Luku 10: Stairway to Hell

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"Hyvää iltapäivää, arvon pohjasakkalaiset ja pohjasakkalaiseksi halajavat sielut. Kello on tasan kolme, ja aurinko paistaa. Kuvainnollisesti tietenkin, koska eihän täällä oikeasti koskaan näe aurinkoa. Hahhah! Mutta joo, tällä kertaa meidän aurinkoisena uutiskatsausvieraana on Ihmiskunnan pohjasakan uusin, seitsemäs jäsen. Tervetuloa remmiin, Laat Dovahkiin!"

"Kiitos."

"Nastaa! Niin, en halunnut, että tästä tulisi mikään haastattelu, mutta tulipa kuitenkin. Älä turhia hermoile, tuskin tätä kukaan kuuntelee. Ensimmäinen kysymys: mikä sinut sai hakeutumaan Pohjasakan hellään huomaan?"

Pieni tauko, jota säesti erikoinen hyminä ja myhinä.

"Jos rehellisiä ollaan, niin tästä saa syyttää minun siskoani. Hän näytti minulle teidän julisteen. Harkitsin tosi pitkään yhteyden ottamista teihin. Lopulta otin, ja tässä ollaan."

"Miksi siskosi halusi sinun liittyvän Pohjasakkaan?"

"No... olin vähän aikaisemmin eronnut elämäni ensimmäisestä tyttöystävästä... olin maassa, taas. Hän uskoi minun kaipaavan isoa muutosta... elämääni, niin kuin kaipasinkin. Tämä oli... oikeasti... tosi iso muutos. Ja ainakin toistaiseksi positiivinen sellainen."

"Justiinsa. Toinen kysymys: mitkä ovat odotuksesi nyt, kun olet virallisesti pienen ryhmämme jäsen? Esimerkiksi, mitä odotat elämässäsi muuttuvan Pohjasakan myötä?"

Tauko taas, pidempi ja hiljaisempi.

"Odotan, että... sosiaaliset taitoni paranevat. Tavalla tai toisella. Ja kyllähän ne paranevat, olen varma siitä. Ja sen lisäksi... olen todella iloinen siitä, mitä... Pohjasakka tekee. Siinä on mukava olla mukana."

"Odotat siis, että voimme saada oikeasti aikaan ison muutoksen?"

"Joo. Kyllä uskon."

"Usko on iso voima, pidä siitä kiinni. Hmm. Kolmas ja samalla viimeinen varsinainen kysymys: miltä sinusta nyt tuntuu? Vastasit tähän jo osittain, mutta... miten voit, Laat?"

Vaimea hymähdys, jota seurasi äänekkäämpi naurahdus.

"Hyvin, kiitos. Olen elossa. Enemmän kuin pitkään aikaan. Minulla on hyvä olo."

"Se on mahtavaa kuulla. Okei, hyvät naiset ja herrat, Ihmiskunnan pohjasakan seitsemäs jäsen, Laat Dovahkiin. Mutta, kuten te hyvin tiedätte, jaksan edelleen olla tyytymätön ryhmämme kokoon. Jos te tai joku teidän tuntemanne henkilö on kiinnostunut tai muuten sopivainen liittymään Pohjasakkaan, kuunnelkaa ohjelähetykset tunnin välein, seuraavan kerran puoli neljältä.

Jees! Yleensä meillä on ollut tapana laittaa uutisten jälkeen soimaan Johnnyn levyltä huikeaa bilemusaa, mutta näiden haastatteluiden jälkeen ollaan aina kysytty haastateltavalta biisitoivetta. No, Laat, mitä laitetaan?"

Haastateltava ei vastannut, vaan pitkitti tilannetta "ööheillä".

"Onko joku kappale vaikka kotimaastasi, jota olet paljon viime aikoina kuunnellut? Saataisiin ihmiset ryystämään iltapäiväteensä henkitorveen."

"No, on kyllä yksi. Sellainen kuin: Ellinooran Minä suojelen sinua kaikelta."

"Eeei. Ei voi olla tuon nimistä kappaletta. No, sano se kohta Dannylle, niin kaivetaan se esiin. Sitten ei jääkään muuta sanottavaa kuin: Viemärilinnaan!"

"Viemärilinnaan!"

"Sano: 'Viemärilinnaan', Laat!"

