. Rae kohautti purppuranväriseen mekkoon tungettuja olkapäitään.

"En suunnitellut sitä", hän sanoi. "Se vain tuli. Selkärangasta, tai jostain niiltä nurkilta."

"Ei siis kultaa. Vaan platinaa!"

Vaikka sitten niin. Hyvä, jos maailma sillä tavalla muuttuisi edes vähän paremmaksi paikaksi ihmisten olla ja elää.

=========================================================================

Loppujen lopuksi Julian keho ja mieli antoivat periksi, ja hän vaipui Caudillon patjalla syvään mutta rauhattoman oloiseen uneen. Tyttöparalla (siis naisparalla, sillä nainen hän seitsemäntoistakesäisenä ilman muuta jo on) oli ollut ikävä ja raskas päivä, joka vaati veronsa. Kun vilkkaiden silmien liike ensin hidastui, sitten pysähtyi kokonaan ja lopulta katosi tummanpuhuvien silmäluomien alle, havahdutti hengityskanavista purkautuva hiljainen tuhina pohjasakkalaiset. He arpoivat, tulisiko Julia siirtää pois oviaukon läheisyydestä kylmästä. Päädyttiin lopulta siihen, että nainen vain käärittiin huolellisesti peittoon. Anatolia työnsi yhden littanan tyynyn pään ja patjan väliin.

Myöhemmin Henri istui keittiökulmauksessa Caudillon, Johnnyn, Anatolian ja hässäkkää ihmettelemään etsiytyneen Danielin seurassa. He söivät näkkileipää ilman levitettä ja maissihiutaleita ilman maitoa, neuvotellen samalla siitä, tulisiko poissaolevia Finnaa ja Ellieä tiedottaa Julian olemassaolosta. Daniel teknologiaguruna varoitti suojaamattomien yhteyksien vaaroista, ja Caudillo hyppäsi hänen kelkkaansa. Sen sijaan Johnny ja Anatolia tahtoivat kaikkien tietävän. Kaksikko perusteli mielipidettään sillä, että Julia pitäisi joka tapauksessa ottaa Pohjasakkaan mukaan nyt, kun hän oli nähnyt heidän piilopaikkansa ja tiesi heistä, vaikka ei paljon tiennytkään.

"Se tekisi sitten kahdeksan", Anatolia sanoo. "Mihin me enää sitä Ellien kaveria edes tarvitaan?"

"Hätäily sikseen", Caudillo heristää sormeaan. "En suostu hyväksymään ketään Ihmiskunnan pohjasakan jäseneksi ilman tämän omaa vapaata tahtoa. Nainen ei ole ainakaan minun kuullen sanonut mitään siihen viittaavaakaan, että haluaisi liittyä."

"Sanoiko hän sinulle jotain siitä?" Anatolia kysyy Henriltä, joka pyörittää päätään.

"Ei."

"No sitten pitää odottaa, että hän herää. Voi nukkua pitkäänkin", pohtii Caudillo. "Tiedotetaan sitten radion kautta päivän kaikissa uutislähetyksissä. Toivotaan, että Finna ja Ellie on kuulolla. Danny, voit mennä jo valmistelemaan puolen päivän pakinaa."

"Yes, sir", Daniel nousi istuimeltaan raskaasti.

"Entä jos he eivät kuuntele radiota?" Johnny huolehtii.

"Ajattelin samaa", Anatolian sormet uppoavat poskien ihoon.

"Ei se ole vaarallista, vaikka he saisivat kuulla vasta huomenna. Tai ylihuomenna, tai vasta viikonloppuna. Tärkeintä on nyt huolehtia siitä, että Pohjasakka pysyy edelleen tiiviinä nippuna, josta ei tuuli pääse nappaamaan osia mukaansa ja kuljettamaan niitä ulkomaailmaan. Onko tämä nyt selvä kaikille? On?"

"Guess so..."

