Luku 1: Ennen hautaa

=========================================================================

"Ykköskanavan reportaasista hyvää iltaa!"

"Hei, Eric, se on Rae!"

"David! Hys!"

"Kaupunki on odottanut kuin avaruusolentojen yhteydenottoa, kun anarkistiryhmä Nyrkkiallianssi viime viikolla ilmoitti julistavansa jotakin tällä päivämäärällä. Asiantuntijat ovat siitä lähtien arvuutelleet, mistä saattaisi olla kyse. On pelätty pahinta, toivottu parasta, mutta varmaa on ollut vain se, että jokaisella on ollut asiasta jokin mielipide. No, nyt voidaan jättää spekulaatiot sikseen, sillä Allianssin johtaja Hoover Crowahl on puhunut. Katsokaa tätä."

Laughtonin olohuoneessa pidäteltiin hengitystä.

"Nyrkkiallianssi tervehtii kansalaisia. Kaikkein korkeimmin tervehdimme kaupungin Hallitusta ja sen puheenjohtajaa Kathleen Shankaria. On ollut mukavaa seurata, kuinka olette miettineet päänne puhki, mitä meillä on sanottavaa. On ollut vieläkin mukavampaa käydä tätä valtataistelua kanssanne. Sääli, että se on loppu nyt. Minä, Hoover Crowahl, täten julistan Nyrkkiallianssin voittajaksi. Me hallitsemme nyt Kaupunkia. Kaikki Hallituksen jäsenet ja kannattajat on määrätty tavattaessa vangittavaksi ja vangitsemista vastustaessa teloitettavaksi. Nyrkki on puhunut. Kiitos."

Henki ei vieläkään kulkenut. Sen sijaan kolme näyttöruudun valossa kiiluvaa silmää tapitti tyhjänä eteenpäin.

"No siinä oli intensiivinen ja asiaa täynnä oleva puhe. Ei turhaa jargonia, vai mitä sanotte?"

"Minusta - minusta Rae on näyttänyt joskus paremmaltakin. Eric? Eric?"

=========================================================================

"Toinen uskoi Jumalaan, ja toinen halpaan humalaan", lauloi Anssi Kela vuonna 2001. Pitkän linjan urheilutoimittaja Jari Porttila taas vakuutti kivenkovaan uskovansa joulupukin sijaan juoksija Martti Vainioon. Henri Suihko on aina pitänyt kiinni optimistisuudestaan, ja siksi hän on uskonut tulevaisuuteen. Hän on uskonut niin universaaliin kuin henkilökohtaiseenkin tulevaisuuteen. Mauno Koivisto taisi kerran sanoa, että jos emme ole varmoja, miten asiat tulevat menemään, niin olettakaamme, että ne menevät hyvin. Henri on liian nuori muistaakseen Koiviston presidenttikausista mitään. Silti nuo sanat olivat kuin hänen ääneen lausumaton mottonsa. Tai yksi monista motoista. Tietämättömyys on vaara, tietoisuus voimavara. Opi menneisyydestä, muuta tulevaisuutta, toimi nyt. Think global, act local. Sinne muiden joukkoon.

Mikä kumma on saanut hänet ajattelemaan muusikkoa, toimittajaa ja edesmennyttä poliitikkoa? Usko. Se on se sana. Väitetään, että kaikki uskovat johonkin, myös ne, jotka eivät ole uskovaisia. Jos et usko johonkin, et ole olemassa. Uskon, siis olen. Descartes, taas yksi nimi lisää. Henri vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhaltaa ne sitten hitaasti ristikkäisiin sormiinsa, jotka ovat hiestä nihkeinä. Hänen ajatuksensa ovat olleet laukalla jo varmaan tunnin. Kaksi sisarta on soinut päässä luupilla. Henri yrittää muistella, mistä kaikki oikein sai alkunsa. Nuoren keskisuomalaisen miehenalun päässä mietteet tuppasivat pyörteilemään juuri siihen tapaan, ettei punaista lankaa voinut jälkikäteen löytää, vaan lankoja oli monia ja monen värisiä, kiertyneenä yhteiselle kerälle sikin sokin.