"Viemärilinnaan!"

Kanavalla alkaa pitkän hiljaisuuden jälkeen soida Ellinooran versio Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta -kappaleesta.

++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++

"He tulevat!"

"Luojan kiitos, vihdoin!"

"Tai, en ole sittenkään ihan varma."

"Mitä? Miten niin et ole varma? Hei, olet minun ainoat toimivat silmäni, Laat."

"No kun heitä on kolme."

Caudillo könyää ylös patjaltaan. Henri epäröi, pitäisikö mennä auttamaan, mutta jo kohta Pohjasakan johtaja on hänen olkansa takana kurkkimassa kuin ei sokea olisikaan. Henri nojaa rakennuksen oviaukon kylmään, rosoiseen reunaan ja katselee, miten kolme hahmoa lähestyy heitä. Hahmot ovat muodostelmassa, jossa kaksi kantaa yhtä, selvästi muita pienikokoisempaa. Raskas hengitys ja puhina kuuluvat tuulen ja heikentyneen sateen lävitse monen metrin päähän.

"Saisiko apua?" Anatolia Tyshko huutaa. Henri havahtuu. Hän hölkkää kolmikon kiinni. "Johnny on kantanut häntä koko matkan, ota hänen paikkansa. Onnistuuko?"

Johnny luovuttaa kannossa olevan ihmisen, tyttölapsen, hartiat Henrin käsivarsille. Se ei tunnu ollenkaan painavalta. Kun Anatolia edelleen pitelee tytön nilkkoja, he saavat tämän rahdattua sisälle Viemärilinnaan. He laskevat Henrille täysin tuntemattoman tytön Caudillon jalkojen juureen murenevalle lattialle. "Ei, patja", Anatolia ähkäisee. "Minä haen", lupaa Caudillo, mutta Johnny ehtii ensin.

Henri ja Anatolia nostavat tyttöä vielä kerran, jotta tämä saa vartalonsa alle pehmikettä. Tyttö on tajuissaan, eikä näytä ainakaan pahasti loukkaantuneelta. Itse asiassa hänet tuoneet pohjasakkalaiset näyttävät yhtä pahalta, kalpeilta ja vettävuotavilta.

"Mikä teitä pidätteli?" Caudillo tiedustelee, ennen kuin kukaan on ehtinyt selittää hänelle, mitä siinä maailmankaikkeuden pisteessä juuri äsken tapahtui. "Teidän piti tulla jo aikaa sitten."

"Hän pidätteli", Johnny puuskahtaa ja osoittaa molemmilla käsillään selällään suorana lankkuna makaavaa tyttöä. "Tai ei hän, mutta -"

"Me tuotiin tänne tyttö, jota kaksi miestä ahdisteli", Anatolia jatkaa selitystä. "Hän oli sen jätelavan luona, jonka lukko oli tänä aamuna auki. Me saatiin hänet pelastettua niiltä pedoilta ja piiloteltiin pitkän aikaa keskustakorttelissa, ennen kuin oltiin varmoja, että reitti on selvä. Sitten me tultiin tänne. Pitkä ja raskas reissu, eikä meillä ole ruoan muruakaan mukana."

"Siis tämä tyttö on nyt täällä?" Caudillo kysyy. Anatolia ja Johnny vahvistavat yhteen ääneen. "Älkää huoliko, vaikka teidän ruoanhakumatka meni mönkään. Koska ei se mennyt. Pelastitte viattoman sielun kaamealta kohtalolta. Se olisi muuten ollut taas yksi nimetön helmi pitkässä rikosten nauhassa. Onko hän loukkaantunut tai jotain?"

"Ei", tokaisee Johnny.

"Näyttää olevan ihan kunnossa. Nälkiintyneempi tosin kuin kukaan meistä muista. Tyttö yllätti meidät kaikki siellä kujalla, kun hän... Saanko?"

Anatolia polvistuu tytön ylle, joka ei tee elettäkään häntä estääkseen. Anatolia ottaa tämän sormien puristuksesta omaan käteensä pienen metallisen aterinhaarukan. "Hän iski toista niistä miehistä tällä", hän kertoo ja heiluttelee haarukkaa ilmassa. "Kädensija edellä, vieläpä. Äijä luuli, että se oli vähintään veitsi. Että hän oli pahastikin loukkaantunut. Aika ovelaa. Tyttö paljasti, että on tehnyt saman tempun aiemminkin."