Hetkeä myöhemmin he neljä jatkavat kuivamuonan hidasta pureskelua ja Juliasta jutustelua. Seuraava aihealue on se, mitä tehdään, jos Julia ei suostu osaksi Ihmiskunnan pohjasakkaa. Taas väittelyn rintamalinjat kulkevat jotakuinkin Caudillon ja muiden välissä. Pohjasakan johtaja kannattaa jopa pientä pakottamista viimeisenä vaihtoehtona varmistaa ryhmän jäsenten turvallisuus, jota Anatolia ei suin surminkaan sulata. Anatoliasta Julian tulee antaa tehdä oma päätöksensä täysin vapaasti: jos tämä haluaisi lähteä heti herättyään ja syötyään pois Viemärilinnasta aikomuksenaan olla koskaan palaamatta, se pitäisi hänelle sallia.

"Entä, jos hän kertoo meistä jollekin?" Caudillo muistuttaa vaaran mahdollisuudesta.

"Kenelle hän kertoisi? Näyttääkö hän sinusta tyypiltä, joka voisi kuulua johonkin anarkistijengiin?" Anatolia puhisee.

"Älä tuomitse ketään ulkonäön perusteella, varsinkaan tämän pressukaton alla. Ja sitä paitsi, voihan hän kertoa vaikka perheelleen tai ystävilleen, joiden kautta tieto välittyy."

"Hänellä ei ole perhettä", Henri sanoo. Saman tien kaikkien katseet ovat hänessä. Hän menee tulipunaiseksi. Miksi näin käy aina juuri hänelle?

"Miten tiedät? Kertoiko hän sinulle?" Anatolia kysyy. Henri nyökkää.

"Joo. En vaan ehtinyt vielä... kertoa teille."

"No... missä hän mahtaa sitten asua?"

"Voi olla koditon", miettii Caudillo.

"Hei, pomo!"

"No? Mistä me tiedetään? Kaupungissa on luultavasti tuhansia kodittomia. Osa heistä on alaikäisiä. Finnakin oli hädin tuskin täyttänyt kahdeksantoista, kun vaihtoi neljä seinää miljoonaan puuhun."

"No... no... okei! Mutta jos hän haluaa liittyä, niin... ääh, en oikeastaan edes tiedä, mitä olin kysymässä", Anatolia kiskoo vaaleaa tukkaansa jonkinmoisen tunnekuohun kourissa. Aiemmasta rauhoittunut Caudillo laskee katseensa. Johnny muistaa yhtäkkiä, että ruoanhakumatkalla mukana ollut Bolivia on edelleen jumissa hänen asunnossaan, ja lähtee hakemaan sitä kiireen vilkkaa vapaampaa ilmaa hengittämään. Niinpä heitä on keittiössä vain kolme. Eikä aikaakaan, kun Caudillo poistumisellaan karsii määrän kahteen. Henri vilkaisee Anatoliaa, joka näyttää kiinnostuneen kovasti rakennekynsiensä alusista.

Henri miettii, että hänen pitäisi varmaan lähteä jo Sykeseille. Mutta ei hän halua. Hän haluaa olla paikalla sitten, kun Julia herää. Hän haluaa tietää, mitä tämä sanoo ehdotukseen, jonka mukaan hän tulisi vakituiseksi osaksi Pohjasakan rivistöä. Hän haluaa tietää, mihin nainen siksi illaksi ja tulevaksi yöksi päätyy, riippumatta siitä, mikä hänen vastauksensa ehdotukseen olisi. Niinpä hän jää. Ja jää. Ei lähde kulumallakaan.