Ai niin, ai niin. Eihän se ollutkaan usko se pääsana. Se vaan tarttui Henrin mieleen siitä alkuperäisestä tuumasta. Paikalleen istumisen jälkeen häntä alkoi pelottaa, uskoiko hän enää tulevaisuuteen. Usko universaaliin tulevaisuuteen horjui sekin uhkaavasti, mutta erityisen huolissaan Henri on suhteestaan omaan tulevaisuuteensa. Hän muistaa yhä, kuinka oli lapsensa vilpittömän varma siitä, että jonakin päivänä hänestä tulee kirjailija. Se oli ennen kuin hän meni kouluun, varmaan yksi hänen varhaisimmista muistoistaan. Sen jälkeen Henrin usko oman elämänsä vielä jäljellä olevaan osan kultaisuuteen ropisi hippu hipulta hartioilta lattialle ja lattialautojen raoista maan multiin hautautumaan. Koulukiusaaminen. Psykologit, psykiatrit, kuurit ja kuntoutukset. Epäonnistumiset toistensa perään. Edes itsemurhassa hän ei onnistunut. Miten kukaan voi enää uskoa oman tulevan elämänsä olevan elämisen arvoinen, jos jo kulunut aika on ollut pelkkää päättymätöntä alamäkeä?

Joskus yläasteen lopulla kirjailijan ammatti sai tehdä haavelistan kärjessä tilaa maailmanparantajalle. Eihän se mikään ammatti ole, mutta Henriä todella kiinnosti enemmän kuin mitään muuta olla mukana ratkomassa maailman suurimpia ongelmia. Siihen hän uskoi, jos ei mihinkään muuhun. Siihen hän uskoi vielä jokunen vuosi sitten, kunnes haaveiden kuvat olivat murtuneet säpäleiksi yhdessä hujauksessa. Kauhukuvat. Niistä äkkijyrkkä pudotus käynnistyi. Paniikkikohtaus vessan lattialla. Tulevaisuudessa ei yhtäkkiä ollutkaan enää toivoa jäljellä. Tästä ehti kulua vain muutama hetki, kun Henri löysi itsensä sillan kaiteelta seisomasta, aivan valmiina loikkaamaan alas. Jos hän olisi ehtinyt loikata, olisi siinä ollut loppu. Koska hän ei ehtinyt loikata, loppu tuli tuskallisen hitaasti. Nuorukainen sai vielä tekohengitystä ryhmäterapiaistunnoista, jotka poikivat odottamatonta hyvänolontunnetta, jopa niin voimakasta, että se ajoittain hautasi edessäpäin odottavat mustat olennot alleen. Ja aivan turhaan. Olisi ollut vähemmän kivuliasta vain kohdata ne otukset silmästä silmään ja mahdollisimman nopeasti, niin olisi siitäkin päästy.

Milla. Milla Emilia Suihko. Hän oli Henrin perheenjäsenistä ainoa, jonka silmät olivat riittävän siniset, jotta hän ei pakannut kamojaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen ja paennut kauas Henrin luota. Isosisko oli pikkuveljensä ensihoitaja numero yksi. Henri tietää olevansa tälle ikuisesti kiitollinen kaikista niistä yrityksistä pitää hänen päätään pinnan yläpuolella, mutta, herranen aika, luovuttaisit jo, tyttöparka! Ala elämään täysillä omaa elämääsi, äläkä välitä tällaisesta etäisesti ihmistä muistuttavasta jätemöykystä! Siis, Millalla on huipputyöpaikka Tampereella, oma asunto, koira ja kihlattu. Miksi ihmeessä hän tahtoo väen väkisin huojuttaa kaunista kristallitorniaan? Henri ei enää halua siskoltaan apua, sillä häntä nolottaa jo muutenkin aivan liikaa. Kyllä hän selviäisi yksinkin. Ainakin jotenkuten. Kyllä elämä kantaa, sanoi - oliko se - äh, no joku sanoi joka tapauksessa ja oli niin samperin oikeassa. Henri katsoo ulos savunharmaata näkymää ikkunapaikaltaan, jonka oli saanut itselleen kuin onnenpotkuna.