Anatolia palauttaa haarukan tytölle. Caudillo sivelee päälakeaan pitkillä sormillaan ja kysyy: "Kuinka paljon hän on puhunut teille? Onko hän kertonut itsestään, perheestään, ylipäätään mistään?"

"Here's the odd thing", Anatolia jää polvilleen lattialle katselemaan tytön ilmeettöminä kasvoja, "hän ei ole puhunut meille mitään. Siis yhtään mitään. Kun kysyimme, onko hänellä puhelinta tai mitään henkilökorttia, hän pudisti päätään."

"Eli meillä ei ole hajuakaan, kuka hän on tai edes, miten saisimme sen selville."

"Paitsi jos hän kertoo itse", Johnny muistuttaa.

"Niin, jos. Hei siellä! Onhan patja tarpeeksi pehmeä?"

Tyttö ei reagoi Caudillon sanoihin, käden heilutukseen tai hymyyn. Hän pitää suunsa edelleen tiukasti kiinni ja näyttää etsivän katseelleen paikkaa, jossa se ei osu kehenkään pohjasakkalaiseen. Henri arvioi tovin hänen ikäänsä: olisiko kaksitoista? Tai ehkä vähän enemmän. Pituutta on sellaiset puolitoista metriä, jos sitäkään. Henri itse taisi olla sen mittainen ala-asteen viimeisillä luokilla, mutta hän onkin poika. Kun hän katsoo tytön vyötäröä ja käsivarsia harmaan pitkähelmaisen paidan alla, häntä vähän alkaa ahdistaa. Niin kovin laiha. Tuskin on lähelläkään viittäkymmentä kiloa, enemmänkin neljäkymmentä.

"No", Caudillo tokaisee, "olet sitten kuka tahansa, niin me aiomme tehdä kaikkemme löytääksemme vanhempasi. Siihen saakka saat olla Ihmiskunnan pohjasakan kunniajäsen. Laitan nimesi - mikä se onkaan - kansioon", tämän sanottuaan Pohjasakan johtaja hiihtelee seinien väliin rakennetun lattian keskikohtaan ja syventyy kansioihinsa. Henri vilkuilee Anatoliaa, jonka pitkät kosteat hiukset roikkuvat pitkin poikin poskia. Tämän takana Johnny näyttää surulliselta. "Pomo on oikeassa. Ei nyt edes tee mieli syödä", Johnny mumisee.

"Jep", sanoo Anatolia. "Ruokahalu mennyt."

"Joo", Henri komppaa. "Öö... Mitä te luulette,... oliko ne miehet... Nyrkkiallianssista?"

"Oli", Anatolia kuulostaa vuorenvarmalta. "Se jätelava sijaitsi Allianssin ja Hallituksen hallitsemien alueiden rajalla. Ei minkään pienemmän ryhmän tyypit, saati yksityiset valopäät, uskaltaisi ahdistella ketään sellaisessa paikassa. Mutta alimpien portaiden jäseniä ne oli, ihan varmasti. Sillä toisella oli kyllä -"

"Miekka", Johnny laittaa väliin.

"Ei sentään miekka, mutta ihan pirun iso veitsi. Järjestön nimestä huolimatta sen jäsenillä tuntuu olevan käytössään melkoinen määrä aseita, ja vaan harva joutuu pärjäämään paljailla nyrkeillä."

"Mmh. Aseita saa netistä aika helposti nykyään", Henri on lukenut asiasta jonkun verran.

"Totta", Anatolia sanoo.

"Niin muuten saa", Johnny vahvistaa. "Eikä poliisia kiinnosta."

Anatolia sipaisee hiuksia korvan taakse molemmin puolin. "Kyllä kiinnostaa. Nimittäin siinä vaiheessa, kun niitä päätyy sellaisten käsiin, jotka näyttää siltä, että saattaa olla ulkomaalaisia."

"Valtakunnallisia uhkia."

"Joo, maailman huonoin vitsi. Pelottava ajatus, että ne, joiden pitäisi suojella ihmisiä, katsoo koko ajan väärään suuntaan, kun niiden selän takana nostaa päätään se kaikkien uhkien isoäiti."