Lopulta Julia nukkuu iltaan saakka. Kaikki päivän kolme uutislähetystä on lähtenyt Danielin laitteiden kautta maailmalle, Johnny on tuonut Bolivia-koiran sekä pari litran omenajogurttipurkkia Viemärilinnaan ja Henrin sisäinen kello on käskenyt hänen väsyneen ruumiinsa jo kahdesti itsekin uinumaan, kun yhtäkkiä naisen pikkuinen, siro vartalo kohoaa istuma-asentoon. Pahempi juttu on se, että se on Bolivia, joka huomaa muutoksen ensimmäisenä. Vapaana kulkeva koira hyökkää pöllämystynyttä Juliaa kohti, joka ei selvästikään aivan tiedä, missä on.

"Ei! Boli, paikka! Vierelle!" Johnny kiljuu hädissään, liian kaukana pidättelemään lemmikkiään. Henri on lähempänä, adrenaliini sykähtää hänen lihaksiinsa, kun hän ottaa muutaman kiireisen juoksuaskelen ja ehtii nipin napin koiran ja Julian väliin. Tästä seuraa se, että hän tulee jotakuinkin täysin Bolivian jyräämäksi, pyllähtää takapuolelleen ja löytää itsensä naama täynnä kostean tuoksuisia eläimen mahakarvoja. Hän ei näe mitään, mutta arvaa, että Bolivian kuono on parhaillaan jossain kauhistuneen naisrukan kaulajänteiden tienoilla.

"Tuhma tyttö!"

Joku tulee hätiin. Bolivia saadaan kammettua Henrin päältä pois. Henri hieroo kasvojaan käsillään ja hoippuu tolpilleen. Hän kääntyy katsomaan Juliaa, joka näyttää täysin ymmärrettävästi kauhistuneelta. Tämän silmät ovat kiiltelevät kiekot ja suu raollaan. Johnny toruu hetken aikaa Boliviaa, kunnes tajuaa pyytää anteeksi Julialta: "Sori. Boli ei todellakaan tarkoita mitään pahaa. Se on vain niin älyttömän vilkas. Onko kaikki hyvin?"

Nainen nyökkää jäykästi. Sitten hän katsoo Henriä. Henrin leuassa lihas nykäisee terävästi. Levoton mahalaukku kääntää kylkeä kuin unettomuusklinikan potilas. Henri kääntää katseensa sivuun.

Sitten Anatolia saapuu paikalle. Huomattavan lämminsydämisenä ihmisenä hän alkaa heti kysellä Julialta tämän vointia. Julia ei kuitenkaan vastaa mihinkään kysymykseen, paitsi niihin, joihin voi vastata nyökkäämällä tai päätä pyörittämällä. Kun syömisestä tulee puhe, naisen ilme kirkastuu. Hän nyökyttelee innokkaasti, mikä saa Anatolian hymyilemään leveästi. "No niin. Tuolla on vielä mysliä ja näkkileipää, jotka voi huuhdella alas Johnnyn jogurteilla. Kuulostaisiko se hyvältä?"

"Joo", Julia kuiskaa ja melkein hymyilee. Melkein. Anatolia ilmoittaa menevänsä hakemaan ruokia. Henri tahtoo auttaa kantamisessa. Hän saa viedä patjalle lautasen ja lasin, joista ensin mainitulle kaadetaan mysliä ja jogurttia ja jälkimmäinen täytetään vedellä. Julian käteen tarjotaan koko jäljellä oleva paketti näkkileipää. Nainen ei kiitä tai edes katso niitä, jotka tarjoavat omastaan hänelle. Hän vain rupeaa syömään hitain liikkein. Henri, Anatolia ja Johnny siirtyvät syrjemmäksi antaakseen tälle oman rauhan ruokailla.