Hilla. Hilla Kristiina Tiilikainen. Oikeasti Henri ei tiedä Hillan toista nimeä, mutta Kristiina istuu Hillan ja Tiilikaisen väliin vain niin soljuvasti. Hilla oli pääensihoitaja Millan uuttera pikku apulainen, joka teki työnsä aluksi suoraselkäisesti kuin oikea valan vannonut ammattilainen, mutta joka paljasti todelliset auttamiseen tympääntyneet kasvonsa myöhemmin. Itseään huijaamatta Henri uskalsi ensimmäistä kertaa sanoa seurustelevansa ehdittyään sitä ennen elää melkein täydet kaksikymmentäkaksi vuotta. Kaiken hyvän lisäksi se toinen osapuoli, se kauniimpi, olisi varmasti voinut sanoa tismalleen samaa. Tunne oli siis molemminpuolinen, kunnes jokin meni pieleen. Enää eivät he tehneet yhteisiä matkoja Kontuun tai Vapaakaupunkeihin. Yhteenliitetyistä käsistä vain toinen puristi, kun toinen oli mennyt aivan veltoksi ja haluttomaksi.

Hilla ei halunnut sitä enää. Kaikki sujui niin hyvin koko sen kevään. He viihtyivät toistensa seurassa, keskustellen, syöden ja juoden, elokuvia ja sarjoja katsellen, kävellen ja - ollen. Se oli sellaista hiljaista kiintymystä, johon eivät kuuluneet jatkuvat rakkauden todistelut sen enempää kuin spontaanin päätähuimaavat aikajanan repäisytkään. Se oli helppoa, ilmeisesti sitten vähän liiankin kanssa. Nimittäin, kun kesä ehti juhannuksen korville saakka, Tiilikaisen tyttö sivalsi ruosteisella rautanuijalla poikaystäväänsä takaraivoon.

Kun metalli osui luuhun, kuului ääni: meidän juttumme on ohi. Ja kaiku säesti: minulla on tylsää kanssasi. Et koskaan vie minua mihinkään, ehdota mitään jännittävää tai yllättävää. Aina samaa.

Niin, no. Kyllä Henri ja Hilla suutelivat. Ensimmäinen kerta tuntui upeammalta kuin mikään siihen mennessä. Sitä ei sovittu. Se vain jotenkin tapahtui, kun heidän piti vain halata. Sitten seurasikin sellainen ilotulitusnäytös, ettei Henri muista siitä mitään muuta kuin sen tunteen. Taivaallinen. Aina kun he sen jälkeen koskettivat toisiaan huulillaan, ei siinä mennyt kerrallaan kuin se yksi sekunti. Suudelma oli kuin tervehdys. Se vaihdettiin monesti tavattaessa tai erottaessa.

Niin. Kumpikaan ei ehdottanut sen enempää. Henri mietti muutamaan otteeseen, odottiko Hilla hänen ehdottavan sitä. Ehkä nuori nainen oli saanut vanhoillisen kasvatuksen, johon kuului oletus siitä, että mies tekee aina aloitteen. Toisaalta Henri ei ollut tehnyt aloitetta silloin, kun he aloittivat seurustelemisen. Sekin vain tapahtui. Niin kuin se suudelma. Henri olisi ollut valmis, vaan hän ei tuntenut olevansa valmis ehdottamaan.

Sekin oli aika varmasti osa sitä syytä, miksi Hilla jätti hänet. Henri tunsi olevansa herkkä nuorukainen, mutta sen jälkeen, kun heidän sydäntensä välille kietoutunut ketju meni lopullisesti poikki, hän ei itkenyt. Hän oli aivan tyhjä. Silkka kumiseva kuori. Syvääkin syvempi ahdistus painoi hänen haurasta vartaloaan kohti mantua. Se oli hänen kaikkien aikojen synkin juhannus. Henri kieltäytyi viettämästä sitä Millan kanssa. Hän kieltäytyi lähtemästä pois kotoaan Ainolassa. Hän makasi sängyssään, yritti väkisin keskittyä Ursula K. Le Guinin romaaniin, Elder Scrolls Online -peliin, johonkin sopivan aivottomaan. Yksi juomalasi meni rikki. Roskapussista ryönä tursusi ulos.