Henri ei osaa ottaa kantaa noihin viimeisiin kommentteihin. Sen sijaan hän ajattelee pitkästä aikaa niitä kahta miestä, jotka ryöstivät vanhan rouvan lentoasemalla. He eivät varmasti olleet ne samat miehet, jotka uhkailivat tuota patjalla makaavaa tyttöä, koska heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia aseita. He siis olivat vieläkin - miten Anatolia sanoi - alemmalla portaalla. Siis, ihan pikkurikolliset pystyvät ryöstämään ihmisiä keskellä kirkasta päivää. Mitä sitten tekevät ne ylimpien portaiden vampyyrit? Henri ei osaa kuvitella. Hän ei uskalla kuvitella.

Äkkiä Anatolia ja Johnny tekevät siirtymistä muualle. Henri saa huomata jääneensä kahden tytön kanssa. Hänkin haluaisi lähteä, vaan kehtaako hän? Hän päättää kaivaa kännykän käteensä ja näpytellä sitä hetken. Sen turvin hän voisi kohta tehdä hienovaraisen, haaveksivaksi naamioidun siirtymisen johonkin Pohjasakan varjoon. Älypuhelimen ulkoreunojen ohitse hän vaivihkaa silmäilee tyttöä. Edelleen makaa selällään suorana tikkuna, silmät auki.

"Minulla ei ole perhettä."

Hyytävä tunne sävähtää Henrin kehoon. Hetken aikaa hän ei osaa liikuttaa lihaksiaan ollenkaan. Alitajunta on virittäytynyt taisteluun tai vaihtoehtoisesti pakoon, vaikka uhkaavana tekijänä on vain joukko ääneen lausuttuja sanoja. Henri siirtää puhelimen syrjään kasvojensa edestä. Hän tuijottaa hämmästyksissään tyttöä patjalla. Oliko hän... ei se kyllä... mutta kun ketään muuta ei ole paikalla. "I'm sorry?" Henrin ääni on kimeä ja tukahtunut.

"Sitä paitsi, en ole mikään tyttö. Olen seitsemäntoista."

Nyt Henri näki tytön (no, sanotaan nuoren naisen) huulten liikkuvan. Tämän ääni oli pieni ja heikko, vaan ei niinkään kimeä kuin käheä, vähän niin kuin monilla hyvin iäkkäillä ihmisillä.

Ja yhtäkkiä jokin saa Henrin aistimaan näkymättömän, immateriaalisen yhteyden itsensä ja tuon nuoren naisen välillä. Hän ei ole tuntenut sellaista aikoihin, ei kertaakaan sen jälkeen, kun oli tavannut Hilla Tiilikaisen ensimmäistä kertaa. Hän halusi tehdä pienelle ja heiveröiselle, jotenkin avuttoman oloiselle naiselle jotakin, mutta mitä? Hän halusi auttaa, mutta miten?

"Voinko jo mennä?"

Henri varmistaa, ettei kukaan muu pohjasakkalainen ole huomannut naisen alkaneen puhua. Sitten hän siirtyy lähemmäksi, pistää LG:n taskuun ja asettuu niin, että seisoo naisen ja rauniorakennuksen keskikohdan välissä näköesteenä. "Minne sinä menisit", hänen on vaikea puhua, se on pelkkää henkimistä, "jos sinulla ei ole perhettä?"

"Osaan pitää itsestäni huolta."

"Mutta... me voimme auttaa sinua. Ei sinun tarvitse yksin maailmassa selvitä."

"Tykkään selvitä yksinäni."

Hän on ihan kuin minä, Henri ei ole uskoa sitä todeksi. Vahvempi vain. Pärjännyt varmaan satoja ahdistelijoita vastaan ihan yksinään. Henri totta tosiaan haluaa tehdä jotain nuoren naisen hyväksi. Ihan mitä tahansa.

"Etkö jäisi edes siksi aikaa, että... voisit levätä ja... ja syödä..."

"Yksi teistä sanoi, ettei ruokaa ole."

"On meillä jotain! Aiemmilta päiviltä. Kerro nyt edes... mikä sinun nimesi on."

"Olen Julia."

"Julia. Todella mukava tavata. Minä olen Laat. Tai siis, oikeasti olen Henri, mutta täällä kaikki..."