Aika pian tämän jälkeen Henri pistää merkille, että Julia on ottanut ruokailuvälineisiin ja näkkäripakettiin etäisyyttä. Nuori nainen ei ole käynyt takaisin makuulle, vaan istuu paikoillaan ja tuijottaa ei oikeastaan mitään. Henri pohtii hänen luokseen menemistä, muttei tiedä, mitä hänelle sanoisi. Niinpä hetki menee ohi. Anatolia tekee saman huomion kuin hän, ja rientää hakemaan lautasen ja lasin Julialta. Kun Anatolia astelee Henrin ohi, Henri näkee, että jogurttimyslistä on suunnilleen puolet syömättä, kun taas vesilasi on viimeistä pisaraa myöten tyhjentynyt. "Olin ihan varma, että hän söisi joka murun, mutta ei", Anatolia huokaisee. Henri ynähtää tarkoituksenaan viestiä, että oli samaa mieltä. Hän menee hakemaan näkkileipiä, joista yksi on kadonnut, tai ehkei edes sitä, ja katselee ohimennen Juliaa, joka katselee edelleen näkymättömiä varjoja.

Hetki tästä, ja Johnny menee ehdottamaan Julialle, että tämä etsisi Ihmiskunnan pohjasakan johtajan käsiinsä. Nainen ei reagoi. Caudillon, Johnny yrittää. Ei vieläkään mitään. Anatolia tulee hätiin. Hän tarjoaa kättään ja pyytää, että Julia tulisi hänen kanssaan. Nainen vain mulkaisee Anatoliaa kylmästi ja alkaa huojua kuin nuori koivu leppoisessa kesätuulessa. Anatolia vetää kätensä pois ja kääntyy. "Laat! Hän puhui aiemmin sinulle! Tule!"

Henri ehti juuri istahtaa alas seinän viereen ja ottaa puhelimensa esille. Hän nousee, taputtelee pahimmat töhnät housuistaan ja pistää älylaitteen piiloon. Sitten hän menee Anatolian viereen ja katsoo Juliaa. Yrittää hymyillä vähän, vaikka suupielet kouristelevat puoliksi halvaantuneina. Julia lähestulkoon katsoo häntä, mutta katse on sen verran vinossa Henrin kasvoista, että sen kyllä huomaa. "Mennäänkö yhdessä?" Henri kysyy varovaisesti.

Nainen kohauttaa äärimmäisen kapeita olkiaan ja nojautuu eteenpäin. Hän tekee korostetun hitaan ponnistautumisen jaloilleen ja jää patjan reunalle seisomaan, kuin odottamaan seuraavaa käskyä. Anatolia kurtistaa kulmiaan Henrille. Henri on takuulla vieläkin ällistyneempi. "Ööh... tännepäin."

Henri ottaa kurssin kohti Viemärilinnan ydintä, jossa Caudillon sähkönsininen lamppu palaa. Uskomatonta kyllä Julia seuraa häntä, ja muutaman askeleen perässä tulevat Anatolia ja Bolivian remmiä pitelevä Johnny. Hänellä on epätodellinen olo. Aikaisemmassa elämässään hän on enemmän kuin tottunut olemaan se, joka seuraa muita. Kärjessä kulkeminen on pelottavaa, sillä kärkimiestä ensimmäisenä syytettäisiin, jos mentäisiin vikasuuntaan. Onneksi tällä taipaleella on vaikea eksyä.

Ilman rakasta patjaansakin Caudillo viihtyy lattian pinnan läheisyydessä. Miehen kädet ja sormet toimivat silmien korvikkeina, kun ne liukuvat tottuneesti kansioihin arkistoiduilla sivuilla ja kirjojen ja vihkosten kansimateriaaleissa. Juuri ennen erikoisen nelikon seisahtumista hänen eteensä Caudillo kohottaa päätään. Helmiäissilmät ja vinksottavat hampaat syttyvät hohtamaan. Henri käännähtää yhdeksänkymmentä astetta oikeaan ja ilmoittaa Julialle: "Tässä on meidän ryhmän johtaja. Hänellä on sinulle yksi kysymys. Eikö olekin?"