Kai minä olin masentunut, Henri arvelee ja nieleskelee hetken kuivaa kurkkuaan. Hän on liian hermostunut nostaakseen kättään ja pyytääkseen vesipulloa. Henri ei ollut koskaan aiemmin ollut masentunut. Mikään elämän virrassa siihen saakka vastaan lipunut kauheus ei ollut saanut häntä menettämään elämäniloaan. Totta kai hän oli, montakin kertaa, kävellyt synkkiä päiviä vastatuuleen, mutta ne olivat aina päättyneet, ja seuraavana aamuna hän oli herännyt auringonsäteiden kimallellessa ympärillään. Sinä keskikesänä hän ei sitten uskaltanutkaan luottaa siihen, että aamu on iltaa viisaampi. Että elämä kantaa, hyvänen aika.

Milla yritti monta kertaa ottaa Henriin yhteyttä kaikilla kuviteltavissa olevilla ja kuvitteellisillakin keinoilla. Sisko soitti, lähetti tekstiviestejä, whatsapp-viestejä, Facebook-viestejä, fakseja, ja tuli jopa fyysisesti koputtamaan jyväskyläläisen opiskelija-asuntokohteen kerrostalon toisen kerroksen edelleen halkeamilla koristettuun puuoveen. Henri sivuutti ne kaikki. Hän ei kaivannut enää siskonsa apua. Minä pärjään ihan hyvin yksinkin, kiitos vain! hänen LG:nsä näytöllä jo yksi ilta luki, vaan sen hän pyyhki pois nopeasti ja viskasi älypuhelimen sängylleen niin, että se pomppasi jousilta, kopsahti lämpöpatteriin ja putosi lattialle. Näyttöön tuli komea särö. Hajoa nyt sinäkin siinä! Nyt meitä on tässä kaksi! Tyytyväinen?

Heinäkuun lopussa, hieman yli kuukausi kauhujen jussin jälkeen, Henrin masennus oli hirvittävän hitaasti mutta kuitenkin hälventynyt. Täydellisen tulevaisuudentuskan paikalle oli tunkeutunut ahdistusaalto, joka hyökyi rintaan tyypillisesti iltaisin ja pysytteli kaukana ulapalla aina valoisimpina hetkinä. Ehkä tämän kanssa voi elää, oli hän tuumasi ja istui läppärinsä ääreen tarkoituksenaan katsoa uusin Game of Thrones -jakso. Kun selain oli siinä auki hänen edessään, hörppäsi hän kolaa puolen litran lasista ja puolihuolimattomasti avasi Facebook-uutisvirran näkyville. Millalta oli tullut taas uusi viesti. Jo seitsemäs, jota hän ei ollut lukenut. Ei jummijammi, miten se likka jaksaa? Henri tuumasi, että ehkä hän oli sen verran toipunut koettelemuksistaan, että uskaltaisi lukea yhden vuodatustekstin.

Hän avasi uusimman yksityisviestin. Hänellä jäi juomalasin reuna huulille, kun hän näki sepustuksessa jotakin käsittämätöntä.

Rakas Henri,

rukoilen, vastaa mulle, että oot elossa. Me ollaan Aleksin kanssa niin huolissaan susta. Mä oon puhunu äitin ja isänkin kanssa, ja nekin sanoo, että haluis sun tulevan taas käymään kotona. Tiiän, et kannat niille vieläkin kaunaa, ja osa siit on ihan varmaan oikeutettua, mut ne on kuitenkin edelleen sun vanhemmat. Jos ja kun luet tän viestin, vastaa tähän, soita, tekstaa tai laita mailia. Heti. Muuten me joudutaan soittaan poliisille, tekeen susta kadonneen etsintäkuulutus. Niin pitkälle sä et haluu mennä, ethän?