Henri vilkaisee taakseen. Anatolian saappaiden tussahtelu lattiaa vasten havahdutti hänet, mutta tämä on menossa ihan toiseen suuntaan. Kunnes sattuu katsahtamaan Henrin ja Julian suuntaan. Anatolia vaihtaa kurssia ja tulee heidän luokseen.

"No, onko hän sanonut jotain?" Anatolia kysyy Henriltä kädet ristissä rinnallaan.

"Joo", myöntää Henri. Anatolian kynällä korostetut kulmat menevät ruttuun ja hajavalossakin kiiltelevä suu vääntyy mutkalle.

"Mitä hän sanoi?"

"Että hän on iloinen, jos saa jäädä joksikin aikaa tänne. Ja että hänellä on nälkä ja häntä väsyttää", Henri kääntyy silmäämään Anatolian sijasta Juliaa ja suo tälle pakottamattoman hymyn. Julia ei vastaa sen enempää katseeseen kuin hymyynkään. Hänen sameansiniset silmänsä mittailevat katon virkaa täyttävien pressuarkkien liikettä tuulen ja veden alla. Ne vipeltävät vilkkaasti ylös, alas, oikealle ja vasemmalle, vaan mikään muu osa vartalosta ei edelleenkään liiku.

Niitissä oli kyllä hissejäkin, mutta käytännössä ne olivat pelkkiä kuiluja ja pohjakerrokseen juuttuneita koppeja. Tekniikka mätäni silloin aikanaan, kun Nyrkkiallianssi muutti taloon, eikä kukaan järjestön jäsenistä ollut alan asiantuntija. Vaan vähät tekniikasta! Sotilaiden reisille ja mielelle teki pelkästään hyvää nousta muutama kerrosväli kerran päivässä ja laskeutua taas alas, kun nälkäisen odottajan aika päättyi. Crowahl itse taas ei halunnut rasittaa kallisarvoista kehoaan turhanpäiväisellä ravaamisella. Hän kävi vallattujen kerrosten ulkopuolella vain pakon edessä. Tarvittava happi tuli ilmastointitiehyiden kautta; joskus mies salli itselleen annoksen ylhäistä ilmaa menemällä asuntonsa parvekkeelle hengittämään.

Jess oli luku erikseen. Francesca Leoni. Tyttöparka kaipasi puita ja metsiä, joita hänen kotimaassaan oli ansiokkaista hakkuista huolimatta edelleen paljon runsaammin kuin Kaupungissa. Crowahl oli lahjoittanut tälle hajuvesiä, jotka tuoksuivat aivan männylle ja pyökille ja sypressille. Mutta se ei kuulemma ollut sama asia. Huoh. Naiset olivat parhaimmillaan silloin, kun pitivät ylähuulen kiinni alahuulessa. Allianssin Johtaja oli mennyt lupaamaan vievänsä Jessin joku päivä kävelylle puistoon. Hän tahtoi olla tälle uskollinen, joten kai se lupaus joskus pitäisi täyttää.

Vaan ei nyt. Nyt oli toisen lupauksen täyttöpäivän vuoro. Samettiseen, yönmustaan leninkiin verhoutunut venezuelalainen astui paljain varpain viimeisen porrasaskelman alas ja saapui Nyrkkiallianssin lordien ja herttuoiden voiteilta ja partavesiltä tuoksahtavaan kerrokseen. Crowahl tuli askeleen perässä, tarttui naista käsivarresta, ettei tämä vain kaatuisi. Lihakset sormien alla jännittyivät, mutta jännitys laukesi melkein saman tien.

"Suurin osa järjestömme mahtavimmista miehistä ja naisista asuu tässä kerroksessa", Crowahl julisti ja ohjasi Jessiä jatkamaan käytävää vasempaan seuraamaan pehmoista, tummansinistä mattoa. "Al-Hoaqqa, Xi, Benjamin,... Vain sinä ja minä olemme muualla. Heidän yläpuolellaan, fyysisesti toki vain, sillä Nyrkkiallianssi on yksi suuri perhe."

"Jonka isukki sinä olet", Jess naurahti pyörittäessään päätään nähdäkseen, mitä kunkin vastaan tulevan oven pintaan oli kirjailtu.

"Pikemminkin isoisä, vähän niin kuin mafiaperheissä. Minun tapauksessani se vain ei viittaa ikään."