Caudillo heilauttaa kansion kiinni. Hän katsoo näkemättömillä silmillään pitkään Henriä, ennen kuin antaa niiden siirtyä Juliaan. "Niinpä onkin!" hän ähkäisee. "Olinpa hajamielinen. Hyvä kun muistutit, Laat. Niin, kysymys. Tarvitsisin sinun nimesi. Mikä se on?"

Julia katsoo Henriä osoittaen rintaansa peukalolla. Henri nyökkää rohkaisevasti. "Julia", Julia sanoo hiljaisemmin kuin hiljaa. Se saa Caudillon hymyilemään, joskaan ei yhtä vapautuneesti kuin Henri muisti hänen itselleen hymyilleen viikko viiva vuosi sitten.

"Aah, niin tietysti", Caudillo henkäisee, "tarkoitin kyllä oikeaa nimeäsi. Ennen kuin sanot sitä, niin muistutan, että me kaksi emme tunne toisiamme. En ainakaan usko. En voi siis yhtään arvata, mikä nimesi on. No mikä se on?"

Julia katsoo edelleen Henriin päin. Henri ei mahda itselleen mitään. Hänen on pakko auttaa tuota naista, joka näyttää siinä päätä häntä lyhyempänä pakahduttavan avuttomalta ja hätääntyneeltä. "Tuo tarkoittaa, että saat keksiä itsellesi nimen, jos haluat", hän kääntää Caudillon sepustuksen. Julian itseluottamus ei näytä siitä kohoavan piirun vertaa.

Nainen aukaisee suunsa sekuntikaupalla ennen kuin mitään tulee ulos hiilidioksidikaasua lukuun ottamatta: "Minä - olen - Minnie Mouse."

Pohjasakan johtaja naurahtaa korviin särähtävän kireästi. Henri olisi tässä vaiheessa mennyt epäilemättä aivan tulipunaiseksi ja lukkiutunut kuoreensa. Julian ihonväri ei muuttunut mihinkään; sen sijaan kasvoille ilmestyi lisää tuskan uurteita, ja alahuuli jäi hampaiden väliin puristuksiin. Käsistä tuli nyrkit.

"Seriously? Kysyn vielä viimeisen kerran -", Caudillo alkaa, mutta tulee Anatolian keskeyttämäksi.

"Hei, pomo. Hän sanoi sinulle nimensä. Eikö se jo riitä? Pitääkö sinun vielä kiusata häntä pitkäänkin?"

Caudillon huulet päästävät pienen maiskahtavan äänen. "Hyvä on sitten", hän tuumaa, "Minnie Mouse olkoon nimesi. En minä kiusata halunnut missään nimessä. Olin vain aivan varma, että nimesi olisi ollut - Wonder Woman tai - Black Widow. Erehdyin, anteeksi."

Tuo kommentti on selvästi tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta Julia ei näytä siltä, että ottaisi sitä siten. Sillä välin, kun Caudillo kirjoittaa tämän uuden nimen ylös kansioonsa, Julia jatkaa taas Henrin tuijottelua. Henristä on kyllä mukavaa, että hän onnistui herättämään naisessa luottamusta, mutta tämän katseessa on jotain kahlitsevaa. Niin kuin katseissa ylipäätään, sellaista, jota on vaikea sietää ja josta on käytännössä mahdotonta nauttia.

"Onneksi olkoon, Minnie!" Caudillo sulkee kansion juhlallisesti. "Olet nyt virallisesti Ihmiskunnan pohjasakan kahdeksas jäsen."

Huulet muodostavat äänettömän sanan Julian kasvoilla. Henri ei ole mikään huuliltalukija, mutta hänestä liike muistuttaa sitä, joka liittyy sanan "what" lausumiseen. Samaan aikaan juovat silmien ympärillä ja otsalla syvenevät.