Toinen juttu. Mä laitoin sulle tänään myös mailia. Sen liitteenä on esite sellaseen ryhmään, josta vois olla sulle hyötyy. Ja - ei - älä vielä alota. Se ei oo mikään terapiaryhmä, ei mikään sellanen, missä olit keväällä. Lue siitä esitteestä. Siinä viestissä on myös linkki ryhmän nettisivuille. Jos saan vielä esittää toisenkin toivomuksen, harkitse tähän ryhmään liittymistä ihan tosissas. Mieti sitä useemman päivän ajan. Anna sille aikaa. Ja, hei, ootan kuulevani susta pian. Älä avaa mun kyynelkanavia enää.

Mikä se olikaan se ällistyttävä juttu? Ei se nyt se voinut olla, että Milla ehdotti jo toistamiseen vuoden sisään Henrille johonkin ryhmään osallistumista ongelmistaan pääsemiseksi. Aivan! Ensimmäisen kappaleen lopussa isosisko suorastaan uhkaili häntä! Vieläpä poliisilla! No huhhuh! Henri oli aivan varma, ettei Milla ollut koskaan aikaisemmin laukonut edes leikillään uhkauksia ainoaa veljeään vastaan. Kun hän nyt kerran niin teki, niin kertoi se aikamoisesta tuskasta. Tyttö ihan totta oli huolissaan. Ja turhautunut. Ja väsynyt. Ehkä jopa vihainen. Varmaan Henrikin alkoi olla vellonut riittävästi itsesäälissään antautuakseen ottamaan Millaan yhteyttä.

Entä viestin loppuosa sitten? Se ryhmä. Kun Henri luki sanan ryhmä läppärinsä näytöllä, hänen teki mieli sulkea selain raksista. Sitten, kun hän luki seuraavan virkkeen, hänen koko päänsä muuttui ihan kuumaksi. Ei terapiaryhmä? Aivan toisenlainen ryhmä? Mikä, joku harrastekerhoko, lukupiiri, tai vastaava? Turha luulo! Mieluummin vaikka käyn sen Mieli maassa -ryhmän joka vuosi, uudestaan ja uudestaan, läpi, kun alan sönkkäämään näkemyksiäni jonkun romaanin sisällöstä muille kirjallisuusfanaatikoille. Eikö Milla enää muistanut, että edellinen harrastusryhmä oli nimenomaan pahentanut Henrin oloa pumppaamalla hänen sisälleen hänen elämänsä ensimmäisen masennustilan?

Henrillä on nyt se esite tulostettuna sylissään. Erikoinen plakaatti. Hän katselee sitä huulillaan tiukka mutru. Ei terapiaryhmä, muttei harrastusryhmäkään. Niin kummallinen ryhmä, ettei esitteestä käy edes selväksi, mihin joukkueiden ja seurojen alakategoriaan se kuuluu.

IHMISKUNNAN POHJASAKKA

Hei, sinä, muukalainen!

Mukavaa kuulla sinusta! Mukavaa, kun päätit lukea tämän esitteen!

Olemme mukava ryhmä, ja tänään on onnenpäiväsi, sillä etsimme uusia jäseniä!

Etkö sinäkään koe kuuluvasi tähän maailmaan? Etkö sinäkään ole löytänyt omaa paikkaasi? Kaipaatko viimein ääntäsi kuuluviin elämän areenalla, jossa turhaa metakkaa on enemmän kuin tarpeeksi!

Onneksi olkoon! Luet elämäsi tähän saakka tärkeintä esitettä! Me olemme juuri se viitekehys, jota olet tietämättäsi (tai kenties täysin tiedostaen) etsinyt jo niin pitkään.

Me olemme kansainvälisiä! Meillä on valtaa, erilaista valtaa kuin poliittisilla puolueilla ja anarkistisilla liigoilla, mutta enemmän! Liity heti, tule osaksi meitä!

Jos (KUN!) kiinnostuit, lähetä tiedot itsestäsi osoitteeseen:

scumofmankind@yahoo.com

ja jää odottamaan vastausta!