"Vaan mahtavuuteen. Henkiseen ja fyysiseen suuruuteen", taas Jess päätti Crowahlin aloittaman virkkeen. Hänellä oli sellainen tapa. Sekä manööveri että sanojen sisältö kirvoittivat Allianssin johtajan sisuksista kumean naurun.

"En olisi osannut itsekään paremmin muotoilla. Ahaa, ensimmäinen etappi on ohi! Katsotaanpa, onko Mike-poju kotona."

Crowahl päästi irti Jessistään lyödäkseen nyrkkinsä kolmesti käytävän oikeanpuoleisella seinällä nököttävään oveen. Ei vastausta toviin. Ei pidempäänkään toviin. Crowahl jupisi itsekseen ja kiristeli hampaitaan. Oven läpi kuului aivan selvästi musiikkia, joten tuskin huone täysin tyhjillään oli. "Xi Michael! Johtajan nimessä ovi auki ja soittopeli kiinni!"

Joskus muinoin hotellihuoneen porttina toiminut ovi avautui salamana. Näkyviin ilmestyi lyhyt mutta erityisen tanakka mies kuusissakymmenissään, punakultainen kylpytakki yllään ja pikimustat hiukset vesipisaroista kiillellen. Taustalla jossakin kaiuttimet pauhasivat perus yksiön kokoiseen tilaan jenkkityylistä hiphoppia, johon tuo eläkeiän kynnyksellä tasapainotteleva ukkeli oli sairaalloisen ihastunut.

"Aah, johtaja Crowahl!" Xi Michael levitti käsivartensa kuin aikoakseen syleillä Crowahlia. "Suuri kunnia vastaanottaa teidät matalan residenssini ovensuussa. Ja, voi, toitte mitä ihastuttavimman Jessinne mukananne. Olen todella otettu. Mahtaisitteko tahtoa tulla sisään?"

Xi Michael oli lipevä kuin hilloon säilötty nahkiainen, eivätkä hänen tuoksunsa vahingossa olleet huumaavan pyörryttäviä. Crowahl ilmoitti tulevansa mielellään sisään, kunhan ämyreistä jyskyttävä möykkä vaikenisi. Xi lupasi sammuttaa soittovehkeet välittömästi, lavean kumarruksen kera.

"Emme viivy pitkään", Crowahl sanoi, kun kaikki olivat kynnyksen paremmalla puolella. "Lupasin vain Jessille esitellä Allianssin henkilöstöä. Tämä herrasmies tässä on Xi Michael. Kiinalais-amerikkalainen rahamestari. Mitä pidät hänestä?"

"Minusta hän on hauska", ilmoitti Jess. Xi nauroi kähättävästi niin, että hänen pulleat kasvonsa rutistuivat ja silmät painuivat väkisin aivan sirrilleen.

"Hauska ja ennen kaikkea rikas", Xi sanoi ja napsautti ikkunalaudalle lasketun kaiuttimen suurieleisesti sammuksiin. "Myönnän kyllä, että jos en olisi näin hauska, tuskin olisin näin rikaskaan."

"Totta", Crowahlin oli pakko sanoa, "mutta älä ymmärrä väärin, Jess. Tämä mies ei rikastunut vitsikirjoja kirjoittamalla."

Lisää kähätysnaurua kolmen leuan yläpuolelta. "En niin. Jos sallitte, johtaja, niin voisinkin hieman valaista viehkeää seuralaistanne, mistä oikein -"

"Mitä helvettiä?"

Crowahl oli saapunut juuri siihen kohtaan massikeisarin huoneen lattiaa, josta viimein näki käytännössä jokaisen nurkan siellä. Hänen katseensa kiinnittyi kiillotettuun, puiseen pöytään plyysipäällysteisten nojatuolien ja sohvan keskellä. Pöydällä lepäsi hopeisilla tarjottimilla hengästyttävän arvokkaita ruokia, joita oli hieman nakerreltu ja joiden vieressä savusi parikin erikoisen näköistä savuketta. "Mitä tämä on olevinaan?" Crowahl ähkäisi.

"Pyydän teiltä molemmilta anteeksi", Xi Michael risti sormensa rinnalleen ja taiteili kasvoilleen häpeilevän vävypojan ilmeen. "Tulitte niin äkkiä, etten ehtinyt lainkaan siivota."