"Näen - ja tiedän - että et hakenut tätä paikkaa aktiivisesti", Caudillo puhuu nyt asioista, joita hänen ei tarvinnut käsitellä aikanaan Henrin kanssa. Julia kuuntelee, tai ainakin katsoo nyt Pohjasakan johtajaan päin, eikä keskeytä. "Niinpä on varmaan paikallaan vähän kertoa, keitä me olemme, ja mitä oikeuksia ja velvollisuuksia jäsenyyteen sisältyy."

Caudillo selittää ja Julia kuuntelee. Miehen ilme ei varioi kertomuksen aikana, kun taas naisen onnistuu näyttää omilla ilmeillään huima määrä tunteita siihen nähden, että kaikki positiiviset tunteet vaikuttavat uupuvan niiden joukosta kokonaan. Älä käänny, älä juokse pois, Henri rukoilee ajatuksissaan. Kuuntele ja sen jälkeen sano, että liityt ilomielin osaksi Pohjasakkaa.

"No, mitä sanot?" Caudillo kysyy pienen tarinan päätyttyä. Julia ei sano mitään. Hänen suuret ja pelokkaan oloiset silmänsä vilkahtavat Henrin suuntaan. Sano se. Sano, että olet iloinen. Sano jotain.

"Okei." Kaksitavuisen kuiskauksen jälkimmäisen tavun kohdalla Julia jo kääntyy ympäri ja kävelee pois Caudillon pesästä. Bolivia on ainoa, joka yrittää asettua poikkiteloin naisen kulun tielle. Caudillo kyllä huudahtaa: "Onko sinulla paikka ensi yöksi?"

Anatolia astuu suoraan miehen eteen. "Anna olla", hän sanoo. Caudillo myhähtää. Paljon enemmän kuin Ellie Breivikin ryntäyskohtausten jälkeen Henrin tekee nyt mieli mennä Julian perään. Mutta mitä hän tekisi tai sanoisi? Ei taaskaan mitään tietoa. Siksi hän antaa olla tälläkin kertaa. Väsymyksen aalto humahtaa naamalle tyhjennetyn vesiämpärin tavoin, rajumpana kuin kertaakaan aiemmin päivällä.

Sitä päivää oli kulunut jo melkein täydet kahdeksantoista tuntia, eikä mikään niistä tunneista ollut viitannut siihen, että päivästä tulisi mitenkään erityinen. Keski-Suomi kylpi lämmössä ja auringonvalossa, aivan kuten saattoi odottaakin, ennen kuin juhannusaatto ja -päivä toisivat todellisuuden mukanaan sateiden ja kymmenen asteen lämpötilojen myötä. Oli kesä, siitä ei ainakaan päässyt mihinkään. Monilla oli loma. Niin Henrilläkin. Ei kesätöitä, aikaa vaikka mille. Esimerkiksi Hillalle.

Hillasta (ja siitä vuorokauden yhdeksännestätoista tunnista, joka käynnistyi kellon saavuttaessa iltakuuden) puheen ollen, se päivä oli treffipäivä. Henri teki lihaskuntoliikkeitä pienessä Ainolan-yksiössään, johon oli tyttöystävänsä kutsunut. Aikaa oli jäljellä enää puolisen tuntia. Vielä pitäisi ehtiä käydä suihkussakin, pestä hiki ja muu kuona pois tieltä. Henri päätti vetäistä vielä yhden etunojapunnerrussarjan, kolmekymmentä toistoa, ja sitten saisi riittää. Hilla Tiilikaisen ajatteleminen puserrusten välissä antoi niin paljon voimaa, että hän laittoi vielä viisi ylimääräistä toistoa edellisten perään. Olen varmaan kovemmassa kunnossa kuin koskaan, hän virnuili itsekseen. Syyllinenkin on selvillä.