Me olemme niin innoissamme, jos (että!) olet mukana muuttamassa matkasi suuntaa - ja maailmaa!

Esite on kirjoitettu englanniksi, yhtenä osoituksena tuon kielen ansaitsemattomasta asemasta maapallon epävirallisena virallisena kielenä, muistutuksena siitä, miten naurettavan suuri oli kerran Brittiläisen imperiumin valta ja laajuus. Esitteen fontti on Comic Sansia, kai sekin osoituksena jostain, kenties tämän "Ihmiskunnan pohjasakan" johtajien huumorintajusta. Ylipäätään plakaatti on laadittu pilke kuivan silmän kulmassa sellaiseksi, että se varmasti herättää huomiota. Se on salaperäinen, ei päällekäyvä mutta siitä huolimatta pisti väkisinkin miettimään tuohon sähköpostiosoitteeseen vastaamisen tarjoamia mahdollisuuksia. Ihmiskunnan pohjasakka. Scum of Mankind, Henri makusteli nimeä asunnossaan luettuaan esitteen ensi kertaa. Täytyihän sen olla itseironiaa, täytyihän? Eihän se vain viitannut mihinkään joukkoitsemurhaa suunnittelevaan sekopääporukkaan?

Henri taittelee tulosteen huolellisesti ja tunkee sen takaisin pikku reppuunsa, joka menee käsimatkatavaroissa. Milla oli turhaan huolissaan. Sisko painotti tarpeettomasti, että "mieti sitä useamman päivän ajan". Henri kun ei voinut olla ajattelematta. Hän oli jopa vähällä joutua heti taitavasti laaditun sähköisen julisteen hypnotisoimaksi, muttei sentään päätä pahkaa kirjoittanut ryhmälle viestiä. Hän malttoi odottaa, malttoi antaa tuuman muhia. Pari päivää. Taisi olla kolme. Sitten hän kirjoitti. Hän kirjoitti, kuka oli, missä asui ja millainen oli hänen menneisyytensä ja nykyinen elämäntilanteensa. Sitten hän painoi yliopiston sähköpostipalvelussa Lähetä-painiketta ja jähmettyi hetkeksi tuijottamaan ruutua. Sydämen jyskyttävät lyönnit synnyttivät huimaavan tunteen. Häntä kuumotti, vatsaa velloi. Mitä, jos tämä on vitsi? Mitä jos tämä on huijaus? Mitä, jos he jotenkin tyhjentävät tilini, tai varastavat sivuhistoriani, tai imuroivat koneeni kovalevyn sisällön, tai...

Henri penäsi Millalta selitystä, mistä tämä oli Ihmiskunnan pohjasakan esitteen löytänyt. Hän soitti, eikä sisko suostunut selittämään kovin tarkasti. Milla vain vakuutti tehneensä pitkän ja perusteellisen selvityksen, kolunneensa omien sanojensa mukaan puoli internetiä ja eksyneensä välillä jopa sen sille kuuluisalle "harmaalle vyöhykkeelle".

"Entäs mustalle?"

"Ai mitä?"

"Menitkö mustan internetin puolelle?"

"Mitä se tarkottaa?"

"Eksä oo koskaan kuullu dark webistä?"

"Enpä taida olla."

"Okei. No, parempi niin. Mä laitoin siihen esitteeseen merkattuun osotteeseen viestiä. Ei oo viä kuulunu mitään."

Milla kuulosti vilpittömän ilahtuneelta tiedosta. Hän lateli ne tutut vakuutukset, että "oon varma, että tästä on sulle apua" ja "tosi rohkee veto, Henkka". Joo joo, niin niin. Taisit sanoa nuo täsmälleen samat sanat silloin aikaisemminkin, eikä siitä ole kuin reilu puoli vuotta. Ja mitä silloin tapahtui? Hups, masennuin. Ensimmäistä kertaa ikinä.

Pohjasakan viestintävastaava (tai joku sellainen) vastasi Henrin viestiin heti seuraavana päivänä. Viesti oli yhtä omituinen kuin ryhmän esitekin, joskin vähän eri tavalla. Lyhytkin se oli. Oudon lyhyt.

