Epilogi: Diaspora

Birminghamin ja Solihullin mielenterveysklinikasta tulee Ihmiskunnan pohjasakan erkanemispiste. Ryhmän diaspora käynnistyy sieltä.

Caudillo, alias Albert Duchene, ei aio antaa Pohjasakan sortua kokonaan tomuksi. Hän päättää jatkaa sen johtamista sydämensä kotikaupungista käsin. Viemärilinnasta hän kuitenkin luopuu, sillä omien sanojensa mukaan "viime talvi oli siellä turhan hyytävää kidutusta". Ryhmälle löytyisi kyllä suojaisampikin paikka, kunhan vain suostuisi tinkimään sen fyysisestä koosta. Ja sijainnista. Taka-askeleen ottaneessa maailmassa ei tarvitsisi turhan päiten piileskellä, ei ainakaan siinä vaiheessa, kun se ennen pitkää väistämättä oppisi Pohjasakan tuntemaan.

Edith Bethesda ilmoittaa tavoittelevansa uudestaan epäorgaanisen kemian professuuria Birminghamin yliopistosta. Tiestä takaisin akateemiseen maailmaan on vielä pitkä pätkä jäljellä, mutta Edith on vakuuttunut siitä, että pääsee kyllä perille ennemmin tai myöhemmin. Hänellä kun on niin paljon takapuolelle potkijoita: aviomies, lapset. Ja tietenkin Ellie. Erityisesti Ellien merkitys hänen itsetuntonsa kohoamiselle on kuulemma ollut korvaamaton. Ystävykset ovat puhuneet asiasta monet kerrat tässä samassa hoitolarakennuksessa. Kun Ellie alkoi innostua itsekin kemian saloista, oli se Edithille kuin morfiiniannos aorttaan.

Niin, kyllä vain. Ellietä ei enää lääkis innosta. Vielä vähemmän häntä innostaa odotella omaa kuolemaansa tekemättä mitään järjellistä elämällään. Hän haluaa hakea vielä kerran opiskelemaan korkeakouluun, ja tällä kertaa täysin tosissaan. Puolen vuoden lukurupeama pääsykokeeseen. Valmennuskurssi. Edithin antamat yksityistunnit. Ellie on kuin uudestisyntynyt nuori nainen.

Edithin pudottama toipumispommi oli jonkinmoinen. Vielä suurempi paukahdus kuului, kun sytytyslangan sytytti Ellie yllättävine haaveineen. Kaikkein komeimmasta peruskallion räjäytyksestä vastaavat kuitenkin Fionnuala ja Anatolia yhdessä. Siitä ei tullut minkäänlaista ennakkovaroitusta. Edes Albert ei osannut aavistaakaan, että kaksikolla on ollut lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan jo pidemmän aikaa. Anatolia on päättänyt muuttaa pysyvästi Birminghamiin asumaan, ja Finna puolestaan on antanut rakkauden nimissä periksi ja rajannut oman metsäisen teltta-asumisensa kesäkuukausille. Kaikesta huolimatta Anatolia haluaa välttämättä näyttää tuoreelle tyttöystävälleen kotikaupunkinsa Groznyin, Tšetšenian pääkaupungin. "Siellä on paljon tarvetta kansalaisaktivismille", hän selittää. "Me voisimme tehdä vaikka mitä hyvää syrjittyjen ja vainottujen hyväksi."

Kaikilla pohjasakkalaisilla on niin paljon hienoa ja rohkaisevaa kerrottavaa tulevaisuudensuunnitelmistaan. Ennen pitkää tulee eteen hetki, jolloin Henrin odotetaan paljastavan omia suunnitelmiaan tuleville kuukausille ja vuosille. Ongelma on, ettei Henri meinaa millään keksiä mitään sanottavaa. Hän ei halua synkistellä, ilmoittaa, ettei hänellä ole hajuakaan. Vaan onko muunlaisia tosivastauksia?

"Entäpä sinä, Laat?"

He istuvat hoitolan ruokalassa. Kaikki muut ovat jo lopettaneet syömisen, paitsi Henri, joka kaapii viimeisiään. Hän käyttää aikaa pureskeluun ja nielemiseen ja kumoaa vesilasinsa tyhjäksi kurkkuunsa. Sitten hän rykii ja pyyhkii suunsa lautasliinaan. Enempää ei voi viivytellä.

"Olen ajatellut palata takaisin Suomeen."

Moni pitkän suorakulmaisen pöydän ympärillä istuvista nyökyttelee ymmärtäväisen näköisenä.

Finna sanoo jokseenkin haikeasti: "Eli meillä taitaa olla hyvästit pian edessä."

"Mutta ei jäähyväiset", Henri huomauttaa äkkiä. "Haluan edelleen jatkaa Ihmiskunnan pohjasakan jäsenenä. Aion ihan varmasti tulla takaisin tänne taas joskus."

"Jes! Kiva!" Finna iloitsee leveä hymy kasvoillaan loistaen.

"Sitä paitsi... en lähde ihan vielä muutamaan päivään. Kutsuin siskoni käymään täällä, ja hän suostui. Hän tulee huomenna."

"Ahaa, okei! Kai me saadaan tavata neiti Dovahkiin?"

Henri pyrskähtää nimelle. Hän levittää kätensä pöydän yläpuolelle. "Miksei", hän tuumaa.

Pian tämän jälkeen heidän kuuden tiet eroavat fyysisesti. Edith jää sinne pakkaamaan tavaroitaan, ja Ellie jää auttamaan. Finna ja Anatolia lähtevät purkamaan Finnan leiriä eteläbirminghamilaisesta metsästä, jotta he voisivat muuttaa yhdessä väliaikaisesti Anatolian asuntoon. Albert palaa Viemärilinnaan, jossa hän aikoo asua vielä jonkin aikaa. Henri seuraisi mielellään Albertia, mutta Kotikadun mutkassa häntä odottaa kaksi henkilöä, joille hän on selityksen jos toisenkin velkaa. Ei kivaa mutta välttämätöntä.

Lopullinen erkanemispiste piirtyy hoitolan aulaan pääovien eteen.

"Nähdään taas!"

"Me odotetaan näkevämme siskosi huomenna. Muista."

"Moikka!"

"Joo! Moikka kaikille! Näkemiin!"

Pääovet ovat portti. Ennen niitä Henri on yhtä hymyä. Toisella puolella taas - hymyä sielläkin. Kuka ikinä sanoikaan, että muutos on hyvästä? Kuka väitti, että se on pahasta? Eikö se voisi vaan olla? No nytpä on. Uusi aamunkoitto, uusi päivä, uusi aika, uusi tila.