Mutta nyt sinne suihkuun! Henri teki itselleen oikein kunnon kokovartaloputsauksen, käytti kunnolla shampoota parisenttiseen tukkaansa, lorautti joukkoon suihkusaippuaa (johon turvautuu vain ääritilanteissa) ja hinkkasi töhnät korviensa takaa, jopa varpaanväleistäkin. Kun veden valuminen tyrehtyi ja Henri sai itsensä kuivatuksi, hän katseli omaa alastonta vartaloaan peilistä. Kasvot vähän punottivat lämpimän veden voimasta, mutta ylävartalon lihakset pullistelivat edelleen treenien jäljiltä. Kyllä tällaisena kelpaa Hillan ottaa vastaan, se oli melkein runo.

Henri palasi asuntonsa ainoaan varsinaiseen huoneeseen, avasi vaatekaapin ja ryhtyi vetämään ylleen aiemmin valikoimiaan vaateparsia. Hiekanväriset, ne-hienommat, niukin naukin polvien alapuolelle ulottuvat shortsit ja vihreä-musta-valkoruudullisen kauluspaidan (värien joukossa Hillan suosikkeja). Boksereihin hän ei panostanut, mutta sukiksi valikoi siisteimmät ja ehjimmät. Hän oli edelleen napittamassa paitaa kiinni, kun äkkiä kuului kilahdus. Tai pikemminkin pirahdus. Tai... no, puhelin tai herätyskello se ei ollut, eikä pyörän soittokello liioin.

Henrin sydän alkoi jyskyttää, kun hän syöksähti kohti LG:tään ja oli vähällä kompastua lattialla toimettomana lojuvaan pikku mattoonsa. Ja LG sanoi... HÄH? Minuuttia vaille jo?! Mihin se aika siitä välistä oikein katosi? Kun Henri sai ajatuksensa taas radalleen, hän pohti, että Hilla ei oikeastaan ollut koskaan saapunut aikaisessa sovittuun tapaamiseen. Normaalisti Hilla oli ollut aina muodikkaasti muutaman minuutin myöhässä, kuten lohikäärmekuningattaren arvolle sopi. Henri tuikkasi puhelimen taskuun, jätti ylimmän napin suosiolla auki ja harppoi eteiseen. Hän avasi vessan ovea sen verran, että saattoi vilkaista peilistä näyttävänsä edelleen edes etäisesti ihmiseltä. Sitten hän avasi.

Hilla se oli, tietenkin se oli Hilla. Henri hymyili tyttöystävälleen, moikkasi ja kumartui valmiiksi heidän tavaramerkkitervehdystään varten. Mutta Hillapa ei sanonutkaan "moi" tai tehnyt minkäänlaista elettä sen toisenkaan tervehdyksen suuntaan. Sen sijaan nainen seisoi siinä omistajan kokoon nähden isossa hupparissa ja revityissä farkkushortseissa, jotka olivat lahkeistaan suunnilleen puolet lyhyemmät kuin Henrin. What the... "Hei, päästätkö mut sisään, mulla on jotain isoa kerrottavaa", Hilla pyysi huolettoman oloisesti, kuitenkin kasvoillaan kivestä ja jäästä veistetty maski.

Henri tietenkin antoi tilaa. Hilla riensi yli kynnyksen ja jatkoi eteisestä seisomaan keskelle huonetta, keskelle sitä hiivatin mattoa, joka aina yritti kampittaa varomattomat kulkijat. Henri laittoi oven säppiin ja meni sitten perästä. "Istu vaan mihin haluut. Haluutko jotain juotavaa näin alkuun?"

"Ei kiitos", vastaus realisoitui huoneilmaan salaman lailla. "Oikeestaan, ei kiitos molempiin kysymyksiin. Mä haluun kertoo tän nyt ensin."

"Okei, no kerro", Henri ei tohtinut itsekään istua, vaan nojasi pakaransa keittonurkkauksen syrjäpöytää vasten ja painoi käsivarret poikittain vatsalleen. Hän katsoi huolimattomasti ehostautunutta naista edessään, ei katsonut pois.