Terve!

Todella hienoa kuulla sinusta, Henri! Tullaksesi ryhmämme täysivaltaiseksi jäseneksi, sinun on noudatettava tarkkaan sinulle annettuja ohjeita. Ole hyvä, äläkä yritä ottaa meihin enää yhteyttä muuten kuin ohjeissa ilmoitetulla tavalla.

Tässä ohjeet:

· voimme vastaanottaa uusia jäseniä vain kesäkuukausina välttääksemme jäsenten joutumisen konfliktiin oppilaitostensa tai työnantajiensa kanssa

· jäseneksi ilmoittautuminen vaatii paikan päälle saapumista. Ota siis kurssi kohti päämajaamme, Viemärilinnaa

· liitteessä on ohjeet Viemärilinnan kotikaupunkiin saapumiseksi. Kun olet kaupungissa, etsiydy paikkaan, jossa saat yhteyden internetiin

· kuuntele kyseisessä kaupungissa nettiradiota. Löydät käyttämämme radiokanavan käyttämällä hakusanaa: brown color

· kuuntele radiokanavalta tunnin välein (puoli yksi, puoli kaksi, jne.) lähetettävää ohjeohjelmaa. Se ohjaa sinut Viemärilinnalle ja antaa lisätietoja Pohjasakkaan liittymiseksi

· Älä huolehdi asumisestasi ryhmämme kotikaupungissa. Siinä vaiheessa, kun olet Pohjasakan täysjäsen, järjestämme majoittumisesi puolestasi

Jos on kevät tai kesä, toivomme tapaavamme sinut pian. Jos on syksy tai talvi, toivomme silti tapaavamme sinut.

Viesti vaikutti kummalliselta. Ohjeet näyttivät niin pöhköiltä, ettei Henri voinut vieläkään olla ajattelematta, että mitä jos kyseessä on pila? Salajuoni? Hän ajatteli vain, että: mitä hemmetin hemmettiä minä olen oikein tekemässä? Hän avasi sähköpostin liitetiedoston, johon oli merkitty Ihmiskunnan pohjasakan "päämajan" sijainti kaupungin tarkkuudella sekä liuta muita tietoja, kuten lentoyhtiösuositukset ja matkustusvinkit. Jotenkin se iski vasta silloin Henriä kasvoille: ryhmä on ulkomailla! Ja siellä pitää puhua englantia!

Oli kesä. Viestissä ilmoitettiin, että ryhmään pääsee jäseneksi vain kesäisin, syystä, josta Henri ei oikein ottanut tolkkua. Hän unohti koko asian hetkeksi, vaipui parin päivän ajaksi takaisin jonkinlaiseen posttraumaattiseen apatiaan. Eräänä päivänä hän yhtäkkiä löysi itsensä selaamasta erään suositun lentoyhtiön nettisivuja ja katselemasta tulevia lentoja Suomesta "Viemärilinnan" kotikaupunkiin. Hän katseli erityisesti hintoja. Kesällä ei tullut opintotukea, eikä Henri saanut (krhm, uskaltanut hakea) kesätöitä. Hän oli viime lukuvuoden opintolainan varassa, ja sitä oli jäljellä suunnilleen sen verran, ettei tarvitsisi paastota edes elokuun lopussa. Siis, sillä oletuksella, ettei yllättäviä kulunkeja ilmaantuisi.

Jösses! Henrillä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä. Vuorotellen hän halusi varata liput, vuorotellen luopua koko ideasta ja antautua jäämään odottamaan hitaasti lähemmäksi lipuvaa syksyä. Vuoro vaihtui parhaimmillaan pari kertaa päivässä. Hän olisi halunnut puhua jonkun kanssa, mutta kenen? Millan mielipiteen hän tiesi jo valmiiksi ("Mene. Siitä on taatusti sinulle hyötyä."). Ihan niin kuin siitä ryhmäterapiastakin, vai mitä?