Crowahl hylkäsi Jessin hetkeksi ja otti muutaman kiireisen harppauksen pöydän luo. Hän nosteli tarjottimia, nuuhkaisi paria tuotetta, mutta pitäytyi kuoleman pötkylöistä kaukana. "Venäläistä kaviaaria. Ankanmaksaa Ranskasta. Säilykevalasta, valmistettu Norjassa. Mistä hemmetin - peräsuolesta sinä nämä olet hankkinut?"

"Ah, no, sieltäpä juuri", Xi poimi toisen savukkeista nakkisormiinsa. "Ei sentään. Totta puhuakseni, minulla on kontakteja, jotka toimittavat korvausta vastaan melkein mitä vain mieleni tekee. Oli kyseessä sitten sumatrantiikerin talja tai sarvikuonon sarvesta valmistettu tikari."

"Olet puhunut näistä kontakteistasi aiemminkin. Tiedänkö minä heistä ketään? Sillä minun kenties pitäisi tietää. Toivottavasti ymmärrät, että kannat Niittiin laittomaksi luokiteltua kamaa."

"Tietenkin ymmärrän! Ja olisin valmis vastaamaan seurauksista, jos joku saisi tietää. Huolehditte turhaan, johtaja. Minulla on vuosikymmenten kokemus näistä asioista", lauseensa päätteeksi Xi imaisi pitkän henkosen savukkeestaan ja puhalsi savut kohteliaasti poispäin Crowahlista ja Jessistä.

"Mitä tuo on?" Crowahlin ei pitänyt kysyä, mutta utelijana olikin Jess.

"Tämäkö? Ihan tavallista oopiumia vain."

"Joka on teoriassa kielletty kaikkialla maailmassa."

"Aloitteko juuri arvostelemaan tapojani? Aloitteko te juuri saarnaamaan minulle teorioista, herra johtaja?"

"Hyvä on sitten. Muistakin, että jos jäät kiinni, vastaat itse kaikista seurauksista. Me tästä jatkammekin Jessin kanssa matkaa", Crowahl kääntyi ja huiskutti käsillään Jessiä ottamaan suunnan takaisin ovea kohti.

"Odottakaa! En ehtinyt sanoa mitään bisneksistäni!"

"Ne taisivat tulla aivan tarpeeksi selviksi jo muutenkin. Näkemiin, Xi."

Käytävällä Crowahl puhkui ja puhalteli, kunhan mahamiehen ovi oli paiskattu sopivalla voimalla takaisin kiinni. Katsomatta tähän päin hän kysyi Jessiltä: "Piditkö hänestä ihan oikeasti?"

"Sanoin, että hän on hauska", Jessin ääni tuntui vähän muuttuneen, vakavoituneen, kenties, "mutta varmaan ISIS-sotilaatkin vitsailevat keskenään. Ei se vielä tee ihmisestä hyvää ja miellyttävää, että hän saa muut nauramaan."

"No, minä olen huolissani."

"Mistä?"

"Miken touhuista. Hän on liian - holtiton makuuni. Jos hän tekee jotain tyhmää, niin heitän hänet omakätisesti ulos Niitin ylimmän kerroksen ikkunasta. Luunpalasia löytyy naapurikaupungin puolelta saakka."

"Miksi hän oikeastaan edes asuu täällä?"

"Rahan takia, tietenkin! Allianssin pyörittäminen maksaa aivan jumalattomasti, enemmän kuin uskoisitkaan, enemmän kuin sinulla kuluisi, jos ostaisit uuden sellaisen missikruunun joka päivä."

"Mutta jos heität hänet ikkunasta -"

"On meillä muitakin rahasampoja. He vain takovat pennosia, kun vertaa Michaeliin, joka vuolee puhdasta kultaa. Jos Mikea ei olisi, meidän pitäisi kiristää vyötä. En halua mennä siihen."

Seuraava määränpää löytyi suunnilleen käytävän keskikohdasta. Nyrkkiallianssin alainen Kirkupartio toimi vallatuista kerroksista alimmassa, mutta porukan komentajalla oli oma sviitti siellä muun johtokunnan keskuudessa. Crowahl koputti oveen, johon oli kaiverrettu karkealla kädenjäljellä Allianssin vastakkain iskeytyvät nyrkit. Kukaan ei tullut avaamaan. Vastauksena koputukseen kajahti sotilaallinen: "Sisään!" Aivan kuin Jessin suupielet olisivat vähän venähtäneet. Crowahl työnsi oven auki.