Hilla taivutti päätään taakse, veti syvään henkeä. Lopulta heidän kahden katseet iskeytyivät yhteen ja löivät kipinää. Henrin alavatsaan ilmaantui villiintynyt sisilisko kiemurtelemaan jo ennen kuin yhtään sanaa oli sanottu.

"Mä... haluun lopettaa tän", Hillan suusta purskahti. Liskojen määrä kymmenkertaistui.

"Lopettaa.. minkä?" Henri yritti olla ymmärtämättä, tai pikemminkin yritti ymmärtää väärin.

"Meidän jutun. Mä haluun, ettei me enää... olla yhessä."

Ei, eijei tosiaankaan. Voiko tämän vielä ymmärtää väärin? Henri otti äkkiä kiinni sivupöydän reunasta, kuin olisi ollut kaatumaisillaan.

"Eksä sitten enää... rakasta... mua?"

"Älä ymmärrä väärin. Mä tykkään susta edelleen, mun mielestä sä oot kiva ja fiksu tyyppi. Sulla on maailman paras harrastus. Musta me voidaan edelleen olla kavereita, muttei yhtään enempää."

"Jaa... Miks?"

"Eksä muka haluu?"

"Eiku miks ei enempää?"

"No... onhan meillä ollu hauskaakin, ei siitä oo kiinni. Mut kaikki päivät on ollu turhan samanlaisii. Siis, tarkotan, et... elämä on vaan edenny liian kaavamaisesti mun makuun. Mä oisin kaivannu yllätyksiä ja... aina välillä jotain ihan uutta."

"No, kyllä mä voin sut yllättää. Lupaan jatkossa tehä enemmän. Mä... äh... mä..."

"Oon pahoillani, mut se on jo myöhästä. Mä en enää tunne samalla lailla kun aikanaan. Eikä tunteita voi pakottaa. Mun - mun pitää nyt mennä. Eteenpäin."

Hillan jokaisen lauseen jälkeen sisiliskoja oli putkahtanut Henrin sisuksiin aina vain enemmän. Viimeisen sanan jälkeen niitä oli niin paljon, että ne tukkivat kaikki tiehyet ja kudokset aivoista jalkapohjiin saakka. Henriä samaan aikaan huimasi ja oksetti; hänen sydämensä jyskytti hitaasti mutta voimallisesti; jokaiseen lihakseen oli syttynyt musta, kirvelevä liekki. Hän halusi itkeä, hän halusi huutaa. Hän tahtoi käydä lattialle kerälle makaamaan, mutta ylpeys esti häntä tekemästä mitään näistä.

Kun Hilla oli jo eteisessä, Henri vasta havahtui. Nainen ei katsonut häneen päin sanoessaan: "Älä sitten yritä soittaa tai laittaa mulle viestiä enää tällä viikolla. Lähden illalla vanhempien luo juhannusta viettämään."

"Johtuuko tämä kaikki siitä, että oot löytäny jonkun toisen?" Henri ei kyennyt hillitsemään kielenkantojaan. Hilla ei reagoinut kysymykseen, vaan avasi oven porraskäytävään. Hän astui kynnyksen yli ja oven raosta vielä huikkasi: "Ehkä nähdään joskus. Moikka, Henri."

"Odota, Hilla."

Ovi sulkeutui. "Hilla."

Henri syöksyi eteiseen ja painoi korvansa puuta vasten. Tossujen tupsahtelu kuului vaimeana. Hän raotti postiluukkua. Edelleen vaimeaa. Hän polvistui ja huusi luukusta: "Hilla!"

Tupsahteluääni vaikeni kokonaan. Henrin omalla äänellä lausuttu sana kaikui hänen päänsä sisällä, sai kallon värisemään poukkoillessaan ohimolta takaraivoon ja toiseen suuntaan otsalle. Jos kerran Hilla halusi lähteä ja jättää poikaystävänsä, niin olisi voinut sentään ottaa nimensä mukaan.