Kun elokuu sai, alkoi olla jo kiire, mikäli tahtoi vielä sen vuoden puolella kutsua itseään sekä "pohjasakkalaiseksi" että rehelliseksi. Ja Henri makasi sängyllään, selällään ja vaatteet päällä, kattoa tuijotellen. Hän kuiskasi itselleen: "Ja hitot." Hän pomppasi pystyyn, antoi veren rauhassa hyökyä aivoihinsa, ennen kuin avasi Lenovon. Malttamatta edes istahtaa Henri hakeutui ensin nettipankkiin ja nosti siellä tukun lainatuohta tililleen. Summa ei heti näkynyt parina ylimääräisenä nollana käyttötilin saldossa, mutta siitä huolimatta rutalahtelainen avasi uuden välilehden ja palasi sen saman lentoyhtiön sivuille, jonka lentolippujen ostamisesta hän oli jo viikkoja aikaisemmin fantasioinut. Henri ei turhia hidastellut. Hän painoi pää edellä eteenpäin, klikkaili päivämääriä ja kellonaikoja ja lentoluokkia, kirjautui lopulta uudelleen verkkopankkiin (no mitä nyt, kun se olisi jo tuolla toisella välilehdellä auki!) ja maksoi ostoksensa.

Sitten se oli valmista. Henrin päässä surrasi. Häntä hengästytti. Sydänkin riehui kolosessaan. Oli tultu riittävän pitkälle, jotta saattoi sanoa: tämä on todellista.

"Tässä puhuu kapteeninne. Laskeudumme hetken kuluttua määränpäähänne. Sää on pilvipoutainen, lämpötila 16 astetta ja tuulennopeus neljä metriä sekunnissa. Toivottavasti olette nauttineet lennosta, ja oikein viihtyisää vapaa- tai työpäivän jatkoa. Jotta päivä jatkuu meidän kaikkien osalta mukavissa merkeissä, olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyönne."

No, kuinka todellista tämä sitten on?! Tämä on se lentokone, ja se on juuri laskeutumaisillaan Viemärilinnan kotikaupungin lentokentälle. Henri on asiasta niin täpinöissään, niin hervottomissa tiloissa, että kiittää mielessään onneaan, ettei tämä ole hänen ensimmäinen lentonsa. Se vielä olisi puuttunut, että hän olisi yksin matkustamisesta ja Pohjasakkaan liittymisestä hermoilemisen lisäksi vielä menettänyt samassa rytäkässä lentoneitsyytensäkin. Ei liikaa kerroksia kakkuun, muuten se romahtaa. Henri tottelee möreä-äänistä mieskapteenia ja temppuilee vöidensä kanssa saadakseen soljen naksautettua kiinni. Kuulutuksesta hän ymmärsi stressihäiriöiden vuoksi vain noin puolet, ainakin numeroista hän on hyvin epävarma. Epävarma hän on muutenkin. Hän ei rohkene katsoa ikkunasta ulos. Hän ei rohkene hengittää.

Henri tuijottaa selkänojaa edessään, muistelee Martinin kuvausta Daenerys Targaryenin ensikosketuksesta lohikäärmeen ohjastamisesta, kuvittelee itse olevansa lohikäärmeen selässä. Valtavat pedonkynnet singahtavat maahan, otus pinkaisee juoksuun laskeutumisensa jälkeen, joku taputtaa käsiään. Lohikäärme on voimakas, väkivahva ja kestävä. Se jaksaa juosta tasaisen kentän päästä päähän saakka. Sitten vauhti hidastuu, kunnes pysähtyy. Kuuluu vaimea kilahdus, syttyy valo. Ihmiset nousevat istuimiltaan auttaakseen kuningastaan laskeutumaan ratsailta.

Todellisuus sykähtää takaisin Henrin tajuntaan. Hän ymmärtää viimein avata vyönsä ja alkaa hamuta käsimatkatavaroitaan syliinsä. Ikkunan takana värjyvä maailma sisältää koko harmaan väriskaalan eilisestä lumesta hiilitehtaan kuona-altaaseen. Kuin ei olisi koskaan kotoa lähtenytkään.