Siinä, missä Xin huone oli yksi jumputusmusiikin, ruoan ja savukaasujen muodostama läävä, Omar al-Hoaqqan residenssissä kaikki oli viimeisen päälle suorassa ojennuksessa. Itse asiassa paikka näytti jotakuinkin samalta kuin silloin, kun Crowahl oli käynyt huoneita lävitse toista vuotta takaperin. Pöydät olivat tyhjiä, sängyt siististi pedattuja, ja kaikki istuimet näyttivät siltä, ettei niitä ollut käytetty aikapäiviin. Niinpä, Crowahlin ja Jessin saapuessa huoneen asukas oli yllätyksettömästi seisaallaan lievässä haara-asennossa käsissään paperinen kartta Kaupungista. Hän kohotti siilitukkaista, teräväpiirteistä päätään.

Saappaiden kannat kopsahtivat yhteen, ennen kuin al-Hoaqqa puhui: "Johtaja Crowahl! Hyvää iltaa, herra johtaja!"

"Lepo, lepo", huiskautti Crowahl. "Saisit itse asiassa levätä enemmänkin, Omar. Koska viimeksi nukuit tuossa sängyssä? Tai nostit jalat tuohon pöydälle?"

"Sänky oli käytössäni viime yönä, herra johtaja."

"Ja nukuitko siinä?"

"Nukuin, herra johtaja."

"Minkä lisäksi?"

Kirkupartion komentaja silminnähden ahdistui utelusta. Voivoi sentään, Omar. Et sinä minulta mitään salaa, mokomakin pikku terroristipomo.

"Pyydän teitä, herra johtaja, -"

"Etten penkoisi yksityisasioitasi?" Crowahl ehdotti. "Ymmärrän yskän. No, emme me sinun petipuuhiesi takia tänne tulleet. Halusin viimein esitellä sinulle Francesca Leonin, joka liittyi muutama aika sitten järjestömme vahvuuteen."

Al-Hoaqqa teki asennon Jessille. "Kunnia tavata, neiti Leoni", hän sanoi pienen nyökkäyksen kera. "Teillä on ollut hieno vaikutus johtaja Crowahliin."

"Niinkö?" Jess hämmästyi. "Millainen?"

"Aiemmin hän hymyili vain kerran kuukaudessa. Nykyään näky on melkein päivittäinen."

Hieman joutui Crowahl laittamaan tahdonvoimaa peliin saadakseen aikaan uskottavan hymyn. Mutta se tuli. "Ei nyt sentään kerran kuukaudessa, liioittelet. Muutaman kerran vuodessa korkeintaan. Mutta ei siitä sen enempää! Ajattelin, että voisit ehkä kertoa hieman työstäsi Allianssissa, ja Kirkupartiosta, joka on käskyvaltasi alla. Jess tässä kuulisi niistä mielellään, eikö totta?"

"Toki. Olen hyvin kiinnostunut kaikesta, mitä täällä tehdään", ei vaikuttanut siltä, että Jess olisi valehdellut. Al-Hoaqqa nyökkäsi sanojen päätteeksi hieman aiempaa syvempään, kääntyi ja marssi yhdelle huoneistonsa korkeista kaapeista. Hän avasi kaapin ovet selälleen ja nosti sisältä jotakin. Sen jonkin hän toi ja asetti lähimmälle pöytätasolle valokeilan alle näytille. Jess huokaisi, vaan niin teki Crowahlkin. Hänkin oli vaikuttunut.

"DSR-Precision DSR-1 tarkkuuskivääri", al-Hoaqqan ääni ei ollut suotta ylpeä. "Paino 5,9 kiloa, tarkan laukauksen kantama parhaimmillaan 1 500 metriä. Tulivoima on aivan massiivinen. Jos ampuisin sinua tällä puolen kilometrin päästä, ehtisit kuolla ennen kuin kuulisit pamauksen. Yksi maailmanhistorian voimakkaimmista kivääreistä. Saksalainen. Jenkit ovat tehneet vieläkin hirveämpiä aseita, mutta en ole kovin suuri amerikkalaiskrääsän ystävä."